Aamulla minä lypsin lehemät viijen aikkaan ja pyöräytin sitte separaattorin. Niinku aina. Sittem minä herätin aitasta paimenpojan, sen Matin. Se haukotteli ja käveli pian tuppaa. Sano kuulleesa maitokonneen äänen jo unesa läpi, oli ollu mukamas niinku urkujen soittuva.
Passasin sille vähä evästä etteen, ja sitte se veiki jo naapurin Liisan kansa yhessä meijän ja rannin lehemät päiväksi mehtään. Tai oikijastaan kai ne syöttää enempi niitä maantien varressa, tien pyörtännöillä ku kasvaa meleko mukavasti heinää. Eihän ne kantturat jaksas kunnolla herua pelekillä Palokon kanervilla tai Hangasnevan kortteilla.
Oon minä olluj jo leskenä toistakymmentä vuotta. Se Hiski ku kuoli vähä niinku kesken ikäsä. Kai se vähä lujilla oli, talavella mehtätöissä ja siihev vielä talojen kasakkana ja nämä mökin hommat päälle. Nuo vanahemmat pojak ku lähtivät kauvemmille savotoille heti ku kynnelle kykenivät. Eipähän yks mökki ois voinu kaikkija elättääkkää. Tuo nuorinhan tuo tässä vielä pyörrii, Vilijami. Joutu jo melekkeen keskenkasvusena sottaan ja oli siellä kolomatta vuotta. Se ei joo vielä tullu akkaa hommanneeksi. Minä vähä ootan, että se rupijjaa tätä mökkiä asummaan, kuhan siitä asettuu. Kyllä tässä jo housujalakasta tarvittaski, em minä ennää yksin jaksa enkä sais millään hommattua lehemille talaviheinijä. Eipä jaksa aina iltalypsyn jäläkkeen varesta sanua, täyttyy sanua vain lintu.
Yksin tässä tullee touhhuiltua päivät pitkät näitä mökin hommia. Ei se Vilijami kerkijä palijo kotona viipyä. Heinäkasakkana on ny ollu talollisilla, ja iltasella ne on omat menosa nuorilla miehillä. Tuolle paimenpojalleha tuota on ollu mukava puhella iltasella syönnin aikkoihin aina välillä. Sille Matille. No kyllähän sekin mennee melekkeen joka ilta raatarin poikien tykö touhuvaan, vai joskus sen kans on tullu puhuttuaki. Kerronhan minä sille yhtenä iltana meijän Hiskistäki, ku se isännästä kyseli.
Nii, se Hiski se oli paremmin hilijanen ja rauhallinen mies. Enempi semmonen hissukka. Sillon tyttöihimisenä minä olin Isotalon piikana tuolla toisella mäjellä ja Hiski asu vielä äitisä kansa tässä mökissä. Kulukihan se Hiski iltasella niissä renkien porukoissa. Vähä ne ryyppäsiväkki, vai ei tämä Hiski ollu pahapäinen.
Kai ne pojat sitä Hiskiä vähä härnäski, ku se ei ollu vielä kulukenu naisissa eikä se ollu saanu. Niin kerran se Hiski sitte oli niille sanonu pikku tuiterissa, että ens' yönä se makkaa Viijan vieressä. Minähän tästä en tienny mittää. Nii se oli sitte tullu iltayöstä kahtellee siihen minun aitan etteen. Vai eijollu luontuva piisannu kopistella. Niin se oli asettunu makkuulle siihen aitan seinän vierree samalle seinälle, jossa minä makasin sisäpuolella.
Jotenki siitä leves tieto heti koko kylälle. Ne konnailivat, että se Hiski on tolokun mies, se makas Viijan vieressä, ku kerran lupas.
Tulivat ne nämä juorut minunki korviin. Ja minä olin vihanen, ku ne Hiskiä sillä lailla härnäs. Minä passautin kerran kulukuni samalle polulle ja puhun sille. Minä en oikkein tienny, että mitä olisin sanonu ja ku oma poluku siinä erkani niin minä sanon vain, että tulisikko illalla minun aittaan? Se jatko kulukuvvaan ommaan suuntaasa ja murahti, että joo!
