Vaikea kertoa sulle suoraan, kuinka paljon sun tekosi vuosien mittaan ovat satuttaneet minua. Nyt aikuisena (26) ymmärrän kuinka keskenkasvuinen olet ollut ja olet vieläkin. Mua suututtaa se, että sun keskenkasvuisuudestasi ja läheisriippuvuudestasi olemme minä ja veljeni saaneet kärsiä. Meidän perheemme hajosi silloin kun erositte isän kanssa. Isän, joka ei pitänyt eron jälkeen yhteyttä, eikä maksanut edes elatusmaksuja, vaan katosi toiseen maahan, kauas pois tavoittamattomiin.
Tämä uusi mies oli sinulle kuin jumala, jonka sana on laki, ja jota me kuuliaisina jouduimme tottelemaan kyseenalaistamatta. Omia mielipiteitä ei saanut sanoa, vaan piti olla turpa kiinni. Meidän ”perheessä” ei juteltu mukavia ruokapöydän ääressä, meidän perheessä ei juteltu ylipäätään mistään tärkeästä elämiimme liittyvistä asioista. Puhuttiin vain minkälainen pitää olla, että on kunnollinen ihminen, puhuttiin vain mitä pitää olla että pärjää elämässä. Meitä lapsia vaadittiin alistumaan ”oikeaan” käytökseen, jotta olisimme olleet hyväksyttyjä ja rakastettuja. Emme saaneet olla omia itsejämme omine puutteinemme ja heikkousinemme, vaan meidän piti olla juuri niinkuin aikuiset määräsivät. Muistan hyvin, kuinka minulle on sanottu ehkä liian montaa kertaa, että ”niin kauan kuin asut minun kattoni alla, teet juuri niinkuin minä sanon!” Kotona vallitsi pelon ilmapiiri, minä ja veljeni lukkiuduimme omiin maailmoihimme, koska se oikea maailma ei meitä halunnut.
Te, äitini ja isäpuoleni, joitte aika usein alkoholia, mielestäni liian usein. Aina kun joitte alkoholia, sain seurata sivusta riitelyänne, minun isäni haukkumista ja äitini ja meidän lapsien vähättelyä. Myös väkivalta vieraili usein kotonamme. Kerran minulta murtui varvas, koska olin kuulemma ärsyttänyt isäpuoltani liikaa, ja hän kaatoi pöydän, joka osui jalkani päälle. Kun poliisit tulivat minun käskettiin valehdella, että se oli vahinko, ei isäpuoli sitä tarkoittanut. Äiti käski valehdella. Ja ei mikään ihme, että väkivaltaisuus jatkui, koska siihen ei puututtu. Nyt ymmärrän sen, että minä en tehnyt mitään väärää, koska olin lapsi (12 v.). Tähän asti olen kantanut syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että on minun syytäni, jos joku on väkivaltainen minua kohtaan, minä vain olen sellainen, että ärsytän ihmisiä liikaa.
Muistan yhdenkin kesän, jolloin veljeni ja minä olimme käytännössä katsoen kaksin. Se oli kesä, jolloin äitini alkoi kulkea tämän uuden miehen kanssa. He lähtivät viikonlopuksi juhlimaan, ja sen jälkeen heistä ei kuulunutkaan mitään muutamaan päivään. Kun soitin miehen asunnolle kysyäkseni koska äiti tulee kotiin, ja pyytääkseni että äiti tulisi jo, minulle lyötiin luuria korvaan ja vähäteltiin. Meitä ei siis haluttu. Olimme tiellä ja olimme pahoja. Isäpuolen sanoja lainatakseni me halusimme ”pompottaa” äitiä. Ystäväni (asui samoilla taloilla) kertoi myöhemmin näistä ajoista, ja siitä, että hänen äitinsä oli ollut erittäin huolissaan meistä, veljestäni ja minusta. Kaverini äiti oli jopa kehottanut ystäväni pyytämään minua syömään heille, että saisin edes kerran päivässä ruokaa.
