Kumppanini tuossa väitti - katsottuamme Millennium-sarjan 2. tuotantokauden päätösjakson - että miehet kestävät sekoamatta hurjempia näkyjä kuin naiset.
Noinkohan vaan. Kun tyyppi itse rääkyy kauhusta uniaan katsellessaan, niin em. lausunto ei tunnu pitävän vettä. Toisaalta gubbeni oli sitä mieltä että unia ei tässä voi laskea mukaan.
No. Pitäisikö tässä pitää jotkut kiihdytyskilpailut että kuka on nähnyt hurjinta matskua? Ei tämän välttämättä tarvitse olla mikään sukupuolisota, tai edes välttämättä egojen kalsketta, olisi oikeastaan ihan mielenkiintoista pitkästä aikaa kuulla että mitäs matskua sieltä itsekultakin löytyy. Saatan kertoa taas kerran jopa omiakin kokemuksiani, mikäli eivät osoittaudu aivan naurettavaksi muiden muisteluiden valossa.
~ Val, visioihin addiktoinut länkyttäjä
Noinkohan vaan. Kun tyyppi itse rääkyy kauhusta uniaan katsellessaan, niin em. lausunto ei tunnu pitävän vettä. Toisaalta gubbeni oli sitä mieltä että unia ei tässä voi laskea mukaan.
No. Pitäisikö tässä pitää jotkut kiihdytyskilpailut että kuka on nähnyt hurjinta matskua? Ei tämän välttämättä tarvitse olla mikään sukupuolisota, tai edes välttämättä egojen kalsketta, olisi oikeastaan ihan mielenkiintoista pitkästä aikaa kuulla että mitäs matskua sieltä itsekultakin löytyy. Saatan kertoa taas kerran jopa omiakin kokemuksiani, mikäli eivät osoittaudu aivan naurettavaksi muiden muisteluiden valossa.
~ Val, visioihin addiktoinut länkyttäjä
Vastaukset 36
Vanhimmat
Äh. Mahdoton tehtävä laittaa niitä jollekin mitta-asteikolle. Ja yritys etsiä erotteluja sukupuolten välillä menee aina mauttomaksi yleistämiseksi.
Millä tavalla nyt sitten laittaisit erilaisia kokemuksia kauhistuttavuusasteikolle? Eihän tuollaiseen ole minkäänlaista sääntöä. Ok, esimerkiksi ruumiin näkeminen lienee yleisesti kauhistuttavampaa kuin alastoman vastakkaista sukupuolta olevan ihmisen näkeminen, mutta toisaalta kaikki on suhteellista. Jollekin muslimille tuollä etelän luotisateissa asia voikin olla toisinpäin.
Minusta olisi hyödyllisempi yritys ottaa selville mitä itse pelkää, mitä muut pelkäävät, ja miettiä miksi pelkäämme niitä asioita mitä pelkäämme, mitä pelättävää niissä todella on, ja kuinka paljon erilaiset pelkomme meitä hyödyttävät jos lainkaan.
Jäin miettimään olikohan aloitukseni turhan pinnallinen, mutta toisaalta, miksi aina pitäisi olla niin kauhean syvällinen ja filosofinen.
Noo... Mikä nyt on sellaista matskua että ihminen kokee sen häiritsevänä, tai minkä muut kokevat häiritsevänä jos sen heille kertoo? Mikä on sellaista mistä joku voi menettää järkensä valon (ja joku toinen taas innostuu kahta kauheammin, tahtoo sanoa tietenkin että minä).
Ja nythän ei todellakaan ole kysymys mistään sellaisesta mitä joku on nähnyt maisen elämänsä varrella (jos jäi epäselväksi), vaan visioista.
Voihan täällä tietysti toki olla lapsukaisia siinä määrin että ehkä pitäisi jättää koko hanke. Lapsukaisia ja lapsenmielisiä (=uskovaisia).
Jos ei ketään innosta, niin unohdetaan koko juttu.
Naivisti ajattelin yöllä että odotat minulta suuria ja sen vuoksi olet taas raivoamassa kun osoittaudun pettymykseksi. Mutta eiköhän se liene jo moneen kertaan tullut selväksi että minulta ei kannata odottaa yhtään mitään, varsinkin kun en ole sinä.