No siitähän se alako tämä meijän naimatouhu. Asuttiin tätä mökkiä ja synty nuita poikija. Minä pijin huolen, ettei se Hiski ryypänny ennää. Talavella se kuluki mehtähommissa ja toi aina tilisä mulle. Se oli mahottoman hyvä työmies ja sitä kysyttiin kasakaksi talloihin. Lehemien heinät saattiin niittää talojen takaniittyiltä työpalakkana. Hevostaki sai lainata joka talosta sillon ku tartti.
Kyllä minä siitä Hiskistä huolen pijin. Ne rupes tuolla kylällä sanommaan minua takanapäin Hiskin Viijaksi, enkähän minä siitä oikijastaan huonuakkaa tykänny.
Kerran se Hiski oli kuitenki ottanut tuttuilta miehiltä viinnaa kirkolla käyvessään. Ne oli sille oikkein tupanneet sitä niin että se oli meleko huiterissa. Vanahin poikaki taisi sillon olla jo siinä kymmenvuotijas. Minä ihimettelin, ku ei alakanu miestä kuulua illalla. Sitte minä kuulin kujalta semmosta syntisen laulun renkutusta. Tuppaan tullessa se vielä rallatti, että talaraitalitaa.
No minähän kirkastun sille ja sanon että missä sitä on rymytty ja juoppoja roikalleita ei tähän mökkiin huolita. Nii se Hiski nauro ja hyppäs tasajalakkaa ja sano, että se on talaraitali akka tänä iltana! Minä ihan hölömistyn mykäksi, että eihän se ikkää ennen oo teheny tuolla lailla. Se oli aivan niin ku isäntä talossa! Se tuntu oikijastaaan meleko mukavalta, että sillä löyttyy tuota luontuvaki.
Kyllä se vieläki vähä ikävä tullee, ku sitä Hiski-vainajjaa muistaa.
Passasin sille vähä evästä etteen, ja sitte se veiki jo naapurin Liisan kansa yhessä meijän ja rannin lehemät päiväksi mehtään. Tai oikijastaan kai ne syöttää enempi niitä maantien varressa, tien pyörtännöillä ku kasvaa meleko mukavasti heinää. Eihän ne kantturat jaksas kunnolla herua pelekillä Palokon kanervilla tai Hangasnevan kortteilla.
Oon minä olluj jo leskenä toistakymmentä vuotta. Se Hiski ku kuoli vähä niinku kesken ikäsä. Kai se vähä lujilla oli, talavella mehtätöissä ja siihev vielä talojen kasakkana ja nämä mökin hommat päälle. Nuo vanahemmat pojak ku lähtivät kauvemmille savotoille heti ku kynnelle kykenivät. Eipähän yks mökki ois voinu kaikkija elättääkkää. Tuo nuorinhan tuo tässä vielä pyörrii, Vilijami. Joutu jo melekkeen keskenkasvusena sottaan ja oli siellä kolomatta vuotta. Se ei joo vielä tullu akkaa hommanneeksi. Minä vähä ootan, että se rupijjaa tätä mökkiä asummaan, kuhan siitä asettuu. Kyllä tässä jo housujalakasta tarvittaski, em minä ennää yksin jaksa enkä sais millään hommattua lehemille talaviheinijä. Eipä jaksa aina iltalypsyn jäläkkeen varesta sanua, täyttyy sanua vain lintu.
Yksin tässä tullee touhhuiltua päivät pitkät näitä mökin hommia. Ei se Vilijami kerkijä palijo kotona viipyä. Heinäkasakkana on ny ollu talollisilla, ja iltasella ne on omat menosa nuorilla miehillä. Tuolle paimenpojalleha tuota on ollu mukava puhella iltasella syönnin aikkoihin aina välillä. Sille Matille. No kyllähän sekin mennee melekkeen joka ilta raatarin poikien tykö touhuvaan, vai joskus sen kans on tullu puhuttuaki. Kerronhan minä sille yhtenä iltana meijän Hiskistäki, ku se isännästä kyseli.
Nii, se Hiski se oli paremmin hilijanen ja rauhallinen mies. Enempi semmonen hissukka. Sillon tyttöihimisenä minä olin Isotalon piikana tuolla toisella mäjellä ja Hiski asu vielä äitisä kansa tässä mökissä. Kulukihan se Hiski iltasella niissä renkien porukoissa. Vähä ne ryyppäsiväkki, vai ei tämä Hiski ollu pahapäinen.
