Hei kaikki naiset!
"Eksyin" tai hakeuduin tälle palstalle, sillä vauvakuume ilmenee aaltoilevana. Tällä hetkellä kuumetta näyttää olevan siis jonkin verran. Raskaanakin voisin olla jo nyt, mutta epäilen kuitenkin... Olen sanonut useasti, että minun pitää tulla puolivahingossa raskaaksi, se olisi paras vaihtoehto. Jos liian aktiivisesti ajattelen lapsen hankkimista, niin silloin järki voittaa. Koskaanhan ei ole aivan täydellinen hetki ja jos sitä täydellistä hetkeä odottaa, niin voi olla, ettei koskaan lasta saakaan. Tähänkin ajatukseen olen kyllä hakenut lohtua siitä, että myös adoptoimalla voi tulla äidiksi ja isäksi. Ikää mulla on 27 vuotta. Avomiehen kanssa on kuljettu yhdessä nuoresta saakka, eli jo 11 vuotta. Alkaisin olla jo suht kypsässä iässä, vaikka toki myöhemminkin ehtii...
Onko muita näin monimutkaisia tippaleipäaivoja? Järki haraa aina vastaan ja muutokset pelottavat, vaikka toisaalta tiedän aivan varmasti,että tässä elämässä haluan olla äiti mielellään ainakin kahdelle lapselle. Ja mies on hyvä. :)
Podiskelija Carina
"Eksyin" tai hakeuduin tälle palstalle, sillä vauvakuume ilmenee aaltoilevana. Tällä hetkellä kuumetta näyttää olevan siis jonkin verran. Raskaanakin voisin olla jo nyt, mutta epäilen kuitenkin... Olen sanonut useasti, että minun pitää tulla puolivahingossa raskaaksi, se olisi paras vaihtoehto. Jos liian aktiivisesti ajattelen lapsen hankkimista, niin silloin järki voittaa. Koskaanhan ei ole aivan täydellinen hetki ja jos sitä täydellistä hetkeä odottaa, niin voi olla, ettei koskaan lasta saakaan. Tähänkin ajatukseen olen kyllä hakenut lohtua siitä, että myös adoptoimalla voi tulla äidiksi ja isäksi. Ikää mulla on 27 vuotta. Avomiehen kanssa on kuljettu yhdessä nuoresta saakka, eli jo 11 vuotta. Alkaisin olla jo suht kypsässä iässä, vaikka toki myöhemminkin ehtii...
Onko muita näin monimutkaisia tippaleipäaivoja? Järki haraa aina vastaan ja muutokset pelottavat, vaikka toisaalta tiedän aivan varmasti,että tässä elämässä haluan olla äiti mielellään ainakin kahdelle lapselle. Ja mies on hyvä. :)
Podiskelija Carina
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mullakin on vauvakuumetta joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mies ei halua lapsia vielä. Ollaan seurusteltu viisi vuotta, mutta mies haluaa ensin vakituisen työn ja oman asunnon. Ollaan molemmat 23 vuotiaita, eikä vakityöpaikkaa ole tiedossa. Tosin miehellä työsopimus vuoden loppuun, jonka jälkeen vakinaistaminen. Mulla on pätkätöitä jatkuvasti, mutta ei pidempää sopimusta. Nyt on se vaihe että ajattelee järjellä, ei vielä lapsia. Mutta parin päivän päästä mieli muuttuu ja olisin ihan valmis äidiksi.
Mulla on kanssa ihana mies ja näillä näkymin häät 2006. Lapsista on puhuttu usein ja olemme todenneet, että olishan niistä iloa, jos on vaivaakin. Molemmat vielä opiskelemme ja valmistumme 2007/8. Itse olen ajatellut, että ehkäisy jäisi häiden jälkeen pois ja sitten valmistun siinä ennen lapsen syntymää (jos ajattelee, ettei kuitenkaan ihan heti tärppää ja sitten on vielä ainakin 8kk kun voi gradua kirjoitella).
Toisaalta voi sattua vaikea raskaus, joutuu vuodelepoon tms. sitten gradu jäisi äityyslomalle (riskaabelia). Mulla on ollut ongelmia kohdunkaulan kanssa, eli sieltä jouduttiin lievän carsinoman takia leikkaan melko iso pala, joten vaikea raskaus on todennäköisempi, kuin muilla saman ikäisillä. Lapsi saatttaa myös syntyä keskosena tai mennä kokonaan kesken. Lisäksi muutos voi uusia, jolloin voidaan joutua poistaan raskauden kannalta liikaa, eli en saisi jäädä odottelemaan, jos varmasti haluan lapsia.