Ja sitten äitini ihmetteli, miksi tuo tyttö on noin mahdoton, miksi se ei päästä häntä ryyppäämään, miksi se käyttäytyy väkivaltaisesti ja riitelee. Viedään se psykologille, jospa se siitä uskoisi. Eipä tainnut tulla silloin äidille mieleen se, että minun ja veljeni perhe oli hajonnut. Että meillä voisi olla ongelmia sen suhteen, että isä ei enää asukaan meillä ja isä ei pidä enää mitään yhteyttä. Ja että meidän pitäisi nyt oppia elämään sen tosiasian kanssa, että ei meillä ole äitiäkään. Ei ole, koska äiti pitää uutta miestä jumalana, jolle ei uskalla vastaansanoa, ja jolle viina maistuu normaalia enemmän.
Sitten muutimme toiselle paikkakunnalle, meiltä lapsiltahan ei kysytty mielipidettä asiaan ollenkaan. Ei se mitään, jos lapsilla ystävät ja tuttu koulu jää. Ei se mitään, kyllä ne tottuu. Kyllä ne uusia kavereita saa. Ei lapsia tarvitse kuunnella, nehän tekee juuri niinkuin me sanomme. Ja sama meno jatkui. Melkein joka viikonloppu ryypättiin, ja tapeltiin. Ja minä jouduin taas kerran todistamaan perheväkivaltaa, milloin hajosi kattolamppu, milloin hajosi jotain muuta. Käytiin käsiksi ja uhattiin tappaa. Ja taas vähäteltiin ja taas niinkuin aina ennenkin seuraavana päivänä leikittiin onnellista perhettä joka viedään syömään ravintolaan ja kaikki on hyvin. Mitään ei ikinä puhuttu sen enempää, ei mietitty mistä tämä käytös johtuu. Ei nostettu kissaa pöydälle. Ja taas se oikea isä loisti poissaolollaan.
Siitäkin kuuli vittuilua, että kun isänne ei pidä teihin mitään yhteyttä. Ootte te surkeaa sakkia koko sukusi. Ja edelleenkään meillä ei ollut sitä isää, eikä meillä ollut sitä äitiäkään, kuka olisi ottanut asiakseen hoitaa tätä isättömyys asiaa. Ei tainnut kertaakaan puhelimen numerovalintoihin osua Englantiin päin johtavat suuntanumerot. Ei kertaakaan äiti sanonut, että hän hommaa lapsille matkarahat, että pääsevät isänsä luona käymään. Ei kertaakaan. Sanottiin vain, että sitten kun käyt töissä voit itse säästää rahat. Kyllä meidän ”perheessä” on ollut näköjään rakkautta ilmassa. Ongelmat vain huitaistiin maton alle eikä ikinä puhuttu oikeista tunteista ja asioista. Ei keskusteltu tai voinut esittää mielipiteitä rakentavasti. Aina kaikki tyrmättiin. Ei mikään ihme, että veli ajautui sille tielle millä nyt on, ja ei mikään ihme, että minä olen ollut henkisesti niin rikki kuin vain ihminen voi olla. Kun ei ole ollut sitä henkistä turvapaikkaa minne olisi voinut mennä pakoon ”pahaa” maailmaa. Niin, se taisi se paha maailma olla siellä kotona.
Vaikka kuinka olisin saanut kotona ruokaa ja vaatteita (huom. jonkun vanhoja käytettyjä) ja katon päänpäälle, niin ei se kaikkea anna, tuollaiset asiat kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Perheen tehtäviin kuuluu henkisesti kasvattaminen ja tukeminen, avoimuus, rakkaus ja keskustelu. Ei moralisointi, vähättely ja uhkailu.
Onneksi olen nyt ymmärtänyt aikuisiällä, että en ole yhtään huonompi kuin muutkaan ihmiset, ja voin sanoa mielipiteeni ilman, että minun täytyy pelätä menettäväni joku näistä perusoikeuksista. Jotkut ystävistäni ovat tästä asiasta minulle houmauttaneet, että olen liian kiltti, kun en puolusta itseäni, jos joku tekee väärin. Niin, sitä taitoa ei minulle opetettu lapsuuden kodissani, minut opetettiin nielemään paskaa. Ei mikään ihme, että minulla on ollut huono itsetunto ja olen jopa monet monituiset kerrat murrosiässä harkinnut vakavasti päättäväni elämäni. Minähän en juuri silloin tainnut kenellekään merkitä mitään, olin vain tiellä, minua ei otettu huomioon ihmisenä. Luulenpa, että veljestäni on tuntunut samalta.
