Tuntuupa pahalta panna katkelma tänne, mutta panenpa kuitenkin. Tämä on sellaista juttua, mikä tulee suoraan ulos, ennen korjauksia ja viilauksia. Tämä on siis kohtaus eräästä raakileesta:
”Minäpä kerron, mitä minun mielestäni tapahtui”, kutistuneen näköinen mies sanoi sairaalavuoteesta. ”Olen ajatellut sitä jatkuvasti.”
Tapio hätkähti. Hän ei ollut huomannut miehen olevan hereillä.
”Sinä palasit takaisin. Osasin odottaa”, mies jatkoi.
Mies oli Martti, Saaran isä, mies, jota Tapio ei olisi halunnut tavata. Mies, jonka tapaamisen Tapio tiesi välttämättömäksi, sillä hän voisi antaa vastauksia.
”Niin palasin”, Tapio sanoi.
”Saara ei sitten ollut mukanasi”, Martti totesi. ”Arvasin kyllä senkin, mutta yleinen luulo oli, että lähditte yhdessä.”
Tapio nyökkäsi vaitonaisena. Hän ei olisi halunnut juuri nyt puhua Saarasta.
”Minun puolestani olisit saanut viedä hänet. Kun vain olisit välillä käynyt näyttäytymässä täälläkin.” Miehen kasvoilla häivähti valju hymy. Silmät olivat kuitenkin kylmät. Niitä syöpä ei ollut saanut kuihtumaan.
”Eikö ollutkin hauska yhteensattuma, että Moilasella kotona tulipalo, varikolla murto ja kaksi nuorta ihmistä katosi samana yönä?”
Tapio kohautti olkapäitään. Kuka tahansa olisi osannut yhdistää nämä tapahtumat.
”Olin pankissa töissä. Muistathan?” Martti ei odottanut vastausta kysymykseensä. Se oli lähinnä toteamus. ”Hoidin ihmisten raha-asioita. Lainoja, takauksia ja sen sellaista. Hitto soikoon, niihin aikoihin melkein kaikki täällä rakennetut talot rahoitettiin minun tiskini kautta. Ja varmaan neljännes yrityksistäkin.”
Tapio yskäisi. Hän halusi sanoa jotain, mutta sanat vain kuivuivat kurkkuun. Hän muisti kuolemansairaan miehen terveenä, suoraselkäisenä ja pistävän älykkäänä.
”Minusta tuntui oudolta, että sen tulipalon jälkeen Moilasella alkoi mennä huonosti”, mies sanoi. ”Yrityksen tulot eivät laskeneet, asiakkaat eivät vähentyneet. Sillä vain alkoi alamäki. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?”
”Raha liikkui, mutta ei tehnyt pesää?” Tapio ehdotti.
Mies nyökkäsi. ”Siihen suuntaan. Näytti siltä, että firman osakkaat, Moilaset, alkoivat kuluttaa enemmän. Palaneen omaisuuden korvasi vakuutus. Heillä oli selvästi liian iso vakuutus, joten tavallaan he voittivatkin. Mutta vuosi palon jälkeen, heillä ei ollut enää rahaa.”
”He eivät vaihtaneet enää autojaan joka vuosi. Eivät matkustelleet niin paljoa. Heistä tuli tavallisia ihmisiä. Ja alamäki jatkui. Osaatko sanoa, mistä se johtui?”
”En.” Tapio ei valehdellut. Hän ei todellakaan tiennyt.
”Minä luulen”, mies sanoi. ”Minä olen aika varma, että heillä oli sellaisia tuloja, joita ei ilmoitettu mihinkään.”
Nyt Tapio hätkähti niin, että tuolin jalka raapaisi lattiaa.
”Jotkut asiakkaat maksoivat verottomana. Käteisellä”, nyt puhui pankkivirkailija. Ääni oli vakaa ja, Tapion mielestä analyytinen. ”Rahaa kertyi hiljalleen. Ja minä luulen, että sitä kertyi paljon. Moilaset kuluttivat sitä elämiseen. Yrityksen lailliset tulot kiersivät pankin kautta, mutta pimeät tulot eivät.”
”Mitä silloin paloyönä tapahtui?” mies kysyi kuin pohtien. ”Ryöstäjät tunkeutuivat varikolle, eivät löytäneet sieltä mitään. Eivät edes kassakaappia. Sitten he menivät Moilaselle kotiin. Veivät kasan rahaa ja vahingossa, luulen, että se oli vahinko, sytyttivät tulipalon.”
