Noh, ensinnäkin. noin 173cm (?) ja 75kg, rinnat liiveistäkin johtuen noin 85B, ok olenko?
Sitten mulla on aivan liikaa jätkäongelmia ja ihmissuhdeongelmia ja kevätmasennus, joka tosin on pikkuhiljaa menossa ohi (Luojan kiitos). Siitä tahtoisin vain kysyä, että voiko kevätmasennus olla periytyvää? Isälläni on taipumusta kevätmasennukseen ja hän on kaiken lisäksi alkoholisti, ja keväällä hänelle tulee mitä monipuolisempia ongelmia niin alkoholin kuin muidenkin aineiden kanssa...
Ihmissuhdeongelmista oudoimpia ovat ne, kun onnistun tavalla tai toisella suututtamaan kaikki kaverini. Seiskaluokan alussa olin erään luokkalaiseni kanssa aina, olimme parhaat kaverit, mutta sitten tapahtui vain jotain käsittämätöntä, en tiedä, mitä, emmekä enää olleet väleissä. (Nyt olen ysillä, ja tuo entinen paras kavrini on alkanut tulla toimeen kanssani, ja toisinaan hänen kanssaan voi heittää läppääkin aivan vapaasti - tosin vain silloin, kun hänen nykyinen paras kaverinsa ei ole missään lähietäisyydellä.) Sama tapahtui toisen siskopuoleni kanssa. E,me kylläkään asu samalla paikkakunnalla, hänellä on perhe toisella pulella Suomea.. mutta emme ole enää missään väleissä. Mesetän, ja hänellä on minun meseni, mutta hän on blockannut minut. Eikä hän ole soittanut minulle ainakaan vuoteen kertaakaan. En tiedä, miksi.
Veljeni kanssa en ole puhunut kuin muutaman lauseen tänä vuonna, sitä ennen kolmeen vuoteen en sanaakaan. Meillä on yhtisiä kavereita, ja olen valittanut nuortenpalstalla joskus aiemminkin tätä kohtaloa, joten en sitä rupea sen enempää ruotimaan. Olen ehkä vain tyytyväinen, että hän on edes sen pari lausetta minulle vastannut erinäisissä ei-ehkä-ihan-niin-mukavissa tilanteissa.
Jätkäongelmia on viimeisen parin vuoden sisään riittänyt paljon paljon paljon paljon paljon paaaaaljon. Kasiluokalla sain turpiini ihastukeltani, koska en ollut hänelle tarpeeksi hyvännäköinen. Myöhemmin kuulin, että hän oli lempannut erään pissismeikkipellenkin, koska tämä ei käyttänyt kuulemma tarpeeksi paljastavia vaatteita, ja tällä oli liian vähän meikkiä. Eli ei ehkä harmita ollenkaan tällä hetkellä.
Kasin keväällä toinen pitkäaikainen ihastukseni laittoi tyttöystävänsä soittamaan minulle, että hän on varattu, kun olin häirinnyt häntä liikaa katseellani koulussa ja seiskaluokalla lähettänyt joitain viestejä hänelle. Harmittomia viestejä, en mitään tyyliin "OI SÄ OOT NIIN IHQBEJPE!!!!!!!!!!!!!11" tms. Ei-ei-ei. Enkä edes tiennyt hänen olevan varattu.
Viime syksynä kaveerasin enemmän ja vähemmän erään seurakuntapojan kanssa, kun olin alottanut isoskoulutuksen. En silloin huomannut hänessä kylläkään hänessä vikoja, jotka nyt ärsyttävät suunnattomasti.. Ennen pitkää tein selväksi, mitä tunnen häntä kohtaan, mutta hän oli puulla päähän lyöty ja lateli tarinoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. "Jossen mä olis jo varattu, niin kyllä mä voisin hyvinkin harkita" jne, samat litaniat, jotka on kuultu miljooniin ja taas miljooniin kertoihin ihmisen historiassa. Ennen pitkää hän nimittäin jätti tyttöystävänsä, mutta meidän kahden välille ei kyllä kehkeytynyt mitään. (Jos totta puhutaan, en tällä hetkellä kestäsi sitä suhdetta, jos sellainen olisi syntynyt - jätkä on palikkaakin palikampi.. ja olen vasta huomannut sen.)
Sitten tulisi pitkä litania tapauksia "joo, mä soitan sulle" yms yms yms, mutta mitään ei ole kuulunut. Mitäpä siitä.