Epäilys kuitenkin heräsi että ehkä ne eivät sinunkaan jauhosi ole niin puhtoisia, ja raivosi syy onkin se että yritin tuolla alempana ilmaista että minä haluan itse päättää tästä ketjusta, enkä tehdä siitä jotain pelkojen märehdintäketjua SINUN mieliksesi.
Itse toki voin koska tahansa päättää kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa minne juolahtaa, varsinkin koska minä en päätä ikinä mitään.
Tältä palstalta yritän vielä oppia mielistelemättömyyttä, kaikkea muuta kun on tullut opittua. Mutta tämä on vaikeinta. On niin helppo kokea itsensä uikuttavaksi ulkopuoliseksi, haluta sisään lämpimään ja kokea että kynnyksellä tulee nyrkkiä naamaan koska joku on julistautunut isännäksi ja päättää kuka on kelvollinen ja kuka ei.
Kuitenkin minä jo olen siellä sisällä, vaikken niin koekaan.
En ole pahemmin painajaisia nähnyt, mieleen ei muistu kuin pari hamasta lapsuudesta.
Yksi oli sellainen, että jollain kujalla ryömi kummituksia kellariloukoista, ja se pelotti niin, että heräsin ja melkein en pystynyt nukkumaan uudestaan.
Toinen oli sellainen, että olin jotenkin niiku sika teurastamossa, roikuin hihnalla jaloistani ja mulle tehtiin kaikenlaisii teurastomojuttuja. Se oli jotenkin kiehtovalla tavalla eroottista.
Ja sitten vähä aikaa sitten, kertomus tosielämästa, kun yöllä olin tulossa parvekkeelta sisään pimeään huoneeseen, sängyn jalkopäässä tuijotti kaksi punaista silmää. Luulin ensin, että kissan silmät siellä kiiluvat, mutta kun tulin vähän peremmälle, silmät katosivat. Näin ne muutaman kerran vielä uudestaan, yhdellä kertaa silmiä oli peräti kaksi kertaa! Oli se hiukan karmivaa, kunnes vihdoin tajusin että pleikkarin pelivälineen ledithän ne heijastuivat parvekkeen lasioveen.
Mutta ei siis mitään "oikeita" näkyjä ole tullut nähtyä?
Olen ehkä vähän huonosti lukenut juttujasi, mutta meditoitko muuten ollenkaan? Tai pukkaako muuten hurjia juttuja näköpiiriin, ettei siis ihan tsoukiksi mene tämä(kin) juttu tässä...?
Mitä ihmeen "oikeita" näkyjä?
Juu, kyllä meditoin ainaski silloin tällöin, miten se liittyy karmeuksien näkemiseen?
Väittävät että meditaatiossa ei saisikaan "takertua" mihinkään kuvajaisiin mitä sieltä voi pullahtaa, mutta minusta se on niin hemmetin tylsä ajatuskin ettei ikinä "saisi" nähdä mitään jänskää.
Olen tainnut tässä päättää etten edes yritä sinne korkeimmalle valaistuneen pallille, jos siellä ei saa pitää mistään ja kokea yhtään mitään.
Joten siksi nyt täällä niitä näkyjäkin tivaan. Olen kokemusfani. Joten jos joku pystyy/haluaa/voi täällä kuviaan jakaa, niin kiva. Jos ei pysty, niin ei pysty. Tämä ei ole nyt filosofointi-ketju vaikka Nuusku ehkä niin haluaisikin.
Jaetaan nyt kerrankin perkele, kun sinäkin olet sitä teroittanut että minä en ole erillinen yksilö. Kuka piru olisi, mutta tunne voi olla hyvin voimakas. Enkä minä muutakaan yhteistä nimittäjää tältä osastolta voi ihmisten kanssa löytää kuin himokkuuden sellaisiin asioihin joille tavallinen tankero tuhahtaa ja huitaisee kädellään. Ainakaan nyt äkkiseltään. Kun en jaksa nyt sitä syödään/juodaan/naidaan-linjaakaan.
Meditaatiossa ei saisi takertua mihinkään kuvajaiseen? No eiköhän se riipu siitä tavoitteesta, jonka meditaatiollesi asetat. Vai asetatko vain ne tavoitteet, joita nämä meditaatio-opettajat haluavat/odottavat sinun asettavan.
Olen huomannut, että jonkun kuvan tietoinen seuraaminen on johtanut mielenkiintoisiin oivalluksiin. Joskus olen saanut minua vaivanneen matemaattisen ongelman ratkaistua ja joskus olen ymmärtänyt jotakin omasta suhteestani toisiin ihmisiin tai elämään yleensä.