Kai ne pojat sitä Hiskiä vähä härnäski, ku se ei ollu vielä kulukenu naisissa eikä se ollu saanu. Niin kerran se Hiski sitte oli niille sanonu pikku tuiterissa, että ens' yönä se makkaa Viijan vieressä. Minähän tästä en tienny mittää. Nii se oli sitte tullu iltayöstä kahtellee siihen minun aitan etteen. Vai eijollu luontuva piisannu kopistella. Niin se oli asettunu makkuulle siihen aitan seinän vierree samalle seinälle, jossa minä makasin sisäpuolella.
Jotenki siitä leves tieto heti koko kylälle. Ne konnailivat, että se Hiski on tolokun mies, se makas Viijan vieressä, ku kerran lupas.
Tulivat ne nämä juorut minunki korviin. Ja minä olin vihanen, ku ne Hiskiä sillä lailla härnäs. Minä passautin kerran kulukuni samalle polulle ja puhun sille. Minä en oikkein tienny, että mitä olisin sanonu ja ku oma poluku siinä erkani niin minä sanon vain, että tulisikko illalla minun aittaan? Se jatko kulukuvvaan ommaan suuntaasa ja murahti, että joo!
No siitähän se alako tämä meijän naimatouhu. Asuttiin tätä mökkiä ja synty nuita poikija. Minä pijin huolen, ettei se Hiski ryypänny ennää. Talavella se kuluki mehtähommissa ja toi aina tilisä mulle. Se oli mahottoman hyvä työmies ja sitä kysyttiin kasakaksi talloihin. Lehemien heinät saattiin niittää talojen takaniittyiltä työpalakkana. Hevostaki sai lainata joka talosta sillon ku tartti.
Kyllä minä siitä Hiskistä huolen pijin. Ne rupes tuolla kylällä sanommaan minua takanapäin Hiskin Viijaksi, enkähän minä siitä oikijastaan huonuakkaa tykänny.
Kerran se Hiski oli kuitenki ottanut tuttuilta miehiltä viinnaa kirkolla käyvessään. Ne oli sille oikkein tupanneet sitä niin että se oli meleko huiterissa. Vanahin poikaki taisi sillon olla jo siinä kymmenvuotijas. Minä ihimettelin, ku ei alakanu miestä kuulua illalla. Sitte minä kuulin kujalta semmosta syntisen laulun renkutusta. Tuppaan tullessa se vielä rallatti, että talaraitalitaa.
No minähän kirkastun sille ja sanon että missä sitä on rymytty ja juoppoja roikalleita ei tähän mökkiin huolita. Nii se Hiski nauro ja hyppäs tasajalakkaa ja sano, että se on talaraitali akka tänä iltana! Minä ihan hölömistyn mykäksi, että eihän se ikkää ennen oo teheny tuolla lailla. Se oli aivan niin ku isäntä talossa! Se tuntu oikijastaaan meleko mukavalta, että sillä löyttyy tuota luontuvaki.
Kyllä se vieläki vähä ikävä tullee, ku sitä Hiski-vainajjaa muistaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sinun innoittamanasi, rohkenen minäkin taas pistää pienen pätkän omista muitoistani.
Eiväthän nämä pakinallesi vertoja vedä, mutta itse näen muistojen silmin kaiken tapahtuneen.
Tämä on vain tosiaankin pieni ote kirjoitelmastani, kaikkea en rohkene esille tuoda.
----------------------
Äiti lainasi joltain naapurilta ruuhen, ja sillä sitten soutelimme yli tuon kauniin Halilan järven, joka oli melko pieni, ainakin kapea, ehkä kilometrin levyinen. Oli se ainakin muuten mitä ihanin reissu. Hiljaiset laineet lauloivat ja soittelivat omaa liplattavaa säveltään molemmin puolen ruuhen vierustoilla.
Järven selkä kimmelteli ja hohteli timanttien lailla, auringon luodessa omia kultaisia säteitään.
Jossain kukahteli joku vähän ajastaan myöhässä oleva käkikin omaa toistuvaa ”kukkuu, kukkuu”, toivotteluaan. Laineitten vain loiskahtaessa, hyppelivät kalaparvet ylös ja alas järven pintaa mukavasti rikkoen. Se kaikki oli niitä lapsuuden onnen aikoja ja nautintoja joita vieläkin kaipaillen muistelee.
Ja entäs ne omenat sitten. Mitä lähemmäksi toista rantaa lähestyimme, sitä maukkaimpia mielikuviteltuja makuja alkoi jo suuhun tunkeutua.