Tämän kevään juttuja taasen.. oman riparini isonen "jollei mulla just nyt olis jotain pientä juttua jonkun muun kanssa, niin ei sitä tietäis..." jne. "Ollaanhan me silti kavereita?" eikä sen jälkeen olla puhuttu. Myönnetään, jos se on minulle hankalaa tässä tilanteessa puhua hänelle, niin miksei toisaalta hänellekin tuottaisi hankaluuksia puhua minulle? Mutta on se silti raastavaa...
Uusin ihastukseni - luultavasti tosin ei mitään muuta kuin ihastus, ei jätä sen syvempiä jälkiä siis, mutta nyt se sattuu - on tämän hetken parhaan kaverini kanssa samalla riparilla isosena. Heillä oli viime viikonloppuna esileiri (niille, jotka eivät rippikoulua vielä ole käyneet: esileiri on rippileiriä edeltävä yhden yön leiri) ja tänään sain kuulla epämääräistä juttua siitä, miten ihastukseni oli ne pari päivää koittanut vikitellä parasta kaveriani. "Mua väsyttää, mut mä en uskalla mennä nukkumaan!" "Tuu mun viereen, siinä on turvallista!" jne.
Äh, elämä on monimutkaista ja hankalaa. Kaikki vastoinkäymiset tuntuvat vain murskaavan itsetuntoa entisestään. Kaverit sanovat, että naytän sopusuhtaiselta, ja kaikki sanovat, etten edes ole ruma, ihmiset yleensä pitävät minua mielenkiintoisena, hyvänä ja omalaatuisena persoonana, yritän tehdä parhaani kaikille. Enkä ainakaan tiedostaen loukkaa ketään. Saatan heittää joskus läppää jostain, mutta se tajutaan läppänä. Ei ihmiset ota edes juttujani kamalan tosissaan, koska heitän lähes aina läppää.. tai minusta kyllä näkee ja kuulee, koska olen tosissani ja koska vain piruilen. En osaa sanoa, mikä on niin vikana, että kaikki ihmiset vain kaatavat kaiken paskan niskaani. Elämä on paha paikka...
Sitten mulla on aivan liikaa jätkäongelmia ja ihmissuhdeongelmia ja kevätmasennus, joka tosin on pikkuhiljaa menossa ohi (Luojan kiitos). Siitä tahtoisin vain kysyä, että voiko kevätmasennus olla periytyvää? Isälläni on taipumusta kevätmasennukseen ja hän on kaiken lisäksi alkoholisti, ja keväällä hänelle tulee mitä monipuolisempia ongelmia niin alkoholin kuin muidenkin aineiden kanssa...
Ihmissuhdeongelmista oudoimpia ovat ne, kun onnistun tavalla tai toisella suututtamaan kaikki kaverini. Seiskaluokan alussa olin erään luokkalaiseni kanssa aina, olimme parhaat kaverit, mutta sitten tapahtui vain jotain käsittämätöntä, en tiedä, mitä, emmekä enää olleet väleissä. (Nyt olen ysillä, ja tuo entinen paras kavrini on alkanut tulla toimeen kanssani, ja toisinaan hänen kanssaan voi heittää läppääkin aivan vapaasti - tosin vain silloin, kun hänen nykyinen paras kaverinsa ei ole missään lähietäisyydellä.) Sama tapahtui toisen siskopuoleni kanssa. E,me kylläkään asu samalla paikkakunnalla, hänellä on perhe toisella pulella Suomea.. mutta emme ole enää missään väleissä. Mesetän, ja hänellä on minun meseni, mutta hän on blockannut minut. Eikä hän ole soittanut minulle ainakaan vuoteen kertaakaan. En tiedä, miksi.
Veljeni kanssa en ole puhunut kuin muutaman lauseen tänä vuonna, sitä ennen kolmeen vuoteen en sanaakaan. Meillä on yhtisiä kavereita, ja olen valittanut nuortenpalstalla joskus aiemminkin tätä kohtaloa, joten en sitä rupea sen enempää ruotimaan. Olen ehkä vain tyytyväinen, että hän on edes sen pari lausetta minulle vastannut erinäisissä ei-ehkä-ihan-niin-mukavissa tilanteissa.