Nyt mies nosti päätään. ”Paljonkohan sitä rahaa oli? Riittävästi neljälle loppuelämäksi? Vai olisiko siitä riittänyt vain kahdelle? Mukava pesämuna, jos sitä ei vain tarvitsisi jakaa muiden kanssa.”
”Olisiko mahdollista, että yksi näistä ryöstäjistä olisi yrittänyt viedä koko potin? Jättää muut puille paljaille ja häipyä pois maisemista?”
Tapio nyökkäsi lähes itsekseen. ”Olisi kai se mahdollista. Jos ryöstö olisi tehty...”
”Miksi heillä alkoi alamäki? Minusta tuntuu, että ryöstön jälkeen Moilaset alkovat menettää asiakkaita. Näitä verottomasti maksavia. Yhtäkkia rahantulo alkoi vähetä, ja he joutuivat käyttämään elämiseensä firman laillista tuottoa. Ja pitää muistaa, että heidän elämänsä ei ollut halpaa.”
”Hyvää päättelyä”, Tapio myönsi.
”Onneksi tuli yllättävä pelastus”, Martti sanoi kuuntelematta Tapioa. ”Kaupunkiin perustettiin uusi maansiirtoa ja kuljetuksia tekevä yritys, joka osti lähes koko Moilasen kaluston. Moilaset panivat yrityksen kiinni ja muuttivat jonnekin.”
”Peltomaat?”
”Aivan. Heillä oli jonkin verran rahaa. Osa omaa, osa lainattua.”
Tapio nyökkäili vuoteen vierellä.
”Yllättävän vähän he lainasivat. Joko Moilaset myivät kaluston halvalla, tai sitten osa maksettiin käteisellä ohi pankin.” Martti sulki silmänsä ja kysyi äkkiä: ”Paljonko heidän osuutensa oli?”
Tapio häkeltyi eikä vastannut mitään. Martti jatkoi: ”Varmaan yhteensä puolet siitä, mitä Moilaset menettivät. Miljoonan verran, kenties? He saivat sen kuitenkin poikimaan. Nyt tilillä on niin paljon rahaa, että he voisivat aivan hyvin elää sillä loppuelämänsä – ja vielä aika leveästi. Heillä vain on ongelma.”
Nyt Tapio valpastui. ”Niinkö?”
”He ovat katkeria. Joku huijasi heitä joskus kauan sitten. Ei käy kateeksi sitä henkilöä, jota he epäilevät. Hänen olisi varmasti paras pysyä poissa täältä.”
”Minäpä kerron, mitä minun mielestäni tapahtui”, kutistuneen näköinen mies sanoi sairaalavuoteesta. ”Olen ajatellut sitä jatkuvasti.”
Tapio hätkähti. Hän ei ollut huomannut miehen olevan hereillä.
”Sinä palasit takaisin. Osasin odottaa”, mies jatkoi.
Mies oli Martti, Saaran isä, mies, jota Tapio ei olisi halunnut tavata. Mies, jonka tapaamisen Tapio tiesi välttämättömäksi, sillä hän voisi antaa vastauksia.
”Niin palasin”, Tapio sanoi.
”Saara ei sitten ollut mukanasi”, Martti totesi. ”Arvasin kyllä senkin, mutta yleinen luulo oli, että lähditte yhdessä.”
Tapio nyökkäsi vaitonaisena. Hän ei olisi halunnut juuri nyt puhua Saarasta.
”Minun puolestani olisit saanut viedä hänet. Kun vain olisit välillä käynyt näyttäytymässä täälläkin.” Miehen kasvoilla häivähti valju hymy. Silmät olivat kuitenkin kylmät. Niitä syöpä ei ollut saanut kuihtumaan.
”Eikö ollutkin hauska yhteensattuma, että Moilasella kotona tulipalo, varikolla murto ja kaksi nuorta ihmistä katosi samana yönä?”
Tapio kohautti olkapäitään. Kuka tahansa olisi osannut yhdistää nämä tapahtumat.
”Olin pankissa töissä. Muistathan?” Martti ei odottanut vastausta kysymykseensä. Se oli lähinnä toteamus. ”Hoidin ihmisten raha-asioita. Lainoja, takauksia ja sen sellaista. Hitto soikoon, niihin aikoihin melkein kaikki täällä rakennetut talot rahoitettiin minun tiskini kautta. Ja varmaan neljännes yrityksistäkin.”