Vaikka emme siellä käyneetkään , emme ainakaan usein, niin ei kuitenkaan sieltä omenat kokonaan olleet hävinneet, jos yhtään. Ja siellähän ne nytkin oksistoissa killuivat, komeina killuivatkin, pyöreät posket pullottaen vihreyttään. Olivat näes vihreää laatua, luultavasti valkeaa kuulasta, nyt näin perästä päin ajatellen. Mutta paljon niitä oli, monta säkillistä me ruuheen kannoimme pois lähtiessämme.
Eihän siihen käyntiimme omenan haussa olisi pitkääkään aikaa muuten kulunut, mutta äidillä taisi mennä entisissä hänen lapsuuden aikaisissa muisteloissaan jokunen hetkinen, koska oli jo illan sinisyyttä ilmassa pois lähtiessämme.
Muistan sieluni silmillä vieläkin tuon lämpimän, auringon laskun kultaaman järvenselän sinertävää vihreyttään loistavana suurena timantin hohtoisena täysin siloisena vedenpintana. Nuo maisemat ja niitten puhdas huuma, ne eivät elämän aikana koskaan mielestä katoa.
Kotiin tullessamme omenat laitettiin säkkeineen yhteen monista komeroista, joita talossa oli. Ja aina sen komeron ohi kulkiessani tunsin tuon makealta maistuvan tuoksun, joka noista herkullisista ”himonaiheuttajista” ilmoille lähti. Mutta niitä saatiin syödä vain säästellen eikä hotkien.
Äiti säilöi talveksi omenahilloa, ja muistanpa senkin että aina puolukoihin, jotka survottiin suureen saaviin, pistettiin myöskin omenoita aivan kokonaisina. Ei ne minusta talvisin sieltä puolukoitten joukosta otettaessa enää maistuneet kovin herkullisilta, happamia olivat, mutta siellä ne saatiin säilymään pakkasessakin. Nuo jäätyneet puolukat olivat siihen aikaan, ainakin meillä, sellaisia iltaisia herkuttelupaloja joita nykyiset lapset eivät varmaan paljoakaan arvostaisi.
Tuli vuosi 1939. Olin ollut iloinen ja onnellinen, ja tietenkin huoleton, kuten lapsuusaikana kuuluukin olla.
Paljoa en muista, eikä aikuisetkaan varmaan lasten kuullen puhelleet sodan tulosta, vai oliko se näin että se sota syttyikin vähän niin kuin yllättäen. Sen kuitenkin muistan, että lunta oli jo maassa, ja aivan meidän nurkilla oli valkopukuisia miehiä sota harjoituksissa.
Senkin muistan kun isä eräänä iltana sanoi että laittakaapas vaatteenne lähettyville helposti puettaviksi, kun ei sitä tiedä, mitä sattuu. Ja niinhän siinä kävi että yöllä oli lähdettävä pakosalle, pois sodan jaloista. Sekin on mieleen jäänyt että hän käski laittamaan ruokaa pusseihin, muusta ei ollut niin väliä.
Oli kylmä ja pakkanen kun linja autossa lähdimme liikkeelle. Auto vei meidät Perkjärven asemalle. Siellä junaa odotellessamme ”naapurin” lentokoneet pörräsivät yläpuolellamme pommejaan pudotellen. Meitä oli iso porukka eräässä talossa odottelemassa junaa ja isä vei meidät lapset puuliiteriin. Ihmettelin silloin miksi hän meidät sinne vei, mutta jälkeen päin hän sanoi vieneensä siksi kun kuvitteli ettei ne pommittajat niinkään ulkorakennuksiin ammuksiaan tyhjentelisi. Kun sitten juna tuli, olisi isä laittanut meidät vain junaan ja lähtenyt itse takaisin, mutta minä huusin ja itkin pidellen hänen vaatteistaan kiinni, niin ettei hänellä varmaankaan ollut sydäntä jättää meitä. Tavaravaunussa sitten istuimme hirveän suuressa porukassa, aikuiset itkien ja valitellen kuka mitäkin. Muistelen että äiti oli aika rauhallinen, mutta jostain kun tuli tieto että naapurit olivat jo päässeet Viipuriin asti, niin silloin hänkin hermostui. Isä ei koskaan näyttänyt tunteitaan.