Tämä uusi mies oli sinulle kuin jumala, jonka sana on laki, ja jota me kuuliaisina jouduimme tottelemaan kyseenalaistamatta. Omia mielipiteitä ei saanut sanoa, vaan piti olla turpa kiinni. Meidän ”perheessä” ei juteltu mukavia ruokapöydän ääressä, meidän perheessä ei juteltu ylipäätään mistään tärkeästä elämiimme liittyvistä asioista. Puhuttiin vain minkälainen pitää olla, että on kunnollinen ihminen, puhuttiin vain mitä pitää olla että pärjää elämässä. Meitä lapsia vaadittiin alistumaan ”oikeaan” käytökseen, jotta olisimme olleet hyväksyttyjä ja rakastettuja. Emme saaneet olla omia itsejämme omine puutteinemme ja heikkousinemme, vaan meidän piti olla juuri niinkuin aikuiset määräsivät. Muistan hyvin, kuinka minulle on sanottu ehkä liian montaa kertaa, että ”niin kauan kuin asut minun kattoni alla, teet juuri niinkuin minä sanon!” Kotona vallitsi pelon ilmapiiri, minä ja veljeni lukkiuduimme omiin maailmoihimme, koska se oikea maailma ei meitä halunnut.
Te, äitini ja isäpuoleni, joitte aika usein alkoholia, mielestäni liian usein. Aina kun joitte alkoholia, sain seurata sivusta riitelyänne, minun isäni haukkumista ja äitini ja meidän lapsien vähättelyä. Myös väkivalta vieraili usein kotonamme. Kerran minulta murtui varvas, koska olin kuulemma ärsyttänyt isäpuoltani liikaa, ja hän kaatoi pöydän, joka osui jalkani päälle. Kun poliisit tulivat minun käskettiin valehdella, että se oli vahinko, ei isäpuoli sitä tarkoittanut. Äiti käski valehdella. Ja ei mikään ihme, että väkivaltaisuus jatkui, koska siihen ei puututtu. Nyt ymmärrän sen, että minä en tehnyt mitään väärää, koska olin lapsi (12 v.). Tähän asti olen kantanut syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että on minun syytäni, jos joku on väkivaltainen minua kohtaan, minä vain olen sellainen, että ärsytän ihmisiä liikaa.
Muistan yhdenkin kesän, jolloin veljeni ja minä olimme käytännössä katsoen kaksin. Se oli kesä, jolloin äitini alkoi kulkea tämän uuden miehen kanssa. He lähtivät viikonlopuksi juhlimaan, ja sen jälkeen heistä ei kuulunutkaan mitään muutamaan päivään. Kun soitin miehen asunnolle kysyäkseni koska äiti tulee kotiin, ja pyytääkseni että äiti tulisi jo, minulle lyötiin luuria korvaan ja vähäteltiin. Meitä ei siis haluttu. Olimme tiellä ja olimme pahoja. Isäpuolen sanoja lainatakseni me halusimme ”pompottaa” äitiä. Ystäväni (asui samoilla taloilla) kertoi myöhemmin näistä ajoista, ja siitä, että hänen äitinsä oli ollut erittäin huolissaan meistä, veljestäni ja minusta. Kaverini äiti oli jopa kehottanut ystäväni pyytämään minua syömään heille, että saisin edes kerran päivässä ruokaa.
Ja sitten äitini ihmetteli, miksi tuo tyttö on noin mahdoton, miksi se ei päästä häntä ryyppäämään, miksi se käyttäytyy väkivaltaisesti ja riitelee. Viedään se psykologille, jospa se siitä uskoisi. Eipä tainnut tulla silloin äidille mieleen se, että minun ja veljeni perhe oli hajonnut. Että meillä voisi olla ongelmia sen suhteen, että isä ei enää asukaan meillä ja isä ei pidä enää mitään yhteyttä. Ja että meidän pitäisi nyt oppia elämään sen tosiasian kanssa, että ei meillä ole äitiäkään. Ei ole, koska äiti pitää uutta miestä jumalana, jolle ei uskalla vastaansanoa, ja jolle viina maistuu normaalia enemmän.
