haluaisin kysyä teiltä, että miksi isovanhemmat toistavat jatkuvasti vanhenevasa ja pian tekevänsä kuolemaa? ihan ahdistaa lähteä mummolaan, kun tiedän että pian kuulen taas saman sävelen. en pääse mummolaan usein, vaikka haluaisinkin. enkä kehtaa silloin harvoina kertoina kysyä, että miksi mummoni puhuu kokoajan kuolemastaan ja siitä mitä tauteja ja sairauksia hänellä on. hän loukkaantuisi. en tietenkään halua yleistää. vain vastauksia.
isoäidit
surunen
141000
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hei Surunen!
Minkähän ikäisiä ne isovanhemmat on? Itse olen mummi vaikka en ole vielä täyttänyt 50-vuotta. Tosiasiahan on, että kun ihmiselle tulee ikää niin hän tiedostaa, että elämää ei ole paljon jäljellä.
Itse en tuo koskaan julki mainitsemiasi asioita, koska tiedän, että se masentaa muita ja surut ehtii surra silloin kun on niiden aika. Yritä jaksaa isovanhempiesi kanssa ja voisit yrittää ottaa kyseisen asian esiin heidän kanssaan.Nauti isovanhemmistasi, kun siihen on vielä mahdollisuus. Tsemppiä.
Jokainen kertoo sitä mikä on lähinnä mielessä, ja siitä mitä milloinkin on kokenut ja mitä hänelle on tapahtunut.
Silloin kun olimme nuoria oli kaikki kouluasiat ja kaverit puheena, samoin rakkausasiamme. Lastemme synnyttyä puhuimme lapsistamme ja kuinka suloisia he ovatkaan, ja mitä heille toivomme elämässä tapahtuvan.
Nykyisin meille on jokapäivästä elämää sairaudet ja kipumme, puhumme siis jokapäiväisistä omista asioistamme.
Kuolema on taas aivan normaali tapahtuma elämässämme.
Ehkä ihminen mitä nuorempi on, kammoksuu sanaa kuolema ja jos sellainen kohtaa nuorta ihmistä, se ei olekaan mikään iloinen tapahtuma.
Kuitenkin meille vanhoille se on monessa tapauksessa helpottava hetki.
Kuinka ihanaa olisikaan joku yö nukkuessamme levähtää pois, jättää huolemme ja kipumme yön helmaan.
Eipä ole varmasti tullut mitään ongelmaa lapsenlapsille eikä lapsellenikaan.
Koskaan en valita heille omia asioita tai sairauksia . Minulla on oma elämä ja heillä omansa ja kun tulevat käymään olen erittäin iloinen ja kiinnostunut heidän elämästä ja tekemisistä . Tähän asti ovat ainakin mielellään täällä olleet
Lapseni kyllä joskus kyselee vointia ym muuten mä hänelle mitään ala mariseen tai edes kertoileen ne on mun asioita jos on jotain tai ei.
Lääkärit on olemassa kun on vaivoja ja ei niitä kuulu jokapaikaan huhuilla ja kertoilla ,ei muita kiinnosta jutella jonkun taudeista ja vaivoista .
Keskustelu ja yhdessä olo on muuta ihan .
Lapsenlapset tarvitsevat muuta keskustelua eikä mitän murheita painamaan mieltä ja hämmmentämään tilanteita .
Elämä on elämistä varten ja murheet tulee jokaiselle joskus ja vaivat mutta se on elämää ja niitä vain on elettävä ja ylitettävä eikä niillä lastata omien läheisten elämää ,jokaisella on omat murheensa kannettavana
Lääkärit, sairaalat ja muut tahot on sitten kaikkia ongelmia ja vaivoja varten
Minun mielestäni jos on tullut vakava sairaus,niin silloin on aihetta kertoa, ettei tule täytenä yllätyksenä,eikä tarvitse löytää
mummoaan tai vaariaan kuolleena.
Näin kävi minulle,kun en aikoinani tiennyt mitä sairastivat.Itse kerron jos sellainen tauti todetaan että elämän kaari on jo loppusuoralla.
Pitää sen verran perheyhteydessä olla,ja rakastaa toisiaan että uskaltaa kertoa,eikä tarvitse pelätä että käynnit loppuvat.
Mutta ei pikku sairauksia tarvitse ruikuttaa,niitähän meillä ikäihmisillä on jos minkälaisia.
Ei ole iästä kiinni se sairauksien luetteleminen. Kolmikymppiset kertovat kaikki sairauteen viittaavat oireensa, mittailevat kuumettaan ja syövät luontaistuotteita, kun ei lääkäri kirjoita aitoja reseptejä.
Nämä ihmiset ovat sitten eläkevuosinaan maanvaiva. Koska ei muuta harrastusta edes ole hankkinut, kuin oman terveyden tarkkailu, niin se valtaa lopulta kaiken ajattelun. Ei voi eikä jaksa enää mitään, kun se ja se sairaus estää, kuolema kolokuttaa. Tätä voi sitten kestää vuosikymmenet.
