Jo kuohuina virtaavat veet
jään alta vapautuneet.
Kuin mylvien kosket pauhaa,
vesi rantojen kiviä jauhaa.
Ajan saatossa jokien uoma
on virtaavain vetten luoma.
Sekin muuttuu vuosien myötä,
on muutoskin vesien työtä.
Lasna kaarnaveneitä veistin
ne veden harteille heitin.
Usein pettyen huomata sain,
ne pinnalla uivat hetken vain.
Nuorna kirjeen kirjoitin,
laitoin pulloon ja lähetin
sen virtaavain vetten mukaan,
luullen, ettei saa sitä kukaan.
Monen vuoden aikana unohdin
mitä kirjeeseeni kirjoitin.
Olin veistänyt kaarnaveneitä
ja antanut virran ne viedä.
Pullopostini kellui, kirje kellastui
siihen eräs ihminen tutustui…
sai tekstistä selville osoitteen
ja kirjoitti minulle kirjeen.
Taas vapaina virtaavat veet
ehkä sinäkin kaarnaveneitä teet
ja katselet kuinka pitkälle jaksaa
sinun veneesi uida joen niskaa.
Tämän kirjeeni pulloon taas suljen,
joen kuohujen vierelle kuljen
pullon viskaan veteen ….. odotan,
jospa tällä taas jonkun tavoitan.
Nyt pulloni kelluu aalloilla…
se on täytetty kevään haaveilla
ja jos kohdallesi osuu kerran
sait tietää minusta tämän verran.
jään alta vapautuneet.
Kuin mylvien kosket pauhaa,
vesi rantojen kiviä jauhaa.
Ajan saatossa jokien uoma
on virtaavain vetten luoma.
Sekin muuttuu vuosien myötä,
on muutoskin vesien työtä.
Lasna kaarnaveneitä veistin
ne veden harteille heitin.
Usein pettyen huomata sain,
ne pinnalla uivat hetken vain.
Nuorna kirjeen kirjoitin,
laitoin pulloon ja lähetin
sen virtaavain vetten mukaan,
luullen, ettei saa sitä kukaan.
Monen vuoden aikana unohdin
mitä kirjeeseeni kirjoitin.
Olin veistänyt kaarnaveneitä
ja antanut virran ne viedä.
Pullopostini kellui, kirje kellastui
siihen eräs ihminen tutustui…
sai tekstistä selville osoitteen
ja kirjoitti minulle kirjeen.
Taas vapaina virtaavat veet
ehkä sinäkin kaarnaveneitä teet
ja katselet kuinka pitkälle jaksaa
sinun veneesi uida joen niskaa.
Tämän kirjeeni pulloon taas suljen,
joen kuohujen vierelle kuljen
pullon viskaan veteen ….. odotan,
jospa tällä taas jonkun tavoitan.
Nyt pulloni kelluu aalloilla…
se on täytetty kevään haaveilla
ja jos kohdallesi osuu kerran
sait tietää minusta tämän verran.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Aatoksissain astelin
sinne tänne katselin.
Kanto siinä, pieni kivi,
kukkiakin kaunis rivi.
Vanha koivu kaadettuna
kanto kohta maatuvana.
Irti muinoin kaunis tuohi
puukin oli silloin nuori.
Kyljessään nään nimimerkin
kauan ollut siinä sekin.
Kirjaimet jo tummentuneet
veitsen viillot arpeutuneet.
Kuorta poissa monta palaa
sormuksenko teki salaa?
Vaiko lämpöön nuotion
sytykkeeksi tahtoi tuon?
Tuohenpalan maasta nostin
saisko tästä pullopostin?
Mitä kertoi metsä mulle
sen mä tässä laitoin sulle.
Minä lapsena rakentelin lennokkeja. Ne lensivät kauniisti ja korkealle. Niinpä havaitsinkin pullopostisi meren aalloilla korkealla taivaan sinessä liidellessäni.
Luin viestisi ja nyt tiedän sinusta melkein kaiken. Jos tietää, mitä joku on lapsena puuhastellut, hän tietää siitä henkilöstä melkein kaiken.
Hyviä asioita viestisi kertoi. Kiitos!
7 sain tänne 70 palstal.tää minu on 8 ;as
seriffi se vaan on vissiin poistellu kahvituvasta eilen kirjotetun tuplapostituksen, niin että usotaan vaan silmii.
Elämän kuohuva virta
se mukaansa kaiken tempaa,
ja niin usein iskuja,
kolhuja antaa,
harvemmin hellien kohtaa.
Usein pieninä hitusina
me pyörteissä kamppaillaan,
miten jaksavat voimamme vähäiset,
kaiken kestää, virtojen murjomina
Uupuuko virran pyörteisiin
hän joita laineilla heitellään,
jaksaako nousta
aaltojen vuosta,
kun virta on vienyt pyörteillään.
Murtaako kuohuissa laineiden
ne jotka heikkoina vaipuvat
syliin tummien virtojen vyöryihin..
Vaahtopäisinä kuohuvat pyörteet
tuhoavat heikoimpansa
tummina pärskyvät,
kiitävät virrat
vuolaina vievät mukanansa.
Vaan elämän virta ei vyöryessään
pyörteisnä aina pauhaa,
hetkiä niitä kun kohdata saamme
silloin löydämme hiljaista, tyyntä rauhaa.
Elämän virta on oikullinen,
ja kuohutkin joskus laantuu,
kun sen mainingit, pyörteet tyyntyvät
ne vain soittavat hiljaksiin
omaa lempeää säveltään.