Sitten muutimme toiselle paikkakunnalle, meiltä lapsiltahan ei kysytty mielipidettä asiaan ollenkaan. Ei se mitään, jos lapsilla ystävät ja tuttu koulu jää. Ei se mitään, kyllä ne tottuu. Kyllä ne uusia kavereita saa. Ei lapsia tarvitse kuunnella, nehän tekee juuri niinkuin me sanomme. Ja sama meno jatkui. Melkein joka viikonloppu ryypättiin, ja tapeltiin. Ja minä jouduin taas kerran todistamaan perheväkivaltaa, milloin hajosi kattolamppu, milloin hajosi jotain muuta. Käytiin käsiksi ja uhattiin tappaa. Ja taas vähäteltiin ja taas niinkuin aina ennenkin seuraavana päivänä leikittiin onnellista perhettä joka viedään syömään ravintolaan ja kaikki on hyvin. Mitään ei ikinä puhuttu sen enempää, ei mietitty mistä tämä käytös johtuu. Ei nostettu kissaa pöydälle. Ja taas se oikea isä loisti poissaolollaan.
Siitäkin kuuli vittuilua, että kun isänne ei pidä teihin mitään yhteyttä. Ootte te surkeaa sakkia koko sukusi. Ja edelleenkään meillä ei ollut sitä isää, eikä meillä ollut sitä äitiäkään, kuka olisi ottanut asiakseen hoitaa tätä isättömyys asiaa. Ei tainnut kertaakaan puhelimen numerovalintoihin osua Englantiin päin johtavat suuntanumerot. Ei kertaakaan äiti sanonut, että hän hommaa lapsille matkarahat, että pääsevät isänsä luona käymään. Ei kertaakaan. Sanottiin vain, että sitten kun käyt töissä voit itse säästää rahat. Kyllä meidän ”perheessä” on ollut näköjään rakkautta ilmassa. Ongelmat vain huitaistiin maton alle eikä ikinä puhuttu oikeista tunteista ja asioista. Ei keskusteltu tai voinut esittää mielipiteitä rakentavasti. Aina kaikki tyrmättiin. Ei mikään ihme, että veli ajautui sille tielle millä nyt on, ja ei mikään ihme, että minä olen ollut henkisesti niin rikki kuin vain ihminen voi olla. Kun ei ole ollut sitä henkistä turvapaikkaa minne olisi voinut mennä pakoon ”pahaa” maailmaa. Niin, se taisi se paha maailma olla siellä kotona.
Vaikka kuinka olisin saanut kotona ruokaa ja vaatteita (huom. jonkun vanhoja käytettyjä) ja katon päänpäälle, niin ei se kaikkea anna, tuollaiset asiat kuuluvat ihmisen perusoikeuksiin. Perheen tehtäviin kuuluu henkisesti kasvattaminen ja tukeminen, avoimuus, rakkaus ja keskustelu. Ei moralisointi, vähättely ja uhkailu.
Onneksi olen nyt ymmärtänyt aikuisiällä, että en ole yhtään huonompi kuin muutkaan ihmiset, ja voin sanoa mielipiteeni ilman, että minun täytyy pelätä menettäväni joku näistä perusoikeuksista. Jotkut ystävistäni ovat tästä asiasta minulle houmauttaneet, että olen liian kiltti, kun en puolusta itseäni, jos joku tekee väärin. Niin, sitä taitoa ei minulle opetettu lapsuuden kodissani, minut opetettiin nielemään paskaa. Ei mikään ihme, että minulla on ollut huono itsetunto ja olen jopa monet monituiset kerrat murrosiässä harkinnut vakavasti päättäväni elämäni. Minähän en juuri silloin tainnut kenellekään merkitä mitään, olin vain tiellä, minua ei otettu huomioon ihmisenä. Luulenpa, että veljestäni on tuntunut samalta.
Vastaukset 20
Vanhimmat
.........
Mitähän tähän sanoisi...? Mitä VOI sanoa? Pani miettimään omia tekojani ja suhdetta omiin lapsiini.
