Pirrr!Pirrr! Ujeltaa tuttu herätyskello korvia vihlovalla äänellä. Huitaisen kädelläni kellon sammuksiin ja vedän peiton takaisin korviini. Koko talo on hiljainen, mutta sitten alakerrasta alkaa kuulua kolinaa. Pakotan itseni nousemaan sängystä ja huokaisen. Pakkohan sitä on nousta, mutisen itsekseni. Miksi minä edes nousen? Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä, kyselen itseltäni ja toinen minäni sanoo liian optimaalisesti: - Mitä jos tänään tapahtuukin jotain? Sitten sua kaduttaa seuraavana päivänä. En jaksa pohdiskella asiaa niin hartaasti joka aamu. Istahdan valkoisen koulupöytäni ääreen ja kiskaisen kaihtimet auki. Ikkunan läpi tulvii keväinen auringonpaiste. Jotenkin minusta tuntuu erilaiselta. Vaikka, kyllä minulla on ollut tuo tunne melkein joka aamu, mutta ei se siltikään mitään merkinnyt. Ajatukseni alkoivat harhailla enkä saa niitä mitenkään kasaan. Automaattisesti otan hiusharjani pöydältä ja alan haroa sillä hajamielisesti punaruskeita hiuksiani. Katselen edessäni näkyvää kattomaisemaa. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja se paistoi suoraan kasvoihini. Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan ja taivaasta katseeni laskeutuu pöydälläni olevaan herätyskelloon. Katson sitä hajamielisesti ja parkaisen: - Miten se noin paljon on! Kello näytti varttia yli kahdeksan. Pudotan harjan pöydälle ja kiskon yöpaidan päältäni. Otan sängyn päädyssäni lepäävän paidan käteeni ja pujotan sen ylleni. Sieppaan mustan reppuni nojatuolilta ja otan farkut käteeni. Samalla kun kiskon farkkuja jalkaani juoksen jo portaita alas.
Portaiden alapäässä katson itseäni suuresta kokovartalopeilistä ja menen keittiöön. Keittiössä tuoksui vahva kahvi. Jähmetyn keittiön ovelle, koska isä heilui essu lanteillaan ilman paitaa. Pyörittelen silmiäni ja istuudun pienen kahden hengen ruokapöytään. - Mitä saisi olla aamiaiseksi? Isä kysyi yrittäen kuulostaa äidiltä. Se sai minut hiljaiseksi, mutta hetken kuluttua tokaisin: - En syö yhtään mitään ennen kuin laitat jotain päällesi! Istuudun pienen kahden ihmisen pöydän ääreen ja katselen isääni. Miksi se tekee tuota? Eikö se ymmärrä,että en ole enää mikään pikkutyttö. Nousin tuolilta ja kaadoin omaan mukiini kahvia. Pudotin pari sokeripalaa kuppiin ja palasin pöydän ääreen. -Etkö syö mitään?Paistoin ihan kananmunia. En vaivautunut edes vastaamaan. Isä jatkoi yksin puheluaan: -Ennenhän sinä tykkäsit, että laitoin aamiaista. Miksi sinusta on tullut tuollainen? Tuhahdin. Hörppäsin kupin tyhjäksi ja jäin tuijottamaan keittiön ikkunasta katukuvaa. Ihmisiä liikkui ripeästi ohitse. Samassa isä pudotti lautasen jossa oli neljä juuri paistettua kananmunaa. Katsahdin lautaseen epämääräisesti. Minulla ei ollut edes nälkä. En jaksanut pitää mykkäkoulua enää ja kysyin: -Mikset ole jo töissä?Antaisitko kaksi paahtoleipää? Isä katsahti puolestaan hämmästyneenä minuun ja vastasi: -Vapaapäivä. Ihan sen kunniaksi kun koulut loppuvat tänään. Isä ojensi pyytämäni leivät ja istuutui vastapäätä minua. Isällä oli kummallinen ilme. Aivan kuin en olisi pitkään aikaan avannut suutani. Tavallaan se piti paikkaansa. En ole koskaan ollut läheinen isäni kanssa. Kun äiti kuoli, minun maailmani luhistui täysin. En osaa tavallaan vieläkään uskoa sitä. Isä oli äidin eläessä vielä sellaisessa työssä, ettei tätä paljon kotona näkynyt. Vilkaisin pikaisesti kelloa ja huudahdin. -Mikä tuli? Isä kysyi ihmeissään. Nousin tuolista nopeasti ja otin lautaselta kaksi kananmunaa ja laitoin ne leipien väliin. - Pitää mennä. Koulu alkaa. Mumisin leivät suussani. Isälle tuli avuton ilme ja sitten hän kysyi: -Tarvitsetko kyydin? Pudistin päätäni ja sieppasin reppuni ja juoksin rappuun.
