Olen kahden alle kouluikäisen pojan yh-äiti. Nuorempi on 5-vuotias ja välillä kovin uhmainen. Aamut ovat pahimpia. Nousen aina kuudelta että jäisi tarpeeksi aikaa valmistautua lähtöön. Lapset herätän viimeistään seitsemältä. Yritän saada lapsen klo 8 sänkyyn illalla, että ehtisivät nukkua tarpeeksi, mutta silti en tahdo saada pienempää heräämään. Vanhempi lapsi ja minä itse olemme aamuvirkkuja mutta pienempi lähtee käyntiin hitaammin.
Tuntuu vain että taistelua on ollut taas vaihteeksi liian kauan. En enää osaa tehdä muuta kuin alkaa huutamaan. Pinna palaa helposti kun joka aamu kiukutellaan pukemisesta. Tiedän että itsessäni on tosi paljon vikaa.
Välillä olen lahjonut tarroilla ja se toimii aikansa. Välillä jaksan selittää ja olla kärsivällinen. Hirveästi en viitsisi auttaa pukemisessa koska poika kyllä osaa itse, kunhan temppuilee.
Toinen murhe on syöminen. Ei syö juuri mitään ilman pakottamista. Välipalat kyllä maistuu mutta oikea ruoka ei. Uhkailee muuttavansa isänsä luo kun teen niin pahaa ruokaa. Välillä olen syöttänyt ja silloin syö kyllä.
Tiedän että uhma tulee ja menee mutta pitääkö sen aina mennä äärirajoille. Aivan kuin poika olis tempaissut minut karuselliin josta en osaa hypätä pois. Sama näytelmä joka päivä pukemisen ja syömisen kanssa ja lopulta kummallakin paha mieli. Isompi hoitaa kaiken hyvin, hänelle ei tarvi juuri ikinä sanoa mistään. Aikanaan on hänelläkin ollut todella kova uhma.
Lapse tapaavat isäänsä säännöllisesti mutta hän ei osallistu samalla tavoin lasten kasvatukseen. Minä olen aina ollut suurempi auktoriteetti perheessä ja siten saanut suurimmat kiukut osakseni. Tunnen olevani roskasanko ja lasten isä taas on hauska huvittaja.
No, on tähän tietysti vielä yksi syy. Olen alkanut seurustella ja pienempi oli ensin pahana siitä. Nyt on jo hyväksynyt miesystäväni ja tykkää kyllä hänestä. Olemme tehneet kaikenlaista kivaa yhdessä, paljon enemmän kuin mitä jaksoin silloin kun olin yksin lasten kanssa. Meillä on paljon hauskempaa neljästään.
Onko mitään käytännön ideoita miten saisin arjen luistamaan?
Tuntuu vain että taistelua on ollut taas vaihteeksi liian kauan. En enää osaa tehdä muuta kuin alkaa huutamaan. Pinna palaa helposti kun joka aamu kiukutellaan pukemisesta. Tiedän että itsessäni on tosi paljon vikaa.
Välillä olen lahjonut tarroilla ja se toimii aikansa. Välillä jaksan selittää ja olla kärsivällinen. Hirveästi en viitsisi auttaa pukemisessa koska poika kyllä osaa itse, kunhan temppuilee.
Toinen murhe on syöminen. Ei syö juuri mitään ilman pakottamista. Välipalat kyllä maistuu mutta oikea ruoka ei. Uhkailee muuttavansa isänsä luo kun teen niin pahaa ruokaa. Välillä olen syöttänyt ja silloin syö kyllä.
Tiedän että uhma tulee ja menee mutta pitääkö sen aina mennä äärirajoille. Aivan kuin poika olis tempaissut minut karuselliin josta en osaa hypätä pois. Sama näytelmä joka päivä pukemisen ja syömisen kanssa ja lopulta kummallakin paha mieli. Isompi hoitaa kaiken hyvin, hänelle ei tarvi juuri ikinä sanoa mistään. Aikanaan on hänelläkin ollut todella kova uhma.
Lapse tapaavat isäänsä säännöllisesti mutta hän ei osallistu samalla tavoin lasten kasvatukseen. Minä olen aina ollut suurempi auktoriteetti perheessä ja siten saanut suurimmat kiukut osakseni. Tunnen olevani roskasanko ja lasten isä taas on hauska huvittaja.
No, on tähän tietysti vielä yksi syy. Olen alkanut seurustella ja pienempi oli ensin pahana siitä. Nyt on jo hyväksynyt miesystäväni ja tykkää kyllä hänestä. Olemme tehneet kaikenlaista kivaa yhdessä, paljon enemmän kuin mitä jaksoin silloin kun olin yksin lasten kanssa. Meillä on paljon hauskempaa neljästään.
Onko mitään käytännön ideoita miten saisin arjen luistamaan?
Vastaukset 15
Vanhimmat
tottuvat uuteen mieheen ja sen vuoksi nuorempi temppuilee koska hakee huomiota.Minulla on uusi mies ollut vuoden ja vasta nyt lapsista näkee että alkavat olla omia itsejään,tykkäsivät miehestä alusta asti ja paljon on yhdessä touhuiltu mutta vaatii aikaa aikaa ja aikaa että lapset sopeutuvat.
että jo yhden ainoan vuoden jälkeen lapset sopeutuneet noin luonnottomaan tilanteeseen, että aivan ventovieras hiippari tulee asumaan samaan huusholliin ja leikkimään isää.