Kiitos sinulle, Plika!
näitä tapauksia on ihan ydinperheessäkin. Voin kokemuksesta sanoa.
Voi kuule, minäpä en tiedä ydinperheen elämästä yhtään mitään, sen vuoksi kirjoitukseni tänne uusioperheen palstalle kirjoitinkin.
Älä vähättele...
oli ydinperhe tai ei, niin jos tuolla lailla käyttäydytään, niin pahasti pieleen menee. plika puhui uusioperheestä kun ei muusta tiedä. jos teidän ydinperheessä toimitaan noin lapsia kohtaan, niin huh huh.
plika, olet kuitenkin vahva ihminen ja olet selviytynyt tuosta lapsuudesta. tai mielessähän lapsuus on ja pysyy. voi kun voisikin joskus pään "nollata". mutta yritä keskittyä nyt omaan elämään. valtavasti on varmasti mielessä asioita joita pohtii. on katkeruutta ja vihaa, turvattomuutta vaikka onkin aikuinen. oletko jutellut veljesi kanssa? käytä ihmeessä psykologin palveluja avuksi jotta saat purettua itseäsi. vika ei ole sinussa! sen jo tiedätkin. kaikkea hyvää sinulle ja veljellesi. voimia elämään.
varmasti mietit omaa perhettä perustaessasi, että jos teetkin samat virheet kuin äitisi. tai että onko sinusta äidiksi kun itse olet "huteralle pohjalle" rakennettu. välittämisen ja turvallisuuden tunne puuttuvat, pystytkö näin tarjoamaan omalle lapsellesi sitä mitä et ikinä itse saanut? ethän tiedä mitä lapsillesi tarjota kun sinulle sitä ei tarjottu! tiedän että sinusta tulee aikanaan (ellet ole jo) hyvä äiti. usko pois. luota itseesi. äläkä ikinä epäröi kysyä apua ja neuvoa. tsemppiä!
Oli myös juoppo mies,jonka kanssa erosit,etkä kestänyt yksin lapsen kanssa enää. Viisas ratkaisu että huostaanotettiin. Eipähän lapsi aikuisena kirjoittele tämmöisiä viestejä tänne. Saa elää turvallisen lapsuuden.
Tällä palstalla on aina noussut kova haloo, jos joku, varsinkin isän uusi puoliso, on uskaltautunut kritisoimaan lasten äidin käytöstä tai sitä, että miten joskus äiti yksinkertaisesti jättää lapset hoitamatta tai ei lainkaan huomioi lasten parasta, kun lapsista tehdään pelinappuloita oman edun tavoitteluun tai vain kiusantekoon. Jotkut äidit ovat suoraan täällä kirjoittaneet, että jos isä ei tee heidän tahtonsa mukaan, niin lapsilla ei ole mitään asiaa isän luokse jne.
Ja sitten Plika kirjoittaa näin. Toivottavasti kirjoituksesi antaa KAIKILLE ÄIDEILLE ajattelun aihetta ja laittaa heidät todella miettimään sitä, että mikä lapselle on oikeasti tärkeää ja mikä on lapsen tosiasiallinen etu.
Voimia sinulle jaksaa!!
Varmasti sinusta kasvoi vahva ihminen, noiden vaikeuksien jälkeen.
Rohkeutta kasvattaa omat lapset rakastavassa perheessä.
riittä pilvin pimein niitä yh-äitejä, jotka ovat niiiiiiiiin onnellisia. Mutta tämähän on vain heidän mielipide ja toisia osapuolia saamme harvoin asiassa kuulla.
Itse en ole yh-äidin vaan yh-isän kasvatti, mutta kun kirjoitin kokemuksistani eräälle isälle vastaukseksi, sain niskaani sellaisen ryöpy äitipuolilta että huhhuh. En yhtään ihmettele, jos moni uusperheessä turpaansa tavalla tai toisella saanut lapsia ei asiasta puhu, lähes aina reaktio on "voivoi, sä olit varmaan tosi hankala ja vittumainen lapsi ja sun äitipuoli vain hyvää hyvyyttään yritti kasvattaa sua". Kuitenkin olisi tosiaan tärkeää, että näitäkin osapuolia kuultaisiin uusperhekeskusteluissa. Usein lapsi jää jutuissa sivuosan esittäjäksi ja aikuisten pelinappulaksi, eikä kukaan huomioi, miten syvästi tilanne vaikuttaa myös lapseen.