Varokaamme siis sitä. Ei ole onneksi kenellekään, kun sukukin alkaa jo väsyä ja karttaa perheensä vanhimpia jäseniä.
Kun sitten tosi sairaus iskee, olet yksin. Kukaan ei enää halua uskoa.
Nyt oli varmaankin kyse nykyajan isoäideistä.
Itsehän me olemme lapsemme kasvattaneet,ovat sitten mitä ovat vanhempina.
mutta olen jättänyt sairaudestani kertomisen lapseni ja miniäni tehtäväksi. Tiedän että omat äiti ja isi osaavat parhaiten selittää asian pienelle, jolla on muutenkin maailmassa paljon sellaista, mikä "hämmästyttää kummastuttaa". Asia on ilmeisesti hyvin käsitelty, koska lapsenlapset ottavat sen esille ainoastaan todetessaan toisilleen: "Nyt mummoon koskee, kun mummo on totisen näköinen".
On ihanaa omistaa sellaiset lapset joille voi kertoa kaiken,kyllä heidän on hyvä tietää missä mennään.Mitään sinä et tehnyt väärin.
Hyvää jatkoa sinulle Suvi.
Miksi pitäisi kieltäytyä puhumasta kuolemasta?Se on ikääntyneelle aivan normaali aihe.Toki jatkuva kuolemasta puhuminen on liikaa ja ymmärrän,että se tuntuu nuoremmasta pahalta.Pahalta voi tuntua myöskin pelkkä ajatus siitä,että se rakas mummo tai vaari elämän sääntöjen mukaan kuolee ennen pitkää.Siitä seuraa surua ja ikävöintiä.Eihän sitä kukaan halua!Kuitenkin mummosi valmistaa sinua siinä puhuessaan kohtaamaan sitten aikoinaan väistämättömän.Kuolema ei tule silloin aivan ennalta arvaamatta.Sitä paitsi vanha ihminen voi olla jo väsynyt ja haluta pois.Kuolema ei tunnu hänestä enää ei-toivotulta.Se on elämän luonnollinen päätös.Olen itse muori.Minulla on kolme lastenlasta kahdeksasta vuodesta alas päin.Olen puhunut heille syntymästä,elämästä ja kuolemasta.Olen sanonut,ettei siinä ole mitään pelättävää.Silloin ihminen pääsee paikkaan,missä ei ole kipuja,huolia,surua tai murheita.olen luvannut odottaa heitä siellä kaikkien läheisteni kanssa.
Surunen,
onko mummosi paljon yksin? Monet vanhat ihmiset viihtyvät yksin eikä silloin ole hätää. Mutta jos on sen sorttinen ihminen, että haluaisi olla toisten kanssa paljon, yksin ollessa koskee enemmän. Sitten kun joskus tapaa toisen ihmisen, alkaa puhua - ja mistäpäs muusta kuin siitä kivusta.
Kerro mummollesi, miltä Sinusta tuntuu. Älä pelkää suuttumista. Hyvä kun on tunteita. Pahinta on välinpitämättömyys.
Kokeilepa, mitä tapahtuu, jos pääset käymään useammin mummon luona ja saat muutkin sukulaiset käymään. Kuinka monelle mummo jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen tautinsa raportoida?
itse puhun lasteni ja lastenlasteni kanssa kaikesta mikä puheeksi lähtee - useimmiten heitä kuunnellen. Nuoriso tuo väriä elämään: taudit unohtuvat. Ehkä on helppo toimia niin, kun minulla on ikätovereita, mies, sisar ja ystäviä, joiden kanssa puhumme kolotuksista ja siitä, mitä kukin on keksinyt niille tehdä. Mutta hurjan paljon meillä on muitakin aiheita naurujoogasta itämaiseen tanssiin. Nyt on aikaa harrastaa....muutakin kuin vanhenemista ja sairastamista.
Oletko ajatellut ,että isoäitisi voi itsekin ajatella mielessään kuolemaa,ehkä pelätäkin.
Se on meille kaikille aika tuntematon alue ja siksi vanhemmiten tulee ajatuksia ,mikä meitä odottaa?
Ikä ja sairaudet tuovat kuoleman lähemmäksi ja siksi se tulee myös puheissa esiin.
Ihmiset olemme erilaisia,ajattelemme ja toimimme jokainen omien tuntemustemme mukaan.
Siksi onkin vaikea sinulle sanoa mitään ,auttaakseen tilannettasi.
Omia tuntemuksiani voinen kertoa kuolemasta.
Kerron lapsilleni ja lapsenlapsilleni kuolelemastani,vähän leikkimielisesti,koska olen terve ja en vielä itsekkään ole valmistautunut kuolemaan.