Rahaa on todella niukasti, eikä lainaa haluaisi tehdä. Toisaalta lapsille olisi nyt enemmän aikaa, kuin valmistumisen jälkeen, jolloin pitää kynsin hampain tapella töistä. Opiskelijalle monet asiat, kuten matkustaminen olis lisäksi halvempia. Lisäksi lapsi opiskeluaikana takaisi enemmän tukikuukausia ja opintoaikaa.
Että ei nämä päätökset mitään helppoja ole, meinaan sit kun se lapsi tulee, ei sitä enää voi perua. Kaikki muuttuu lopullisesti. Musta on lopultakin aika tervettä, että se hieman pelottaa ja välillä tulee mieleen, että mitä mä oikein mietin! Ei íkinä lapsia minulle. Ja taas toisaalta näen sieluni silmin, kuinka hyvä isä miehestäni tulee.
Toisaalta on aika rauhoittava ajatella, että 1,5 vuotta vielä ja sitten jätän ehkäisyn. Toisaalta tämä deadline on mulla jo pariin kertaan umpeutunut, sillä aina sen tullessa olen todennut, että ei vielä. Ehkä tää on jotain luovutustaistelua (järkiosaston). Ainakin se auttaa sillä lailla elään hetkessä, että jos on tiedossa pieni matka tai opiskelijahippalointia, niin ajattelen, että nyt tai ei koskaan, koska pian saatan olla äiti. Enkä nyt tarkoita pelkästään dokaamista, sillä kännään aika harvoin, vaan yleensä liikkumista "vapaasti".
Hei!
Huojentavaa huomata,miten samantyyppisiä ajatuksia muillakin on... Tuo pohdiskelun ketju on välillä aivan mahdottoman monimutkainen ja päättymätön, ainakin mun tapauksessani. Toisaalta ja toisaalta ja niin edelleen...
Nuorempana näin painajaisia, että olen raskaana, vaikka toki tuolloinkin olisin oikeassa tilanteessa mahdollisen alkujärkytyksen jälkeen ollut onnellinen.Nyt en ole enää painajaisia nähnyt. Kuitenkin olen niin armottoman kova kääntelemään asioita mielessäni, että en tiedä miten reagoisin. Lapsen haluan,mutta silti voisin jopa lamaantua. Tiedän, että tämä spekulaationi saattaa närkästyttää sellaisia, joiden ei ole ollut helppoa hankkiutua raskaaksi. Ja näin saattaa olla minullakin, en tiedäkun en ole edes uskaltanut yrittää.
Tiettyyn rajaan asti on varmasti järkevä miettiäkin äitiyttä, ennen kuin antaa lapsen tulolle mahdollisuuden. Joku piste spekloinnillekin on kuitenkin laitettava ja siinä olen huono! :(
Olen varmasti sellaista tyyppiä, jolle ei koskaan mitään varsinaista vauvakuumetta tulekaan. Täytyy vaan sitten tietoisesti päättää, että mennään kohti suurta tuntematonta.
Liikaa ei varmasti ns. ulkoisia puitteita kannata miettiä, kyllä varmasti pärjää taloudelliseti sitten vähän niukemmallakin. Henkisellä puolella se suurin epävarmuus on, kun tuntuu todella niin hassulta ajatus, että olisin ÄITI. Eräs ystäväni sanoi, että siihen ajatukseen kasvaa raskauden aikana.
Sitä olen miettinyt paljonkin, että mahtaakohan ajatukset selkiytyä tästä iän myötä... Olen vähän miettinyt niinkin, että toisaalta sitä oppii elämään aikuisen elämää ilman lasta, ja voi myöhemmässä vaiheessa olla siksi hankalampaa luopua "vapaudestaan"...
Jokatapauksessa minun ainakin täytyy yrittää oppia ottamaan elämä rennommin ja elää sitten sen mukanaan tuomia haasteita, kun niiden aika on. Oma persoonani on valitettavasti vähän murehtijatyyppinen... Tulevaisuudesta ei ikinä voi olla varma. Voihan olla niinkin, että asiat menevät aivan toisella tavalla kuin on suunnitellut tai esimerkiksi etukäteen murehtinut ja pelännyt.
Mutta: iloista ja huoletonta kevättä teille muillekin, jotka tunnustaudutte tippaleipäaivopohtijoiksi. Ja yhtä mukavaa fiilistä myös suorajärkisemmillekin.