Satuimpa minäkin lukemaan sen viestiketjun, johon ilmeisesti tässä viittaat. Mielestäni saamasi vastaukset olivat kuitenkin ihan sitä mitä kerjäsit; yleistit kaikki äitipuolet hirviöiksi oman kokemuksesi perusteella ja muutenkin viestisi sävy oli hyvin syyttävä.
Voimia sinulle,hienoa että sinäkin olet selviytynyt tuosta kaikesta.Kirjoituksesi oli kuin suoraan minun suustani...
Kiitos kaikille ymmärryksestä.
Toivottavasti äitinikin ymmärtää, lähetin kirjeen hänellekin.
Olen huolissani pikkusiskostani (13 v.), joka joutuu nyt omalta osaltaan tällaisen kohtelun kohteeksi. Tosin hän on saanut lapsuudessaan huomiota enemmän kuin minä tai veljeni. Ja häntä on viety harrastuksiin (toisin kuin meitä aikoinaan). Mutta minua huolestuttaa se, että kun tämä pikkusiskoni on nyt murrosikäinen, ja alkaa tajuamaan, että hänellä on niitä mielipiteitä ja omia näkemyksiä asioista, niin vanhemmat tyrmäävät hänetkin ja hänestä tulee myös sellainen "paskannielijä" joka minä olen ollut.
Että lapsella ei olekaan kehittävää ja rakentavaa "liittoa" vanhempiensa kanssa...
Eräänä viikonloppuna tämä kaikki sai alkunsa (minun tunnevyöryni äitiäni kohtaan) kun näin miten hän humalassa kohtelee pikkusiskoani. Ja minua alkoi niin suunnattomasti vituttamaan, että oli pakko kirjoittaa.
Siskoni tuli humalassa kotiin, ja vanhemmatkin olivat humalassa. Äiti otti heti puhutteluun ja tietäähän sen mitä siitä seuraa. Väärinkäsityksiä ja riitoja. Ja minut kutsuttiin selvittelijäksi. Äiti halusi, että minä puhun pikkusiskolle "järkeä". Pah, minä otin asian niin, että minun tehäväni on kuunnella ja ymmärtää, kysellä ilman tuomitsevaa ilmapiiriä. Kertoa omista kokemuksistani, mikä oli hyvä juttu ja mikä oli paha juttu. Eihän nuori muuta haluaisi kuullakaan, kuin vanhempien ja sisarusten omista kokemuksista. Se mielestäni on kasvattamista ja luo syvempää suhdetta perheeseen.
Minua surettaa se, että äitini ei ole ikinä puhunut nuoruudestaan, ei hyvistä eikä huonoista kokemuksistaan. Ei ole puhunut avioerosta ja siitä mitä hän on kokenut tai tuntenut silloin. Hän on ikään kuin ummistanut silmänsä. En tunne äitiäni ihmisenä ollenkaan. Eikä hän tunne minua. Luulen ettei hän varmaan tunne itseäänkään loppujen lopuksi...
Saa nyt nähdä miten käy, äiti saa kirjeen tänään...
ymmärsitkö edellisen viestini jotenkin väärin, pahalla? en todellakaan tarkoittanut sitä, vaan yritin jotenkin kannustaa, näköjään onnistumatta siinä.
en ole koskaan lapsen isän kanssa edes asunut yhdessä ja yksinhuoltajuus yllättää vaikka siitä kuinka puhutaan. sitä ei voi tietää ennenkuin on todella sen itse kokenut mitä se on. saan poikani kyllä kotiin. en ole masentunut, enkä juo. olen pystynyt tarjoamaan lapselleni kyllä turvaa ja huolenpitoa. sitä ei sossukaan kiistä. tiedän että olen hyvä äiti lapselleni. olen itse vaatinut että minulle tehdään vanhemmuuden testi. ja että lapsi tutkittaisiin onko hänellä kiintymyssuhde häiriö. tätä ei kuulemma voi näin pienen lapsen kohdalla tehdä. kaikkea hyvää kuitenkin sinulle.