Meillä oli sentään syötävää, kiitos isän, mutta monilla oli varmaankin kova nälkä matkan jatkuessa, vaikka kyllä jossain asemalla oli ruokailuakin järjestetty, mutta eihän kaikki ehtineet aina syödä, kun taas pommittajat tulivat. Oli se silloinkin ihmeellistä, miksi hukkasivat voimiaan ja ammuksiaan siviileihin, niin kuin se olisi jotakin auttanut tuossa typerässä sodan käynnissä.
Laulelimme eilen illalla kuoromme kevätkonsertin, ja nyt on aikaa vilkaista näillekin palstoille.
Mukava oli lukea lapsuuden muistojasi ja eläytyä niihin mukaan. Onhan sinulla jännittävämpää muisteltavaa on kuin minulla, joka en sentään ole evakkoon joutunut missään elämäni vaiheessa! Kodin jättäminen suin päin, raskas evakkomatka ja välitön sopeutuminen 'toisten nurkkiin' eivät voi unohtua koskaan. Ehkä hieman vanhemmat ovat kokeneet sen vieläkin raskaammin kuin pienet lapset, jotka ovat oppineet luottamaan vanhempiensa hoivaan?
Pakina Hiskin Viiasta on kuvitteellinen. Sen pohjana on kuitenkin osittain isän 'tosikertomukset' nuoruudestaan, 1900-luvun alkuvuosilta. Kertojaksi 'Hiskin Viian' osaan olen kuvitellut Kasken Mumman, jonka torpan lehmiä paimentelin kesän 1946, pian sotien jälkeen. Hänellä oli oikeasti tapana kertoilla vanhoista kokemuksistaan aina, kun maltoin viipyä pirtissä iltasella. Todelliset muistelmani paimenpojan kesästä löytyvät kotisivultani linkin "Paimenpoika" takaa.
Jollakin merkillisellä tavalla edellinen Nimettömän kirjoittajan viesti lipsahti tänne, ja vielä toiselle henkilölle kuin oli tarkoitettu.
Sama viesti esiintyy ketjussa toisen kerran aivan oikein, nimetyn lähettämänä ja vastauksena fiiuliN:lle.
Pyydän poistamaan tämän ylimääräisen, jos se on mahdollista;-)
siehä mukava olet juttelemmaa, niin tuntu tutulle nuo hommat.
miekii tunsin yhen matin, joka ol välil meillä päiväläisenä. kerra hää kysy jalmarilta saisko tulla meiän karjakeittiöö kesäks olemaa ko hänelt palo torppa ja uutta tehhää kesä aikan.
mikäs siinä jalmari tartti apua töissää, hänelt ko oli tyrä leikattu parrii otteesee ja sai olla varovainen nostelemisessa.
karjakeittiöö kuulu kaksi huonetta ja toine ol ihan asumiskelponen. sinne hankittii vaa pukkkisänky ja keittolevy jolla hää sai kohvit keittää jos tahto ,sapuskat hää sai talosta,siitä sovittii pien vuokra.
sitten heinätöissä ollu vilho kerto, että matilla on keittolevy punasena koko ajan, ja hää ko oli sanont matille,et sie oot tuon unohtannu päälle, johon matti että ,sähkö kuuluu vuokraan jote mitä sitä turhaa välil sammuttammaa.
hiski on olt hyvä mies ja sinul on jääntkii mukavat muistot.
terveisin lyyli
A siekin haastat karjalaa! Väitän kiven kovvaa, että se kertomuksesi Matti en ollut minä, vaan joku minun lukemattomista kaimoistani;-)
Mutta olipahan sanavalmis tuo kaima, keksi siltä seisomalta hellan päälle unohtumiselle oikein nasevan verukkeen...
Laulelimme eilen illalla kuoromme kevätkonsertin, ja nyt on aikaa vilkaista näillekin palstoille.
Mukava oli lukea lapsuuden muistojasi ja eläytyä niihin mukaan. Onhan sinulla jännittävämpää muisteltavaa on kuin minulla, joka en sentään ole evakkoon joutunut missään elämäni vaiheessa! Kodin jättäminen suin päin, raskas evakkomatka ja välitön sopeutuminen 'toisten nurkkiin' eivät voi unohtua koskaan. Ehkä hieman vanhemmat ovat kokeneet sen vieläkin raskaammin kuin pienet lapset, jotka ovat oppineet luottamaan vanhempiensa hoivaan?