C
Nyt on miehelläkin vauvakuume. Hän on useamman päivän kerrallaan toisella paikkakunnalla töissä, tänään sain viestin missä tiedusteltiin montako levyä pillereitä on vielä jäljellä. Vastasin että tämä kuluva ja sitten vielä yksi. Seuraavassa viestissä hän ehdotti, jos en ostaisikkaan niitä lisää, vaan annetaan lapsen tulla jos on tullakseen. Ihanaa, että miehelläkin on vauvakuume! Nyt suunnitellaan häitä ja vauva juttuja. En vain tiedä vielä: häät vai vauva ensin. Mitä mieltä muut?
Hieno juttu, että vauvakuume jyllää molemmilla samanaikaisesti. Niinhän sen asian pitääkiin olla. Eipä sillä väliä missä vaiheessa naimisiin menee tänä päivänä. Ennen muinoin se oli eri juttu.
Meillä on tällä hetkellä melkein niin, että miehellä on enemmän vauvakuumetta kuin minulla. Taitaa olla harvemmin näin päin, vai onko?
Onnea matkaan, mikäli sille vauvatielle päätätte nyt hetikin lähteä. :)
Tippaleipäaivoksi tunnustaudun minäkin. Paljon on tullut pohdittua kaikenlaista ja se yhä jatkuu. Ja 'vahinkoraskaus' olis mielestäni tosiaan ihanteellinen tilanne. Jos vauva ihmeen kaupalla päättäis tulla niin tervetuloa, se olis tosi onnellista ja sit sen asian kanssa tarttis vaan elää. Oon hirveesti miettinyt erilaisia järjestyksiä, miten asiat vois toteuttaa (huom! korostan jo tässä vaiheessa etten kuvittelekaan lapsia noin vaan 'tehtävän' tai että nää suunnitelmat mitenkään toteutuis niinku aikoo mutta... tää nyt on tällaista spekulointia).
Oon 22-vuotias (tänä vuonna täytän 23) ja mieheni on 23. Ittelläni on opinnot jokseenkin kesken (vaikka lukisin&paahtaisin henkihieverissä niin 2 vuotta menee vielä), mies valmistuu vuoden kuluttua. Siispä toinen meistä edes tienais rahaa. Lapsia haluamme kyllä, emme välittömästi mutta joskus kuitenkin, kaksi tai kolme kappaletta jos Luoja suo. Tiedän tiedän, olemme nuoria ja aikaa siis (ainakin teoriassa!) on vaikka millä määrin. Kuitenkin meistä tuntuu että haluammekin lapsia kohtuullisen nuorina, eikä vasta sitten joskus.
Jos tässä aikoisi olla ihan "superjärkevä", niin voisi saattaa opiskelut loppuun, hankkia hyvän työpaikan ja alkaa tienata (ja ostaa auto ja rakentaa omakotitalo ja tapetoida lastenhuone valmiiks ja sitä rataa, jos nyt oikein aletaan tässä kärjistää). Sais sitten hyvät äitiyspäivärahat ja kaikkea, olis paikka minne palata äitiysloman jälkeen etc.. MUTTA toisaalta,
1)sitten se lykkääntyis jonnekin älyttömän pitkälle ja ehkei sitten lapsia tulisikaan?
2)en mä jaksa tai halua odottaa vielä niin montaa vuotta että olis tollanen tilanne
3)kuka yleensäkään ottais (vakituisiin) töihin parisuhteessa elävän hedelmällisessä iässä olevan naisen, jolla suorastaan lukee otsassa että "potentiaalinen äitiyslomallejääjä"?
Toinen vaihtoehto on se, että valmistuu ensin ja synnyttää sitten, menemättä töihin siinä välissä. Kuitenkin sitten voi miettiä että
1)mitäs työnantajaehdokkaat tykkää sellaisesta että valmistumisen jälkeen ei oo työkokemusta ja on vaan palloillu kotona
2)k.o. työnantaja voi myös aatella että jos hakijalla on pieni lapsi, niin se tekee luultavasti toisen hyvin pian (terävästi päätelty..) eikä ota töihin.
3)minimipäivärahoilla olis sitten eleltävä, mitenköhän onnistuu?