Todellakin kannattaa epäillä kaikkea, sillä näissä asioissa jos missä taitaakin olla itse ainoa oikea auktoriteetti itselleen.
Niin, en nyt edes osaa sanoa yhtään nimeä että kuka se tuollaista on mennyt sanomaan, mutta sellainen yleisnäkemys minulle on jäänyt kaikenlaisten Näin Se Nyt Sitten On -gurujen taholta. Vai olisiko peräti buddhalainen näkemys. Että noin niinkuin jää se valaistuminen sivu suun kun jää haavi auki pällistelemään näkyjä ja visioita.
Tiiä sitten hänestä. Itselleni ainakin kaikki vähänkin arkisesta poikkeava on aina tervetullutta, koska sillä pidän yllä horjuvaa uskoani siihen että "tässä ei ole kaikki". Minä kun en ole koskaan kerrasta mitään uskonut, aina pitää saada uusi sysäys, uusi impulssi ja uusi yllyke vuosi vuoden jälkeen.
Meditaatiota on moneksi ja monenlaista. Ja olen laiska vasta-alkaja.
Juu kyllä mulla joissakin syventymisharjoituksissa alkaa jossain vaiheessa vilistä kummia värejä ja muotoja. Ei kuvia joita vois jakaa, en ainakaan muita, enempi vaan villiä vilinää. Joskus vilinän keskellä vilahtaa joku "puhdas ja tyhjä", mutta häviää kun ajatukset huomaa sen. Mutta ei noissa kai mitään karmeeta oo, sori ettei oo tarjota mitään säväyttävämpää.
>>>Olen tainnut tässä päättää etten edes yritä sinne korkeimmalle valaistuneen pallille, jos siellä ei saa pitää mistään ja kokea yhtään mitään.
Epäile myös omaa epäilystäsi.
Meditaatio. Niin, melkein kaikki meditaation opetus taitaa olla luonnoltaan uskonnollista tai uskontoperäistä. Mutta eihän sitä tarvitse käyttää siihen mihin sitä on tarkoitettu.
Miksi muuten kaipaat jotakin valaistumista?
...koska uskon ettei sitä tässä elämässä eteen paukahda. Mutta toisaalta taas en haluaisi päättää että ei voi tai ei saa. Tulkoon jos on tullakseen.
Se miksi en jaksa ns. tavallista elämää, vaan tavoittelen tietyltä kannalta katsottuna "tuulen tupia" johtuu siitä että minulle tämä arjen pakkopulla ei anna mitään. Tunnen vain jatkuvan tyhjyyden sisälläni. Kaikki on niin peevelin tuttua, nähtyä, koettua.
Kauhu on kokonaisvaltainen tunnetila ja varsin pieni osa siitä on visuaalista. Voit kokeilla vaikka siten, että katsot karmivinta kauhuleffaa minkä tiedät. Sitten katsot saman kohtauksen ilman ääntä. Ihminen reagoi tunnetiloiltaan suoraan ääneen, mutta "näyn" voi aina analysoida vähemmän pelottavaksi.
OK. Siis näkyjen kertominen vie pohjan pois koko jutulta.
Itselleni kauhistuttavin kokemus lienee lapsuudesta, jolloin olin niin rankassa kuumeessa, että aloin hallusinoida. Näin silmissäni pelkkää punaista vellovaa massaa, ikäänkuin olisin ollut upoksissa jossain verisessä liisterissä tai kiisselisssä. En kyennyt hengittämään kunnolla ja pelkäsin tukehtuvani. Samaan aikaan korvissani huusi kaksi raivostunutta saarnaajaa - tai sellaisiksi minä ne mielsin. Toinen äijä huusi toiseen korvaan sadatuksia, kirouksia ja väkivaltaisia uhkauksia ja toiseen korvaan toinen rähjäsi miten olin syntinen saatana, saastainen pahantekijä.
Tämän taustalla oli se, että olin vähä aikaisemmin uteliaisuuttani käynyt vilkaisemassa mitä lähipellolle pystytetyssä helluntailaisteltassa oikein tapahtui. Se miten aikuiset siellä käyttäytyivät oli aikamoinen järkytys pienelle lapselle.
Että käsittääkseni maagikon mielen täytyy tulla immuuniksi. Tavallinen ihminen voi toki vapaasti järkyttyä kaikesta mahdollisesta, ja sitten rientää kieltämään mitään nähneensäkään (mikä on ärrrsyttävää!)