Puhun tavaroistani ja toiveistani ,mitä haluan jokaiselle antaa ,mitä muistoja haluan heille jättää,kerron myös miten seuraan heidän elämäänsä pilven reunalta,olen iloinen heidän iloistaan ja suren mukana ,kun surua ilmaantuu.
No tämä nyt on tätä,mutta samalla käsittelen itsekin kuoleman tulemista ja valmistan itseäni väistämättömään.
Hyvähän on olla valmiina kun se hetki koittaa,mutta jatkuvasti kuoleman pelossa eläminen ja siitä puhuminen ei ole oikein.
Ehkä mummosi on niin sairas,että hänelle se on niin läheisen tuntuinen asia,että hän ei muuta jaksa.
Voisitkohan sinä piristää mummoasi ,saada hänet ajattelemaan muutakin ja elämään päivän kerrallaan.
Jos hän on paljon yksin,seuranaan vain kivut,ei ole ihme jos hänen ajatuksensa pyörivät vain näissä ajatuksissa.
Ajattelen itse,jos joutuisin olemaan vain oman itseni kanssa ,en jaksaisi,kyllä siinä kaikki kolotukset tuntuisi.Mummollesi tekisi hyvää,kun hän lähtisi toisten mukaan,tietenkin niiden rajoitusten kanssa mitä hänellä mahdollisesti on.
Elämä on elämistä varten,kaikki täältä lähdemme,nuoremmatkin.
Yritä jaksaa ja älä missään tapauksessa hylkää mummoasi,sinua hän kaipaa ja tarvitsee.
on olosuhteista johtuen poikani kaksi lasta melkein ympärivuorokautisessa hoidossa, kun poika on yh ja sai vakityöpaikan toiselta paikkakunnalta. Kuitenki tilanteen ratkaisimme sillä, että käyvät kouluvuoden loppuun täältä meiltä käsin. Poika käy joka vapaat täällä, joita saattaa vuorotyöstä johtuen olla melkein viikko yhtämittaan tai sitten vaan pari päivää. Kyllä jo nyt pelottaa kesä ja syksy, miten tyhjäksi saattaa muuttua kotimme. Minäkin olen oppinut uudestaan tavaamaan ja laskemaan, samoin biologiaa ym. Vapaa-ajan puolelta olen oppinut yhtyeet Tik-tak, gimmel, apulanta ja ties mitä. Kieli ei kyllä käänny sanoihin. Minun aikanani kuunneltiin lastentuntia ja Matti Louhivuorta ja Olavi Virtaa. Peleistä on vielä entisiä 77 kysymystä ja laivan upotus. Niin aika muuttuu. Karatepotkuja opetellessa meinaa tasapaino pettää, kun tuota elopainoa on tullut lisää. Vuosia on tullut, mutta oppia ikä kaikki, sanotaan sananlaskussa.
Kuolemasta meillä puhutaan, mutta ei niin surullisessa mielessä. Lapset eivät ymmärrä sen lopullisuutta. Kuitenkin tyttö sanoo, että saanko sen ja sen korun, kun sinä kuolet(tällä hetkellä ainoa tyttö). Muuten uskovat, että olen tähtenä taivaalla ja kun vilkun heille ja muistan silloin heitä. Lasten ajatusmaailma on niin mutkaton ja selvä. Turha heidän uskoaan on horjuttaa, kun ei tiedä, milloin meidät kutsutaan pois, kerkiävät surra sitten. Yritetään elää jokainen päivä täysillä, vaikka monesti päivä on "pilvessä" jostain pahoista asioista tai kivuista.
Koetetaan jaksaa. Häntä pystyyn vaikka syvän märkänis, sanoi äitini.
Minulle pikkuinen totesi kerran kuolemaa mietiskellessään, " sinäkin kuolet joskus......ja minä!" Seurasi jonkin aikaa hiljaisuutta ja lohduttava " mutta eikös me vielä hetkeen kuolla?". Lupasin ettei, ja onhan siitä onneksi jo hetki. :)
Hei, ne isovanhemmat jotka ovat iäkkäitä ja sairaita ehkä puoliso kuollut, varmaan ovat masentuneita. Elämässä ei ole ehkä muuta odotettavaa kuin kuolema ja se ahdistaa. Välttämättä ei ole ketään muuta kuin lähiomaiset joille puhua asiasta.
Osa isovanhemmista on nykyisin kuitenkin nuoria, joukossa voi olla reilusti alle 50 kymppisiä ja elämä on vielä ihan kiinnostavaa ja uusia asioita tapahtuu koko ajan. Huomio tulee muustakin kuin omista sairaudesta tai kuolemasta. Silloin myös puheenaiheet voivat olla lapsenlapsen kanssa mitä vaan, kuten Harry Potter, Eninem ym.Kaikki riippuu missä vaiheessa kukin on elämässään. Yritä vaan jaksaa, autat autat varmasti omaa mummoasi.