Vaihtoehto kolmonen ois semmonen (ja tää on nyt vahvin ehdokas) että opiskelis lähes-valmiiksi, synnyttäis sitten ja kirjottais gradusta sitte rippeet ku lapsi ois pieni, sais paperit ja pääsis heti työnhakuun ku lapsi ois vaikka reilu 1vee. Tässä on kuitenkin samoja ongelmia kuin äskeisessäkin, eli
1)minimiäitiyspäiväraha = vähän
2)jos on se yks lapsi, ni työnhaussa voi vaikeuttaa tää kakkoslapsen mahdollisuus..
Tietenki vaihtoehto neljä vois olla semmonen että hankkis muksut putkeen heti tossa ja yrittäis sitte työntää ittensä töihin. Tosin siinä sitte tulis kovin pitkä tauko valmistumisen ja töihinmenon välillä, ja edelleen se minimiraha... Valmistumista en kuitenkaan aio lykätä minnekään valovuosien päähän, vihoviimeisin deadline on siellä 31.7.2008 sen takia, ettei tarvis siirtyä tohon uuteen tutkintojärjestelmään kaikkine opintopisteineen ja kandintutkintoineen. Kiitos ei niille.
Johtopäätös: Mua huolettaa eniten työnsaanti, ja seuraavaks eniten raha-asiat. Tästä kaikesta voi myös päätellä, että mitään täydellistä ajankohtaa ei olekaan, tuntuu että nykymaailmassa ei vaan yksinkertaisesti OLE sopivaa saumaa lisääntymiselle. Plääh.
...silti niitä lapsia haluttais ja tänhetkinen plan on semmonen että ekan toimitusaika vois olla tuolla parin vuoden päästä...
Täällä täysin sama tilanne. Miehellä reilu vuosi ja itsellä 2,5 vuotta jäljellä. Ihan samoja ratoja on ajatukset mennyt edestakasin ja lopulta päädytty siihen että yritetään vauvaa niin että itselläni ois vielä vähän opiskeluja jäljellä. Jotenkin tuntuis turvalliselta palata opiskelemaan, eikä hypätä uuten työpaikkaan. Koulupäivät on itselläni aika lyhyitä, joten sekin sopisi lapselle.Ollaan myös suunniteltu jakaa äitiysloma puoliksi jolloin loppupuoliskolla voisi jo olla koulussa ja saatta opiskelut loppuun.
Rahatilanne ei meilläkään ole mikään paras mahdollinen tietenkään, mutta ajattelen kuten sinä ettei sitä varmaan koskaan tule täydellistä ajankohtaa.
Toivottavasti löydätte sopivan ratkaisun, tärkeintä on kuitenkin että lapsi saa rakastavat vanhemmat ja turvallisen kodin!
Onnea vauvasuunnitelmiin!
Liikaa ei kannata pohtia mitään, näin se on. Toki ajatella pitää, mutta siinä ei saa mennä liiallisuuksiin.
Mulla on nyt vauvakuume oikeasti päällä. Roikun näillä palstoilla jo liiankin kanssa. Pari päivää on hurahtanut lueskellessa vähän väliä juttuja. Kyllä oon paljon saanut tukea omille ajatuksille, oon huomannut todella etten ole yksin tällainen mahdoton mietiskelijä.
Täytyy vähän rajoittaa tätä palstoilla roikkumista. Tänään töissä on ollut keskittymiskyky erittäin heikko, tunnen itteni jo vähän pöhköksi.
Mäkin roikun täällä koko ajan, ja eilen roudasin kirjastosta 2 vauvakirjaa ja 3 etunimiopasta. Että tällainen vaihe menossa:) ...tosin yhä edelleen suunnitelma ois että kahden vuoden päästä vois syntyä eka (jos, jos ja jos..), eli reilun vuoden päästä alkais yrittely. En kuitenkaan halua näistä aikeista kellekään tutulle mitään paljastaa, kauheetahan se ois jos menis paljastamaan 'yrittävänsä' ja sit kaikki vois kysyä koko ajan että NO JOKO? Olin yhden ystäväni kanssa tossa syömässä just ja se alko kyseleen että koska meiän ois tarkotus lapsia hankkia, ja kiertelin ja kaartelin vaan että ei nyt vielä ja joskus ehkä kolmikymppiseks mennessä.. vaikka suunnitelmat on hyvinkin selkeät:) Saapa sitten nähdä, miten todellisuudessa tapahtuu, voi olla ettei saada ikinä lapsia tai jos, niin ehkä vasta joskus ..kolmevitosena? Mitään ei tiedä, miten asiat menee. Ja toisaalta kaikellahan on kai taipumus järjestyä, eli sikälikin nää ylenpalttiset pohdinnat on vähän turhia...