Itse olen vähätellyt omia kokemuksiani sen vuoksi että olen olettanut muilla olleen hurjempia juttuja, ja siksi koska en ole kokenut näkyjäni niin että minun "pitäisi" seota niistä. Enemmän minua on "sekoittanut" arki! - Tämä nyt voi tietysti merkitä että olen kummajais-nisti, mutta ihan miten vaan.
Ja sitten tietysti: onhan tämä nyt pirun mielenkiintoista kaiken paskanjauhamisen keskellä kuulla ihan todellisia kokemuksia. Todellisiahan ne ainakin minulle ovat, vaikka ne olisi kokenut missä hyvänsä "tilassa".
(Oikein kun alkaa sitä paskaa sataa niin kohta tämä on koko palsta Jeesus-fanien ilmoitustaulu. Että ikinä meninkään kuvittelemaan että kaikki mahdolliset viestit tänne ovat ok; minulle on aivan liian suuri houkutus alkaa taas jäkättää kilpaa ajatusrobottien kanssa, ja siinähän ei ole mitään mieltä.)
Luitkohan sä tuota mun kommenttia ollenkaan...?
Tänään on taas niin tuli persiessä että ehkäpä jotain oleellista voi aina jäädä väliin.
Niin se ääni kuva. En minä kokisi välttämättä että äänettömyys tekee kuvasta epä-pelottavan. Jos yhtäkkiä räppäisee joku sarvipää kuppaturpa päin naamaa niin kaippa siinä säikähtää. Siinähän tietysti on pääpointtina ÄKILLISYYS...
Yksi elokuvissa minua eniten hermostuttaneista asioista oli muistaakseni äänetön. En minä muista että mikä kauhujen talo se filkka oikein oli, mutta taisi kumminkin perustua todellisuuteen (mukamas?) Nainen oli kotonaan, kun seinälle tuli sellainen lepattava musta varjomainen hahmo, joka alkoi koko ajan laajeta. Minusta se oli tosi pelottava ajatus että itse näkisi jotain sellaista. Liekö sitten värillä väliä - jos se olisi ollut ruusunpunaisen kukertavan kellertävä, niin tuskin yhtä pelottava kuin musta läntti.
Taisi olla sama elokuva jossa oli ääniäkin sikäli että kun perhe oli poissa, niin sillä aikaa talosta kuului hirvittävä rääkynä kuin sikaa olisi lahdattu, tai ihmistä paremminkin. Naapurit olivat soittaneet poliisit. En tiedä onko minulla pahastikin latvapuolessa lahoa, mutta minä meinasin tikahtua nauruun siitä rääkynää kuunnellessa. Se oli jotenkin niin uskomatonta, tai en tiedä mikä lie sai proppuni poksahtamaan.
Visuaalisuuteen fiksoituneena en ollutkaan muistaa että todellakin yksi karmeimmista kokemuksistani on kuitenkin äänipohjainen.
Joskus 90-luvulla ostin silloisen kumppanini kanssa talon. Hieman muuton jälkeen talossa kuului rysähdys, jolle en löytänyt syytä vaikka juoksin koko rakennuksen läpi.
Sitten kun olin jo päättänyt erota miehestä ja nukuin itse yksinäni yläkerrassa eräänä yönä, alkoi katolta kuulua askelten ääni. Koska katolla oli melkoinen läjä lunta, ääni ei korreloinut sen kanssa miltä sen olisi pitänyt kuulostaa jos siellä joku ihminen olisi todella tarponut. Aikani kuuntelin sitä ääntä, ja täytyy sanoa että olin kyllä kauhusta kankea. Ääni siirtyi lopulta jonnekin varsinaisen katon ja välikaton väliin, ja siinä vaiheessa ampaisin alakertaan ja käskin exäni mennä sinne ylös nukkumaan. Aamulla hän kyseli että siirtelinkö huonekaluja koko yön, kun oli sensorttinen ääni kuulunut.
Kuulostaa kesyltä näin kirjoitettuna. Ja kaikenlaista "luonnollista" selitystä toki aina on joku keksivinään, mutta heikäläisille toivotan vain että tervemenoa sellaiseen taloon kuuntelemaan sellaista sinua lähestyvää ääntä keskellä yötä.