Tapio yskäisi. Hän halusi sanoa jotain, mutta sanat vain kuivuivat kurkkuun. Hän muisti kuolemansairaan miehen terveenä, suoraselkäisenä ja pistävän älykkäänä.
”Minusta tuntui oudolta, että sen tulipalon jälkeen Moilasella alkoi mennä huonosti”, mies sanoi. ”Yrityksen tulot eivät laskeneet, asiakkaat eivät vähentyneet. Sillä vain alkoi alamäki. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?”
”Raha liikkui, mutta ei tehnyt pesää?” Tapio ehdotti.
Mies nyökkäsi. ”Siihen suuntaan. Näytti siltä, että firman osakkaat, Moilaset, alkoivat kuluttaa enemmän. Palaneen omaisuuden korvasi vakuutus. Heillä oli selvästi liian iso vakuutus, joten tavallaan he voittivatkin. Mutta vuosi palon jälkeen, heillä ei ollut enää rahaa.”
”He eivät vaihtaneet enää autojaan joka vuosi. Eivät matkustelleet niin paljoa. Heistä tuli tavallisia ihmisiä. Ja alamäki jatkui. Osaatko sanoa, mistä se johtui?”
”En.” Tapio ei valehdellut. Hän ei todellakaan tiennyt.
”Minä luulen”, mies sanoi. ”Minä olen aika varma, että heillä oli sellaisia tuloja, joita ei ilmoitettu mihinkään.”
Nyt Tapio hätkähti niin, että tuolin jalka raapaisi lattiaa.
”Jotkut asiakkaat maksoivat verottomana. Käteisellä”, nyt puhui pankkivirkailija. Ääni oli vakaa ja, Tapion mielestä analyytinen. ”Rahaa kertyi hiljalleen. Ja minä luulen, että sitä kertyi paljon. Moilaset kuluttivat sitä elämiseen. Yrityksen lailliset tulot kiersivät pankin kautta, mutta pimeät tulot eivät.”
”Mitä silloin paloyönä tapahtui?” mies kysyi kuin pohtien. ”Ryöstäjät tunkeutuivat varikolle, eivät löytäneet sieltä mitään. Eivät edes kassakaappia. Sitten he menivät Moilaselle kotiin. Veivät kasan rahaa ja vahingossa, luulen, että se oli vahinko, sytyttivät tulipalon.”
Nyt mies nosti päätään. ”Paljonkohan sitä rahaa oli? Riittävästi neljälle loppuelämäksi? Vai olisiko siitä riittänyt vain kahdelle? Mukava pesämuna, jos sitä ei vain tarvitsisi jakaa muiden kanssa.”
”Olisiko mahdollista, että yksi näistä ryöstäjistä olisi yrittänyt viedä koko potin? Jättää muut puille paljaille ja häipyä pois maisemista?”
Tapio nyökkäsi lähes itsekseen. ”Olisi kai se mahdollista. Jos ryöstö olisi tehty...”
”Miksi heillä alkoi alamäki? Minusta tuntuu, että ryöstön jälkeen Moilaset alkovat menettää asiakkaita. Näitä verottomasti maksavia. Yhtäkkia rahantulo alkoi vähetä, ja he joutuivat käyttämään elämiseensä firman laillista tuottoa. Ja pitää muistaa, että heidän elämänsä ei ollut halpaa.”
”Hyvää päättelyä”, Tapio myönsi.
”Onneksi tuli yllättävä pelastus”, Martti sanoi kuuntelematta Tapioa. ”Kaupunkiin perustettiin uusi maansiirtoa ja kuljetuksia tekevä yritys, joka osti lähes koko Moilasen kaluston. Moilaset panivat yrityksen kiinni ja muuttivat jonnekin.”
”Peltomaat?”
”Aivan. Heillä oli jonkin verran rahaa. Osa omaa, osa lainattua.”
Tapio nyökkäili vuoteen vierellä.
”Yllättävän vähän he lainasivat. Joko Moilaset myivät kaluston halvalla, tai sitten osa maksettiin käteisellä ohi pankin.” Martti sulki silmänsä ja kysyi äkkiä: ”Paljonko heidän osuutensa oli?”
Tapio häkeltyi eikä vastannut mitään. Martti jatkoi: ”Varmaan yhteensä puolet siitä, mitä Moilaset menettivät. Miljoonan verran, kenties? He saivat sen kuitenkin poikimaan. Nyt tilillä on niin paljon rahaa, että he voisivat aivan hyvin elää sillä loppuelämänsä – ja vielä aika leveästi. Heillä vain on ongelma.”
