Nuoruudesta ja läheisyydestä

Näinä pimenevinä iltoina vaeltaa mieleni usein lapsuuden ja nuoruuden rajamaille, aikaan jolloin ala-aste oli taaksejäänyttä elämää, ylä-aste menossa ja sen jälkeisestä elämästä ei aavistustakaan. Niinä aikoina emme juuri kotona viihtyneet, aina piti olla jossakin ulkona kavereita tapaamassa, kuuntelemassa muiden koiruuksia ja joskus tekemässä sellaisia itsekin.

Minusta parasta aikaa olivat elokuun viileät illat ja pimeät yöt. Kaverit olivat kaikki palanneet kesälomilta kouluun, jos nyt ikinä missään kesän aikana olivat olleet kuin lähiön kaduilla mellastamassa. Kiertelimme kaverini kanssa useimpina öinä paikasta ja porukasta toiseen, kuuntelimme juttuja, nauroimme, polttelimme tupakkaa ja olimme nuoria.

Kaikkina öinä nuoret eivät kuitenkaan parveilleet, olivat missä olivat. Kiertelimme silloin aikamme ja lopulta otimme paikkamme jostakin puistosta, jossa juttelimme kahdestaan haaveistamme, ongelmistamme, suunnitelmista ja niiden puuttumisesta. Useimmiten kahden lähiönuoren keskustelut koskivat päihteitä, tyttöjä ja niiden molempien käyttämistä. Joskaan minä en juuri tiennyt mitään yhdestä ja sitäkin vähemmän siitä toisesta. Kaverini vaikutti tietävän molemmista aiheista kaiken tarpeellisen, kenties siksi, että hänen äitinsä oli yksinhuoltaja-alkoholisti ja minun ei. Olipa asia niin tai näin, hän oli selkeästi tyttöjen suosiossa, kun minä puolestani en ollut oikeastaan kenenkään suosiossa.

Pidin kaverini suosiota selvänä, sillä hän oli mukava, huumorintajuinen, muut huomioon ottava ja älykäs. Hänellä oli puolipitkä ja lainehtiva ruskea tukka sekä lempeänsiniset silmät. Mikään urheilija hän ei ollut, mutta vartaloltaan keskimittainen ja sopusuhtainen. Häneen verrattuna olin kaikessa jokseenkin täydellinen vastakohta, mikä selittänee myös minun olemattoman suosioni. Yleensä sain turpaani jos olin liikkeellä ilman kaveriani.

Erityisesti mieleeni jäi eräs yö, jolloin olimme jälleen kerran kierroksella lähiössämme. Emme tavanneet ketään, joten menimme erääseen puistoon, jossa oli puinen juna lasten leikkipaikaksi ja vanhemmille sateensuojaksi. Kyseessä ei siis ollut mikään oikea juna, mutta rakennelma muistutti jollain tavalla höyryveturia ja sen perässä olevaa vaunua. Vaunussa oli katto, puinen lattia ja sen seinustoilla olivat vaunun mittaiset penkit. Istuimme vaunussa usein, koska siellä oli suojassa sateelta ja sieltä näki esteettömästi ympärillä olevan puiston.

Juttelimme aluksi niitä näitä ja lopulta aloimme puhua elämästä koulun jälkeen. Yö pimeni ympärillämme, puistossa ei ollut katuvaloja ja puiston laitamilla olevissa kerrostaloissa vain harvassa ikkunassa oli enää valot. Vähitellen tuuli lakkasi liikuttamasta puiden lehtiä, rusakot eivät juosseet, rotat olivat rapistelematta ja näin uloshengitykseni vähäisen huurun viileässä ilmassa. Mikään ei liikkunut ympärillämme, eikä mitään ääntä kuulunut. Tulevaisuus vaikutti epävarmalta ja pelottavaltakin. Liikahdin aavistuksen verran lähemmäs kaveriani ja tunsin hänen vartalostaan välittyvän lämmön omaa kylkeäni vasten. Käänsin katseeni kaverini kasvoihin. Hänen lempeänsiniset silmänsä olivat edelleen yhtä lempeät kuin olivat sinisetkin ja hänen ruskea tukkansa lainehti entisellään. Mikään ei ollut muuttunut, mutta tiesimme silti elämän liikkuvan huimaa vauhtia eteenpäin ja pian kaikki olisi eritavalla kuin sillä hetkellä oli. Emme kumpikaan sanoneet mitään, katselimme kumpikin tähtitaivasta ja vain olimme siinä toinen toisemme lähellä.