Ylimielinen on liian helppo olla... Ja elokuvat ovat aina eria asia kuin se mitä kokee itse.
Kuten omalla esimerkillänikin yritin selittää kauhukokemus on mielestäni nimenomaan KOKEMUS, ei pelkkä visio. Siis kokonaisvaltainen koko kropan ja mielen valtaava elämys, jossa vatsa kääntyy ympäri, sydän hakkaa kahtasataa, maa keinuu ja päässä humisee. Tätä yritin hakea.
Aloitukseni otsikko oli kyllä "Karmeimmat näyt" eikä "Karmeimmat kokemukset" - mutta ehkäpä rumimmatkaan pirun naamat eivät ikinä oikein kolahda kunnolla jos ei niitä oikein kokemalla koe. Mukana varmaan pitäisi olla myös haju että lentäisi laatta.
En kuitenkaan kannata elämysmatkailua ruumishuoneelle, se menee jo hakemalla hakemiseksi.
>> En kuitenkaan kannata elämysmatkailua ruumishuoneelle, se menee jo hakemalla hakemiseksi. >>
Ensms kutnst kanslas elämsmys rmumimuu, zshemene shjomjomosmkeksi! Tefeloniaivoista lässytystä! Onko pakko nonsoleerata kaikki mitä sanot viimeisessä kappaleessa jollain lässynlääläpinällä, hä?
Näkyjäpäkyjäpäks, "Mitäpä sitä mitään tekemällä tekemään?! Väkisinpäkisin päkertämään, vääntämään ja vänkyttämäänpänkyttämään!" Aargh! "Pleikkarin valot heijastuivat parvekkeen ikkunasta!"
En minäkään halua "filosofoida" kanki perseessä.
Ruumishuoneelle meneminen on aivan hyvä idea. Mistä johtuu elämysmatkailufobiasi? Sitäkö magian harjoittaminen sinulle sittenkin vain onkin?
Pirunnaamoja ja pirunnaamoja! Sinä et mitään pirunnaamoja tarvitse, vaan kunnon selkäsaunan!
Haluan löytää jotain uutta. Raato on raato ja haisee. On haissut aina. Todennäköisesti oksentaisin siitä hajusta, näystä vaikea sanoa miltä vaikuttaisi.
Mitenkähän se sitten kehittäisi minua?
Eipä välttämättä kehitä tämä näkyjen näyttelykään.
Lässyttäminen ja elämysten hakeminen on kumpikin yhtä ja samaa paskaa. Ainoastaan väkisin itsensä läpi puskevat kokemukset ja aistimukset merkkaavat jotain. Ne sellaiset joita ei ole hakemalla haettu.
Vai olenko liian ronkeli.
Vaikka itsetuntoni tässä vaihteeksi ollessa parempi en katsotaan olevani tilitysvelvollinen yhdellekään netissä räksyttävälle ihmiselle, niin tehdäänpä taas kerran yhteenveto elämästäni koskien Suuren Tuntemattoman tavoittelua. Eihän se tietenkään teidän hannuhanhien ja onnenkantamoisten mieleen juolahda että kaikilla ei se Tiellä kulkeminen suju niin sukkelaan kuin teillä.
Kokemukset joita olen tälle palstalle puskenut ovat jokaikinen tulleet odottamatta, tahtomatta ja yrittämättä...
Olin aikoinani kerran jollakin New Age -tyyppisellä luennolla ja vaikken enää muista edes mikä oli aiheena (luonnonhengetkö ehkä?) tunsin silloin miten ilo, riemu ja mielenrauha täytti minut. Jopa naapurin koira aisti sen kun palasin luennon jälkeen kotiin, ja heilutti häntäänsä (jota sen emäntä kauheasti ihmetteli että suhtautui minuun kuin hyvään tuttuun). - Tämän jälkeen tietysti ramppasin kaikenlaisella luennolla hiki päässä toivoen että kokisin joskus taas jotain tuollaista. Ei mitään.
Kerran olen kokenut shamanistisen matkan yhtäkkiä yllättäen rytmikkään musiikin soidessa. Sen jälkeen ostin shamaanirummutuskasetin ja olen kuunnellut sitä useita kertoja kokematta ikinä yhtään mitään. (Kumppanini sensijaan on saanut kasetista iloa!)