Ilma ulkona oli raikas. Menin puoli juoksua kohti koulua. Onneksi koulu on aivan parin sadan metrin päässä. Ehdin syödä aamiaiseni loppuun juuri ennen kuin saavuin koululle. Koulun kevätjuhla oli ollut toissa päivänä ja nyt oli joku kokous. En tiennyt miksi koulu menetteli näin tänä vuonna. Juoksin tyhjiä käytäviä pitkin kohti määrättyä luokkaa. Miksi minun pitää aina olla myöhässä? Mumisin itsekseni. Huomasin luokan oven olevan vielä auki ja onnekseni opettaja ei ollut vielä tullut. Astuin sisään luokkaan ja kukaan ei edes huomannut sitä. Koskaan kukaan ei huomannut. Istuuduin omalle paikalleni luokan perälle ikkunan viereen. Olo oli kammottava. Viimein opettaja tuli luokkaan. Opettaja oli keski-ikäinen mies. Pitkästyttävällä äänellä opettaja alkoi kertoa kokouksen aiheesta. En kuullut opettajan ääntä, vaan vaivuin omiin mietteisiini. Mietin tänä aamuista tunnetta. Se oli niin kummallinen. Muistelin äitini sanoja sairaalassa. Hämmästyin, että edes muistelin aikaa jolloin äiti oli ollut sairaalassa. Muistin yhden lauseen minkä äiti oli minulle sanonut. Äiti oli selittänyt jotain enkeleistä. Äiti oli sanonut: -Kaikkialla, Saara, on enkeleitä. Ne vain täytyy vain osata huomata. Miksi äiti puhui enkeleistä? Sitä en ollut koskaan ymmärtänyt. Silloin ajattelin, että äiti puhui jotain sekopäistä lääkkeiden vaikutuksen alaisena. En ole kahteen vuoteen miettinyt mitä äiti sillä tarkoitti. Nyt asia vain palautui mieleeni. Poskelleni vierähti kyynel. Minulla on niin ikävä äitiä.
mitä mieltä?

Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvä hyvä.. Oikein sujuvaa eikä yhtään tökkivää tekstiä JATKOA!
"Pirrr!Pirrr! Ujeltaa tuttu herätyskello"
Pirr ääntä en miellä ulinaksi, vaan pirinäksi.
"Aurinko oli jo korkealla taivaalla"
Ei kai kuitenkaan aamu kahdeksalta kovin korkealla?
Aineksia tarinalle löytyy, hieman tukkoista, mutta ei järkyttävän.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä isälliset 6½
Hio tekstiäsi ennen kuin laitat ihmisten ilmoille.
Jos tämä on tarkoitettu jonkun jutun aluksi, niin harkitsisin ehkä vielä toisen kerran. Voisit kenties aloittaa jostain vetävämmästä kohdasta kuin heräämisestä tai vaihtoehtoisesti tehdä heräämisestä jotenkin vetävämpää. Minuun ei ainakaan vetoa murrosikäisen teiniangstiset ajatukset aamutuimaan. Toisaalta jos hahmotellaan tekstillesi jonkinlaista kohderyhmää, niin minä taidankin olla hieman yli-ikäinen.
Aikamuodoissa horjut preesensin ja imperfektin välillä, joka syö turhaan vakuuttavuuttasi. Hmmm... sitten ihan pikkiriikkinen pilkunpiippimis huomio: "Miksi minä edes nousen? Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä, kyselen itseltäni ja toinen minäni sanoo liian optimaalisesti: - Mitä jos tänään tapahtuukin jotain? Sitten sua kaduttaa seuraavana päivänä." Tarkoitat kaiketi 'optimistisesti'?
Tämä nyt meni jotenkin voittopuoleisesti tällaiseksi negatiivissävyiseksi, mutta kyllä tekstisi on minusta kohtalaisen sujuvaa, eikä lainkaan toivotonta. Tuossa oli nyt vaan pari asiaa, joita voisit ehkä miettiä.