Tuli "hyvä" mieli (jos näin voi tässä tilanteessa sanoa), kun luin tämän viimeisen kirjoituksesi. Se osoitti, että siskollasi on huolehtiva empaattinen sisar.Olet huolissaan hänestä ja hän todella tarvitseekin ymmärtävää tukiverkkoa. Sinä jos kuka (valitettavasti)osaat asettua hänen asemaansa ja tiedät millaisissa olosuhteissa siskosi elää.
Teit mielestäni oikean ratkaisun kirjoittaessasi äidillenne. Voipi olla, että tulee negatiivista palautetta takaisin, mutta AIVAN VARMASTI miettii kaksi kertaa ja vielä kolmannenkin mikä on mennyt pieleen. Parannushan lähtee itsestä ja alkoholistihan tarvitsee usein jonkun todella konkreettisen/painavan syyn lopetta juominen. Kenties tämä kirje koskettaa siinä määrin että ainakin alkaa harkitsemaan elämäänsä uudelleen. Viinan juontia tosin ei hevin lopeteta kun sen makuun on kunnolla päästy. Jos huomaatte äitinne yrittävän muuttaa elämäänsä,olkaa tukena. Positiivinen palaute toimii kannustimena yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekkin.
Aivan varmasti sinulle on jäänyt traumoja, alkuperäinen kirjoituksesikin sen todistaa. Tuntuu kuitenkin, että elämäsi on muokannut sinua empaattisemmaksi kokemuksiesi johdosta. Vaikka teillä on äitinne kanssa etäiset välit ja kotona ollut viileä ilmapiiri, sinussa ei ole havaittavissa minkäänlaista tunnekylmyyttä, päinvastoin. Jotkut menevät "mukaan leikkiin" ja käyttäytyvät itsekkin vanhempiensa lailla aikuisina.Tämä on ihan normaalia ihan ei-alkoholistiperheessäkin. Kyllä minäkin olen "perinyt" pidättyväisen käytökseni lapsuuden kotioloista.
Mutta mikä olikaan pointtini, kirjoitukseni lähti hieman rönsyilemään. Niin, että jos vain on rakastavia ihmisiä ympärillä niin vaikeudet voi voittaa. En tiedä jutteletteko siskonne kanssa syvällisemmin asioista, mutta anna hänen ymmärtää, että äitisi käytös ei ole oikein. Ettei synny vääränlaista kuvaa oikeasta ja väärästä.
Ja mikä tärkeää....Mista huolehtia myös itsestäsi. Aurikoa kevääseen :-D
En ole muita vastauksia vielä lukenut.
Mutta ei sinun elämäsi ja lapsuustesi ole ollut pilalla sen takia, että äitisi ja isäsi erosivat. Vaan siksi, että isäpuolesi ja äitisi olivat alkoholisteja.
Ei lapsi siitä kärsi eikä lapsuus ole siksi huonoa, että vaatteet on kirpparilöytöjä ja toisten vanhoja, vaan siksi, ettei välitetä. Ei ole rakkautta, ei hyväksyntää.
Sinä olet alkoholistiperheestä, jossa ei ollut rakkautta, ei kunnioitusta toista ihmistä kohtaan: ei lasta, ei aikuista.
Äitisi oli heikko. Hän ei pärjännyt ilman (ilkeää ja alkoholisoitunutta?) miestään. Hän ei kait uskaltanut olla yksin. Hän kuvitteli tekevänsä teidän parhaaksi kun määritteli, millaisia teidän on oltava.
Mutta viina vie. Alkoholi on niin vahva, se vie, vaikka aikomukset ja päätökset olisivat miten hyvät tahansa.
Jos toipumusta haluat, jos haluat joskus olla vahva ihminen, aloita toipuminen siitä, että olet alkoholistiperheen lapsi. Mene mukaan semmoiseen ryhmään, niitä on, AA-kerhot tietävät tarkemmin. Heidän kanssaan voit jutella asioista, heillä on tietämyt ja ymmärrys siitä, mitä puhut.