Jätkäongelmia on viimeisen parin vuoden sisään riittänyt paljon paljon paljon paljon paljon paaaaaljon. Kasiluokalla sain turpiini ihastukeltani, koska en ollut hänelle tarpeeksi hyvännäköinen. Myöhemmin kuulin, että hän oli lempannut erään pissismeikkipellenkin, koska tämä ei käyttänyt kuulemma tarpeeksi paljastavia vaatteita, ja tällä oli liian vähän meikkiä. Eli ei ehkä harmita ollenkaan tällä hetkellä.
Kasin keväällä toinen pitkäaikainen ihastukseni laittoi tyttöystävänsä soittamaan minulle, että hän on varattu, kun olin häirinnyt häntä liikaa katseellani koulussa ja seiskaluokalla lähettänyt joitain viestejä hänelle. Harmittomia viestejä, en mitään tyyliin "OI SÄ OOT NIIN IHQBEJPE!!!!!!!!!!!!!11" tms. Ei-ei-ei. Enkä edes tiennyt hänen olevan varattu.
Viime syksynä kaveerasin enemmän ja vähemmän erään seurakuntapojan kanssa, kun olin alottanut isoskoulutuksen. En silloin huomannut hänessä kylläkään hänessä vikoja, jotka nyt ärsyttävät suunnattomasti.. Ennen pitkää tein selväksi, mitä tunnen häntä kohtaan, mutta hän oli puulla päähän lyöty ja lateli tarinoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. "Jossen mä olis jo varattu, niin kyllä mä voisin hyvinkin harkita" jne, samat litaniat, jotka on kuultu miljooniin ja taas miljooniin kertoihin ihmisen historiassa. Ennen pitkää hän nimittäin jätti tyttöystävänsä, mutta meidän kahden välille ei kyllä kehkeytynyt mitään. (Jos totta puhutaan, en tällä hetkellä kestäsi sitä suhdetta, jos sellainen olisi syntynyt - jätkä on palikkaakin palikampi.. ja olen vasta huomannut sen.)
Sitten tulisi pitkä litania tapauksia "joo, mä soitan sulle" yms yms yms, mutta mitään ei ole kuulunut. Mitäpä siitä.
Tämän kevään juttuja taasen.. oman riparini isonen "jollei mulla just nyt olis jotain pientä juttua jonkun muun kanssa, niin ei sitä tietäis..." jne. "Ollaanhan me silti kavereita?" eikä sen jälkeen olla puhuttu. Myönnetään, jos se on minulle hankalaa tässä tilanteessa puhua hänelle, niin miksei toisaalta hänellekin tuottaisi hankaluuksia puhua minulle? Mutta on se silti raastavaa...
Uusin ihastukseni - luultavasti tosin ei mitään muuta kuin ihastus, ei jätä sen syvempiä jälkiä siis, mutta nyt se sattuu - on tämän hetken parhaan kaverini kanssa samalla riparilla isosena. Heillä oli viime viikonloppuna esileiri (niille, jotka eivät rippikoulua vielä ole käyneet: esileiri on rippileiriä edeltävä yhden yön leiri) ja tänään sain kuulla epämääräistä juttua siitä, miten ihastukseni oli ne pari päivää koittanut vikitellä parasta kaveriani. "Mua väsyttää, mut mä en uskalla mennä nukkumaan!" "Tuu mun viereen, siinä on turvallista!" jne.
Äh, elämä on monimutkaista ja hankalaa. Kaikki vastoinkäymiset tuntuvat vain murskaavan itsetuntoa entisestään. Kaverit sanovat, että naytän sopusuhtaiselta, ja kaikki sanovat, etten edes ole ruma, ihmiset yleensä pitävät minua mielenkiintoisena, hyvänä ja omalaatuisena persoonana, yritän tehdä parhaani kaikille. Enkä ainakaan tiedostaen loukkaa ketään. Saatan heittää joskus läppää jostain, mutta se tajutaan läppänä. Ei ihmiset ota edes juttujani kamalan tosissaan, koska heitän lähes aina läppää.. tai minusta kyllä näkee ja kuulee, koska olen tosissani ja koska vain piruilen. En osaa sanoa, mikä on niin vikana, että kaikki ihmiset vain kaatavat kaiken paskan niskaani. Elämä on paha paikka...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mitoissasi ei ole mitään vikaa. Ainakaan minun mielestäni.
Itsetunto kysymyksiin en pysty vastaamaan koska tapoin omani muutama vuosi takaperin sanomalla pari totuutta kavereilleni joita en ole enään sen koomin nähnyt.