Olen meditoinut tai yrittänyt meditointia vakavammin ehkäpä 4 v ajan. On kausia että se onnistuu, mutta nämä kaudet jotenkin aina tyssähtävät ja lopulta en taas saa mitään aikaan. Useimmiten mieleni ei tyhjene vaikka verta itkisi. Sama koskien minulle erittäin rakkaita lucid-unia, eli ei mitään kun ensin on innostunut että jumalauta nyt niitä irtoaa.
Seksimagiasta en tähän ala edes nurista, mutta sanotaan nyt että I can't get no satisfaction näemmä siinäkään. (Hyvä kun edes normaali iloittelu futaa.)
Ja niin edelleen. Sano hyvä ihminen että mistä se revitään se iänikuinen fanaattisuus kun huomaa kerta kerran jälkeen että MIKÄÄN EI TOIMI?! Jos vielä siinä ohessa kärsii aivojen serotoniinivajeesta kuten minä. Pitäisikö minun kenties vetää onnenpillereitä niin että nuppi halkeaa? Vaiko huumeita? Olen aika haluton pilaamaan kehoani mieleni hinkujen vuoksi!
Ehkä ajattelet että en yritä tarpeeksi, en tiedä oletko oikeassa. Minulle vain tulee helposti tunne että jumalauta minä en jaksa. Eiköhän magian pointti juuri ole siinä että jotakin tapahtuu, eikä vain sitä että vuodesta vuoteen kerjätään ja ruikutetaan, odotetaan, vaaditaan, toivotaan, itketään...
Ja siinä sitten vähän jäkätellään keskenämme, ehkäpä se siitä sitten. Paskanmarjat.
En ole silti antanut periksi, en vain halua tuhlata aikaani turhuuksiin. Jos jokin ei toimi niin ei toimi. Jos menisin yrittämään jotakin näin helvetin tietoisena kuin kumminkin olen että Tässä Sitä Nyt Yritetään, niin ei takuulla toimi.
Olen jokusen kerran saanut tältä Magia-palstalta inspiraatiota, joten tähän en ole vielä kokonaan pettynyt ja havainnut että tämä ei toimi. Olen kokenut pienoisia katharsiksia ja saanut oivalluksia, ja vaikka nyt märisenkin kyllästyneisyydestä, en silti sanoisi ettäkö täältä ei vielä voisi jotain ammentaakin! Tosin tässäkin tietysti painaa jo pahasti niskassa se että olen jo oppinut odottamaan, edellyttämään ja toivomaan. SE on huono juttu se.
Toivo pitää menettää ensimmäiseksi.
Mikä sitten on vanhaa?
Jokainen minuutesi, atomi- ja solutasolta aivoihin ja koko kroppaan, on joka hetki eri.
Mikä se on, joka ei ole koko aika uutta, vaan pelkästään vanhaa?
Niin... Ja kuitenkin sama kaiken-mahdollisen-olemassaolon materiaklöntsä ja kaiketi sama energiakin on ollut lilluskelemassa tässä avaruusaikajatkumossa iät ajat, muuntautuen vain jatkuvasti muusta muuksi, mutta sama se on kumminkin.
Riippuneeko täysin näkövinkkelistä elääkö kalkkiksen vai vastasyntyneen elämää. Huomaahan sen tietysti että vanhus useimmiten vain narisee ja tärisee, kun taas vauva oikein purskuaa elämää.
"Niin... Ja kuitenkin sama kaiken-mahdollisen-olemassaolon materiaklöntsä ja kaiketi sama energiakin on ollut lilluskelemassa tässä avaruusaikajatkumossa iät ajat, muuntautuen vain jatkuvasti muusta muuksi, mutta sama se on kumminkin."
Aika näivettyny tommonen ajatus. Että kaiken-mahdollisen-olemassaolo mahtuis tähän avaruusaikajatkumoon, kun ei ees mieli mahdu. Eiköhän se oo niinpäin, että meitin avaruusaika on vaan pikku ehdollistumapyörre kaiken-mahdollisen-olemassaolossa.
Mutta eihän *tälle*-kaikelle-mahdolliselle-olemassaololle ole mahdollista kokea mikä on mahdollista-jossain-muussa-olemassaolossa. Joku muu on meille olemattomuus, tai sitten siitä muusta tulee tätä. Mutta sitten se ei ole enää muuta.
"Mutta eihän *tälle*-kaikelle-mahdolliselle-olemassaololle ole mahdollista kokea mikä on mahdollista-jossain-muussa-olemassaolossa."