On virtaisa kulku nyt rauhallinen
ei se raivoten kuohua, pauhaa
kumpa elämän vyöryvä virta
meille ain tois mukanaan
lämmintä, ikuista lauhaa.
aivan ihastuttava tarina, tuli hyvä olo sitä lukies.kiitos kirjar sinul on kaunis mieli.
terveisin lyyli
Kaipuusta kerroin..
monta riviä yksinäisyydestä..
mutta kukaan ei nähnyt sisälleni,
kaikki vain lukivat
ymmärtämättä minua,
ja salaa itkin.
- Kuin olisin huutanut tuuleen.
Kirjoitin joka päivä.
Kyyneliä pyyhkien..
samein silmin hämärässä huoneessa
eikä kukaan nähnyt
ei heillä ollut aikaa..
he menivät ohi…
- Kuin näkymätön olin heidän silmissään.
Puut pudottivat lehtensä
nurmikko kulottui,
yöt hohkasivat kylmyyttä,
etsin lämpöä heistä…
he katsoivat ohitseni.
Kirjeissä kaipuuta…
- Kuin maatuvat lehdet, olin maassa.
Valkoinen vaippa
lumeen haudatut haaveet
jääkiteet kimmeltäen poskilla..
kyynelten kostuttamilla,
pakkasten paukkeessa
yhä kirjoitin…
- Kuin olisi joku joka lukisi.
Kevät versovin oksin,
vihertävät nurmet,
lintujen laulua soittaa salot..
minä kirjoitan..
kerron,, huudan…
eikä kukaan vastaa…
- Turhaanko kaikesta kerroin.
Kesän kukkia taitan
vien paadelle,
siihen polvistun hiljaa
ja itkien kiitän.
Sinä kuitenkin kuulit,
nyt on hyvä jatkaa.
- Kuin tukenani olet ollut, vastaamatta.
Näin vuosien jana
piti ikävän vankina..
kaipuun kasvatti vuoreksi
joka muuttui sanoiksi..
kirjeiksi, huudoiksi, itkuiksi…
mutta antoi taas ilon…
- Kuin olisin löytänyt itseni jälleen.
turhaan ei koskaan kerro itsensä löytänyt.
Kyyneleitä ja iloa, sitä lienee elämä, elämän kiertokulkua...
Kiitos vaikuttavasta runostasi, kirjar.
Vain ystävä lainausmerkeissä
Mä sinulle olla saan,
merkkejä noita koskaan
en pois voi pudottaa.
Vaan lainausmerkkini nuo
ovat murheena minulle,
joka elämän hetkistä lyhyistä,
vain parhaani hänelle suon.
Mitä tunnen lainausmerkeissä,
joitten keskelle suljettu oon,
minä ystävä heikko ja pieni
mitään pyytämätön.
Vaikka turhaksi tiedän sen
mutta mielessäin odotan,
ehkäpä joskus olla voisin,
se oikea, josta merkit poistettu on.
Oon ystävä lainausmerkeissä
vaan en katkera olla voi,
elämän hennot hetket
kuitenkin surua soi.
Kahleet lainausmerkkeineen
kovin vaikkakin puristaa,
silti kuitenkin muistaen,
ja kaivaten,
pientä hellyyttä osaksein saan.
Nyt ystävä lainausmerkeissä
jo illassaan harhailee,
ja lainamerkitkin kohta,
pois kauaksi putoilee.
Vaikk’kahleina painavatkin,
tääl raskaina aatoksissa,
mutta elämän siteitten
kerran katketen,
kaikki kahleetkin halkeilee.
Mä suruni allako
kulkisin,
pääni hiljaa painaisin.
Ei.
Elämän voiman,
tahdon antaa,
lapsille,lapsenlapsille
kantaa.
Ponnistan elämän huipulle,
putoan sieltä jälleen,
mut uudelleen nousen,
kohtaan sun,
olethan ystävä,
parhain mun.
Joskus kun suru
painaa,
murheelta ei löydy
tietä.
Toinen toistamme
tukien,
me päivään nousemme
sieltä.
Elomme polku on
kirjailtu,
kukkia tien vieret.
Mä niitä noukin ,
sinulle tuon,
silmiisi säteen
kauniin luot.
Sinua siitä kiitän.
Linnut näin
meille visertää,
onnea eloomme
toivottaa.
Nyt murheen kannel
ei soittaa saa,
kun ilta ehtii,
hämärtää.
Varjoon jo istun,
koivupuun.
Mitä mietin,
sen kertokoon suu,
katseeni paljastaa
kaiken muun.
Murheita muistanko,
niitäkin kai,
ihanan elämän ,
Luojaltain sain.
Nyt syliisi ehdin,
turvaa hain,
sitä sinulta,
paljon ,paljon sain.
Toivon vain yhtä,
myös että sulla,
ois hyvä ,
kaipausta, luokseni tulla.
rinnassani velloo, kaipuu luoksesi sun!
kun oot heikki
Pulloposti, missä lienee
jonnekin sen virta vienee
kertooko se kelle koskaan
miten maailmaasi roskaan?
Kauniit sanat aioin laittaa
kasvin oudon sinne taittaa
muistuttamaan kuinka täällä
kiidetään kuin tuulispäällä.
Pysähtyy jos pullon retki
vietä siinä vielä hetki
muista kuinka monenmoista
sanoista saat aikaan, noista.
Vaienneet on sanat tuolla
runoketjun puolla.
Ei oo värssyn tekijätä
siellä ompi suuri hätä.
Sanoja on monta
Voi, mua onnetonta.
Anna apus meille
kiitollinen olen teille.