Kirjoituksesi on toki provo, mutta meillä lapsilla on jo isä, miesystävän ei tartte leikkiä sellaista. Leikkä saa kyllä lasten kanssa. Lapsista on mukavaa kun on monta välittävää aikuista ympärillä.
Hän on meidän perheessä se toinen aikuinen joka jakaa heidän arkensa.Lapset ovat tasapainoisia ja voivat hyvin.Kiitos huolenpidostasi.
Miten muuten isän tasapainon laita on, kun ei voi jakaa lastensa arkea, syystä tai toisesta?
Varmaan sama kuin esim niillä perheillä joissa isä on reissuhommissa ja on kotona vain viikonloppuisin. Esim. mieheni isä kävi kotona vain lauantaista sunnuntaihin siihen aikaan kun lauantaitkin oli vielä työpäiviä. Pakko oli lähteä leivän perään. Mutta isä oli silti lapsilleen.
reissuhommia eikä näin ollen voi osallistua työnsä vuoksi lasten arkielämään.Pitää lapsia paljon viikonloppuisin ja kaikki lomat.Lisäksi soittelee lapsille viikolla.Kun erosimme oli hänellä mahdollisuus lopettaa reissuhommat ja ottaa lapset luokseen asumaan.Hän ei halunnut.
isät olekkaan niitä huonoja isiä silloin, kun annetaan mahdollisuus olla se isä.
ole antanut isällesi mahdollisuutta olla isäsi vai etkö itse ole antanut lastesi isälle mahdollisuutta olla heille isä? Vai onko kenties niin, että jälleen kerran lapseton henkilö tietää kaiken lasten kasvattamisesta????
Aloittajalle; Tsemppiä ja jaksamista! Asioilla on tapana järjestyä.
isistä välittää? Ei kukaan!
Lapsella ei ole koskaan liikaa hänestä välittävi ja rakastavia aikuisia, kuinka voisi olla? Tuntuu, ettei aikuisellakaan liikaa noita tukijoita ja välittäjiä ole.
Pitkään minusta tuntui pahalle kun isän uus vaimo "mummoili" pojalleni, kunnes tajusin (pienen keskustelun jälkeen), että niinhän se on. Ei rakkaus vaadi biologiaa ja perittyjä geenejä ja valitettavasti ei myöskään geeniperinnön mukana välttämättä tule sitä rakkautta eikä huoltamista.
Kuvittelin tämän palstan yksin- ja yhteishuoltajien, jotenkin niinkuin "vertaistuki"-foorumiksi, mutta näyttääkin siltä, että on aloitettu "väärintehneiden" ristiinnaulitseminen, Kerttu-tädin aloittamaa ketjua edes lukematta tuli karmea olo. Jokainen yh, varmasti on joutunut tekemään raskaita ratkaisuja ja vetämään raskasta, välillä jopa mahdotonta arkea perässään. Jokainen asia joka heitä/meitä auttaa siinä selviytymään on oikein ja hyvää. Melkein tekisi mieli sanoa, että hävetkööt ne jotka kiviä rekeen lisäävät, mutta mikäs minä olen toisia... jos joku saa paremman päivän toisten latistamisesta, niin...
No, tämä viesti nyt tuli kummaan kohtaan ja jopa eri ketjuun. Mutta alkuperäiselle (ja muillekin tietty) voimaa. Kauhulla vaan ajattelen uhman kestoa...
Hei!
Aivan. Tuntuu tosi pahalta, että tämä muuten hyvä palsta on nyt ollut kiusaajien temmellyskenttänä.
Mutta. Ihmeekseni luin tuosta ylempää "Kertun" anteeksipyynnön. Hän on siis katkera miehensä ex:lle. Eli kyllä me nyt olemme saaneet "kuulla kunniamme" ja pahoittaa mielemme aivan syyttä...
Mutta tällaista elämä on. Ja voinhan tältä palstalta poissakin pysyä.
Sulle kivaa kevättä, kuten kaikille muillekin!
Että se mikään kertun kirjoittama on. Varmaan itse sen kirjoitit.
Olen itse kokenut tuon kaiken ja nyt lapseni ovat jo isoja. Isältä ei tullut mitään apua, ei minkäänlaista, enkä edes seurustellut. Olin täysin yksin. Kaikki aikanaan, lapsiasi et voi muuttaa etkä varmaan haluakaan. Äärirajoillehan lapset menevät aina rakastaessaan heille tärkeintä ihmistä. Ole iloinen, kun lapsesi ovat terveitä, ainahan näinkään ei ole. Koeta jaksaa ja yrittää, aurinkokin paistaa välillä, usko pois.
Ihan normaalia uhmaa temppuineen.Meillä oli sama juttu aikoinaan. Vaikka ihan YDINPERHE ollaankin,äskeinen siitä hyvästä ettei joku taas vingu jotain uusperheistä tai yksinhuoltajista! Heissäkun ei ole mitään vikaa muihinkaan verraten,joskus heillä menee jopa "ydinperhettä" hienommin.
Pukemiset,syömiset ym.on meilläkin temppuiltu-hetkessä ne meni ohitse.Koita vaan pitää maltti ja jaksaa odottaa että homma menee ohi,eskari iässä on jo toinen ääni kellossa.
Ihanaa kevättä sinulle ja lapsillesi-kuin myös uudelle sulholle.