Tässä on nähdäkseni selvä virhe. "kaikki mahdollinen" ei ole rajattavissa käsitteillä "tämä" ja "jokin muu". Itse asiassa koko homma taitaa luontua "tämän" ja "muun" loputtomana leikkinä.
Ja perustavanlaatuinen virhe on mielestäni myös samaistaa "kokeminen" niihin tulkintoihin, joita aivojen sepittäjäpuolisko antaa kokemuksille. Kokeminen kokee kyllä, vaikkei sitä selittäisi, sepittäisi ja tulkitsisi.
"Joku muu on meille olemattomuus, tai sitten siitä muusta tulee tätä. Mutta sitten se ei ole enää muuta."
Miksei olemattomuutta voi muka kokea? Toki se on varmaan hyvin erikoislaatuinen kokemus. Mutta olevaisuutta ei tietenkään "ole" ilman olemattomuutta. Olevaisuus ja olemattomuus ovat yhteenkietoutuneet. Yhdessä yhteenkietoutuneiden samuuden ja erilaisuuden jne. kanssa. Sano jo Platoni.
Ei tässä kaksiarvologiikka päde. Kielen raja on selvästi hämärä: "Mitä tahansa jostain sanotaan, se ei ole se vaan aina myös jotain muuta."
Ensinnakin pitaisi luokitella itse "nayt"...esim.
a) Unessa nahdyt nayt (ja unet)
b) Puoliunitilassa nahdyt nayt
c) Valvetilassa nahdyt nayt
d) elokuvissa nahdyt kauhuklipit
jne...
Itse olen nahnyt ihan valvetilassa muutaman otuksen, joita en valttamatta haluaisi edes pahimman viholliseni nakevan...about nain: suu ammollaan auki hyokkaavia "hannallisia" otuksia, jotka muistuttivat lahinna saatanan pikkuveljia. Niita oli n. kolme kappaletta, eivatka ne TODELLAKAAN nayttaneet ystavallisilta.
Onneksi "loppu" oli onnellinen, koska vahvasti suojelusenkelin nakoinen hahmo tuli sitten siihen viela loppunakyna...
Tama kaikki tapahtui siis valvetilassa. Olin kylla ns. "hakemassa" unta, mutta en pystynyt nukahtamaan ja sitten nain nuo "tyypit".
Muistan kylla ne "heput" varmaan viela koko loppuikani. Ja "vitsikkainta" asiassa oli se, etta en TAATUSTI ole nahnyt mitaan vastaavaa esim. elokuvissa...! Siksi ne jaivatkin niin hyvin mieleen ja se pisti miettimaan, etta ovatko ne todella OLEMASSA.
>Muistan kylla ne "heput" varmaan viela koko loppuikani. Ja "vitsikkainta" asiassa oli se, etta en TAATUSTI ole nahnyt mitaan vastaavaa esim. elokuvissa...! Siksi ne jaivatkin niin hyvin mieleen ja se pisti miettimaan, etta ovatko ne todella OLEMASSA.
Tuossa on mielestäni se paras puoli mikä karmivassa näyssä voi olla. Ihminen ei pysty työntämään sitä pois ja selittelemään "parhain päin", ja sen vuoksi hänelle jää hedelmällinen fiilis siitä että kaikki mitä me tässä nyt ihmisinä keskenämme näpertelemme ei olekaan kaikki!
Niinpa juuri...silla jos esim. naen karmivan unen, jonka jalkeen voin viela aamullakin "pahoin", mutta sitten muistan, etta "hei - tassahan on yhtymakohtia vaikka johonkin jostain lehdesta/kirjasta lukemaani kohtaan tai nakemaani elokuvaan", niin en oikeastaan pohdi asiaa sen syvallisemmin sen jalkeen..totean vain, etta aivoni ilmeisesti "saivat tuon verran vaikutteita"...
Olen useitakin kertoja maininnut 19-vuotiaana kokemani näyn (näky tässä on hieman väärä sana, sillä aistin kokemukseni tietoisena siitä että se TAPAHTUU, mutta että en näe sitä suoranaisesti koska on kuin silmäni olisivat suljetut) jossa ihminen poltettiin elävältä edessäni. Tämä oli sellainen keskellä iltaa päähäni "energiana" virrannut kokemusvuo, joka on ilmeisestikin kiihdyttänyt pyrkimyksiäni "henkisen kehityksen" saralla.