Yksin ja itseksesi et tule selviämään tommosen lapsuuden taakasta. Vaikka hetkellisesti pärjäätkin, se pyörähtää takaisin eteesi ja olet taas yhtä hukassa, heikko ja avuton. Sitä ihminen saakin olla, muttei lapsuutensa vanki. Siitä pääsee vain kunnollisen ulkopouolisen avun kautta.
En ole itse varsinaisesti alkoholistiperheestä, mutta minulle on sattunut paljon , toisenlaisia, ikäviä kokemuksia ja tapahtumia. Kuvittelin päässeeni niistä itse ylös - olin silloin itse 26 v kuten sinäkin nyt! Mutta n. 5 v myöhemmin kaikki kiertyi takaisin, minä romahdin, vaikka töissä pystyinkin käymään. Ahdistusta ja pahaa oloa.
Kävin n. 2 v juttelemassa asioistani kunnan perheneuvolassa tai mikä lie. Ilman sitä en tässä olisi, näinkään vahvana.
Siksi suosittelen sulle sitä AL-anonia (muistaakseni), alkoholistiperheen lasten keskustelu- ja vertaistukiryhmä.
Itse kasvoin alkoholistiperheessä. Ihan ydinperheessä, ei voi "syyttää" muita kuin biologisia vanhempia. Tosin en kyllä enää käy syyttelemään heitäkään, minä itse määrään millaisen elämästäni teen. Uhriksi ja marttyyriksi heittäytyminen ei auta. Lähtökohat olivat mitä olivat, siitä teen perhaan mitä osaan.
Mutta en ole koskaan käynyt AL-ANON tai ALATEEN ryhmissä. Olen selvinnyt ja parjännyt ihan hyvin mietiskelemällä asioita itsekseni ja kehittämällä itsereflektiotaitojani. Eivät kaikki siis ole tuhoon tuomittuja ilman ulkopuolista apua; kaikista asioista voi selvitä. Se on itsestä kiinni ja jokaisen pitää löytää omat keinot.
Tottakai monet selviävät itsekin "jaloilleen" ikävistä kokemuksistaan. Itse vain koin, että ulkopuolinen apu oli hyväksi. Yleensä on niin päin, että päätetään ja selvitään ja selvitellään itsekeen ja yksin. Avun hakeminen on korkean kynnyksen takana, pelätään leimautumista ja pelätään että vain "hullut" käyvät esim. terapiassa tai keskustelemassa tai vastaavissa ryhmissä.
Avun hakeminen koetaan heikkoutena. Siksi rohkaisen omahoitoavun sijaan hakemaan ulkopuolista apua.
Alkoholistien aikuisten lasten tukiryhmästä AAL tai AlAnonista alkoholistien läheisten tukiryhmästä.
Melkein nauratti lukea, kun osa kirjoituksestasi oli kuin minun elämästäni.
Läheisriippuvuus, alkoholismi...
Meitä on paljon ja paljon on myös heitä, jotka ovat myös rikki ja omien haavojensa pohjalta tuomitsevat.
Oletko käynyt Kotkansydämen sivuilla?
äiti vielä kehtas tyynnytellä itseään ajatuksella, että kyllä tämmösistäkin oloista voi tulla normaaleja lapsia.
Meitä on neljä ja jokaisella on tai on ollut joku tunnevamma:paniikkihäiriöitä, masennusta, unihäiriöitä, läheisriippuvuutta, alkoholismia..
Joku aika sitten kerroin suoraan äidilleni miltä minusta on tuntunut, niin hänpä katkaisi välit ja myrkytti sisaruksenikin minua vastaan. Meillä kun on nuoleskelemalla saanut aina erikoiskohtelua.
Vieläkin puistattaa miten sain hoidella äidin velka-asioita tai käydä kaupassa tilille, joka oli ylitetty- kauppias ei viittinyt meille lapsille sanoa mitään.
Koulun retkille menin ilman eväitä ja rahaa.
Äiti meni ennemmin miehen luokse kuin tuli kotiin.
Lista on loputon, en voi unohtaa, mutta katkeruus vähenee sitä mukaa kun saan omaa elämääni kuntoon.