Pakina Hiskin Viiasta on kuvitteellinen. Sen pohjana on kuitenkin osittain isän 'tosikertomukset' nuoruudestaan, 1900-luvun alkuvuosilta. Kertojaksi 'Hiskin Viian' osaan olen kuvitellut Kasken Mumman, jonka torpan lehmiä paimentelin kesän 1946, pian sotien jälkeen. Hänellä oli oikeasti tapana kertoilla vanhoista kokemuksistaan aina, kun maltoin viipyä pirtissä iltasella. Todelliset muistelmani paimenpojan kesästä löytyvät kotisivultani linkin "Paimenpoika" takaa.
Kaikki kirjoituksesi luin sieltä sivultasi. Tosin eivät kaikki jääneet mieleeni, mutta onpahan tässä aikaa taas poiketa sinne uudestaan.
Kyllähän se sota-aika raskasta oli, mutta minäkin olin senverran lapsi etten silloin vielä tajunnut miten meitä "vierastettiin".
Ihmettelin nuorempana vanhempien karjalaisten kertomuksia huonoista isännistä ja olosuhteista evakko ajoilta, en silloin heitä aina ymmärtänyt.
Nyt vasta alan oikeasti tajuamaan mitä kaikkea nuo vanhemmat ihmiset silloin tunsivat ja kauhistuivat.
Se on kuitenkin kaikki jo kauaksi jäänyttä aikaa, enkä ainakaan minä omakohtaisesti kaunaa osaa kantaa.
On tulleet uudet murheet ja kokemukset näitten vuosikymmenten aikana , joten joskus tuntuu että kyllä se lapsuusaika kuitenkin sitä parasta aikaa on ollut.
Alkaa olla jo melko lämmintä, niinpä minäkin menin istuskelemaan tuohon pihakeinuun.
Katselin ympärilleni ja silmiini osuivat kahteen suureen koivuun aivan keinuni vieressä.
Kun sodan loputtua isä ja äiti ostivat tämän mökin , tulin minäkin heidän muassaan ja vielä tässä samassa mökissä elelen edelleen.
Täytin sinä kesänä 19v, ollen juuri elämääni alkamassa. Nyt olen siitä suurimman osan elänyt, samoin varmaankin nuo koivutkin pihamaallamme jotka silloin olivat vielä paljon nuorempia kuin nykyisin.
Istuskellessani tuossa keinussa hiljaa jalallani sitä keinutellen muistui mieleeni aika jolloin noitten koivujen väliin oli lyöty iso lankku ja siinä roikkui narukeinu.
Silloin oli oikeaa elämää koivujenkin alla , sekä pihanurmikolla jossa nykyisin vain linnut ja fasaanit kesäisin kuljeskelevat.
Aika josta puhuin ilmestyi silmieni eteen niin elävänä ja selvänä niinkuin nuo silloiset lapset siinä olisivat tänäkin päivänä laulellen keinumassa.
Oli Mattia, Jaakkoa, Liisaa, Perttiä, Mirvaa , Tapania ja monta muuta.
Siinä juostiin ja naurettiin , välillä hieman nahistiinkiin mutta ei pahemmin kuitenkaan.
Silloin katsoin ikkunasta ja olin aina lähtövalmiina juoksemaan apuun jos jotain olisi sattunut. Ja sattuihan sitä pientä silloin tällöin jolloin äidin oli parasta mennä apuun . Kerrankin vanhin tyttäreni aikoi mennä piikkilankanaidan toiselle puolelle, mutta takertuikin jalastaan yhteen ruostuneeseen aidassa olevaan piikkiin, ja siitäkös itku alkoi.
Nyt katselin siinä keinussa istuessa sielujeni silmillä, noiden entisten lasten leikkimistä ja kaihon kyyneleet karkasivat poskilleni kun muistin menneen ihanan elämäni ja oivalsin kaiken jo jääneen aikojen taa , kadonneen saavuttamattomiin.
Ei hyöri enää lapset temmeltämässä koivujen katveessa , ei kiiku kukaan nykyisin narukeinussakaan joka sekin on jo aikojen saatossa mädäntynyt ja pois korjattu.
Pienet linnut kiikkuvat lasten tavoin koivujen oksistoissa edelleenkin ja heläyttävät iloisen konsertin minun muistojeni säestykseksi.
Ja mikä onni ...... on jääneet kauniit muistot............