Koin em. erittäin häiritsevänä, vaikka olin toki jo vuosia sitä ennen pelännyt tulta. En kuitenkaan pelännyt tulevani hulluksi tms. - tässä se häiritsevä merkkaa sitä että kokemus oli yksinkertaisesti yököttävä. Minua ei jaksa naurattaa elokuviakaan katsellessa kun ihmisiä palaa (jos siis tarkoitus olisi että tilanne on huvittava).
25-vuotiaana sain yhtenä räntäisenpaskaisena aamuna bussipysäkillä yhtäkkiä mieleeni ajatuksen että em. kokemuksen poltettu ihminen ei ollutkaan mikään menneen elämän rakastettuni (vain), vaan minun henkinen opettajani ja oppaani, eräänlainen "mestari" kai minulle. Koko päivän olin mielettömän innostuksen, rauhan ja rakkauden vallassa. En ole koskaan kokenut nautinnollisempaa työpäivää, leijuin melkein metrin korkeudessa ja kaikki oli kuin kultaista valoa ja autuutta konsanaan.
Noinkohan Jeesus-kerholaisilla on samanlaisia fiiliksiä?
No, se siitä... Kun menin samana päivänä illalla kotiin, näin kotiin tultuani yhtäkkiä näyn vastenmielisistä käsistä. Ne olivat ruskeat ja jotenkin kuivettuneet, niiden sormissa oli pitkät, likaiset ja terävät kynnet, ja kynsissä oli lihanriekaleita. Nämä riekaleet tiesin revityn elävästä ihmisestä. Sillä hetkellä en kauheasti tästä kuvasta hermostunut, sillä olin vain niin tohkeissani että a) jotain näkyy b) aamulla oli se "oivallus".
Lisäksi minulla on utuisa visio siitä että hain hampaat lähestyvät minua, mutta tästä minä en osaa sanoa milloin se tuli päähäni. Pikkulapsena kuitenkin pelkäsin View Master -kiekon kuvaa, jossa oli joku ahven kita auki ja valkoiset terävät hampaat hohtivat.
Meditoidessa (tai sitä yrittäessä, ottiatuota) joskus vilahtaa jotain epämääräisiä pärstiä, mutta ne menevät niin lujaa "ohitseni" etten ehdi niihin juuri kiinnittää huomiota.
Mieleeni tulee sellainen kun olen tehnyt peilimeditaatiota. Lyhyesti: tuijotat peiliin niin kauan kunnes kasvosi katoavat. No niin, ja se matka siitä kun ensin näet normaalit kasvosi ja lopuksi et mitään on ehkä pelottavampia juttuja, joita olen nähnyt. Kasvoihin tulee (esimerkiksi) reikiä,kasvoja on ympäröinyt musta huivi, kasvot ovat näyttäneet palaneilta, kuolleita, verisiltä, murjotuilta, miehenkasvoilta(olen nainen) ja eläimenkasvoilta, valot ja etäisyydet peilissä ovat muuttuneet. Siinä mun kammostoori tällä kertaa.
Itse olen tuijotellut suljetun tv:n tummaa ruutua ja nähnyt pääkallon tai miehen kasvot kasvojeni sijasta.
Se pääkallo tulee kai vähän kaikille, mistähän lie johtuu.
Ihmisaivot ovat kuulemma rakentuneet niin, etta kaiken maailman "hahmoista" ne mieluiten hahmottavat kasvoja...
...toisaalta tuollainen "psykologinen totuus" ei todellakaan selita kaikkia ilmiota "tuosta vain"...ainakin minun nakemani jutut ovat olleet sen verran monitasoisia ja niissa on nakynyt muutakin kuin pelkat kasvot.
Muutaman näyn olen nähnyt sen jälkeen kun aloin perehtymään meditaatioon, hypnagogisiin tiloihin, Lucid uniin yms. Ensimmäinen oli Hypnagogisessa tilassa kun jalkojen juuresta mönki puolenmetrin pituinen ja n 20 senttiä korkea karvanen ja limainen mönkiä.
Toinen oli kerran meditoidessa kun yhtäkkiä alkoi silmien edessä vilistä silmiä ja korvia ja epämääräiset kasvot.
Njooh, nykkun muistelen, niin onhan noita naamoi mullakin meditoinneissa joskus vilistäny. En vaan näköjään osaa niihin huomiota kiinnittää sen vertaa, että erityisesti mieleen ja muistiin jäis.