Nyt Tapio valpastui. ”Niinkö?”
”He ovat katkeria. Joku huijasi heitä joskus kauan sitten. Ei käy kateeksi sitä henkilöä, jota he epäilevät. Hänen olisi varmasti paras pysyä poissa täältä.”
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tällaiseen keskusteluun. Sairaalavuotella tällainen keskustelu ei ole uskottava.
"Tuntuupa pahalta panna katkelma tänne, mutta panenpa kuitenkin."
Mikähän tämäkin lauseen opetus on?
Arvoasteikolla 1-10
Tulipalon katkuiset 4
T. Sherlokki
Ei kai paikka määritä keskustelun sisältöä? Mitä jos ihmisellä ei ole maailmassa jäljellä enää kuin yksi paikka, jossa hän voi olla? Mitä jos tämä sama ihminen on viime vuodet miettinyt "suurta mysteeriä", ja nyt äkkiä kaikki palat alkavat loksahdella paikoilleen? Eikö silloin asiasta halua puhua, oli sitten sairaalassa, kirkossa tai vaikka ongella?
Kiitos kuitenkin kommentista! Se antaa taas yhden syyn kirjoittaa lisää ja kirjoittaa sitten taas sama uusiksi.
Hmm... tulinpa tuossa vilkaisseeksi Sherlokkin kommenttia ja mietin tässä, että miksi ihmeessä tällainen keskustelu ei olisi uskottava sairaalavuoteen ääressä. Jos vanha mies on vaikka jo käynyt läpi oman kuolevaisuutensa prosessoimisen, märehtinyt suhteitaan läheisiinsä ja pohtinut filosofisesti syntyjä syviä, niin mitäpä siinä sitten mietiskelisi... ihan hyvin vaikka elämän varrella sattuneita tapauksia, jotka on jääneet selittämättömiksi. Kyllähän se sairaalassakin jossain määrin jatkuu arkinen elämä ja jutustelu. Jos kyseessä on pitkä sairaus, niin ihminen kai alkaa elää arkeaan siellä sairaalassa.
Enpä tiedä. Ehkä Sherlokkin ajatus kumpusi siitä, että tämä on tällainen pätkä ja jos tätä ajattelee suljettuna kokonaisuutena, niin tuollaisen keskustelun käymiselle löytyisi 'loogisempiakin' paikkoja kuin sairaala. Mutta tämähän olikin kai katkelma jostain pidemmästä jutusta. Lähtökohtaisesti lukija voi tietenkin arvioida vain sitä tekstiä, joka on hänen edessään, mutta tässä tapauksessa voisin hyväntahtoisesti olettaa, että jos tarinan taustat tietäisi, niin varmaan paikka sekä keskustelun teema ja sävy ynnä muu näyttäytyisivät asianmukaisina.
Lukijan näkökulmasta tässä on aika paljon informaatiota lyhyessä pätkässä. Oletan, ettei tämän ole tarkoitus tulla kirjan alkuun tms., joten taas jos tietäisi koko jutun, niin tekstin lukeminen ei ehkä tuntuisi niin raskaalta. Tietäisi varmaan jo esim. ketä nää miehet on ja mikä on niiden suhde, joten voisi keskittyä vaan uuteen informaatioon.
Dialogi toimii minusta tekstissä aika hyvin. Varsinkin kun ottaa huomioon, että sen tehtävä on välittää tuota aiemmin mainittua informaatiota lukijalle, niin replat saattaisi olla huomattavasti ontuvampia ja feikimpiä. Onneksi eivät ole.
Dialogin ulkopuolinen kuvailu on puolestaan köyhänlaista, mutta kirjoittaja onkin ehkä ekassa versiossa keskittynyt vuoropuhelun kuljetteluun. Jatkokehittelyssä neuvoisin lisäämään puheen väliin hahmojen sanatonta viestintää ja vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa.
Aivan, tämä on todellakin katkelma pitkähköstä ikuisuusprojektista. Päähenkilö on ollut pitkään poissa, eikä tiedä mitä sillä aikaa on tapahtunut. Eli koko dialogin tarkoitus on nimenomaan informaation jakaminen sekä tarinan päähenkilölle, että lukijalle.
Kiitokset, olet oikeasti lukutaitoinen.