YLE Koulukiusaaminen: Rankasti koulukiusattu Niko Tiuraniemi

Koulukiusaaminen
Rankasti koulukiusattu Niko Tiuraniemi vieraili vanhassa koulussaan ensi kertaa yli 20 vuoteen: “Ymmärsin viimein etten ole itse syyllinen”
Niko Tiuraniemi kohtasi yläasteellaan tuskallisia muistoja, mutta kokemus oli lopulta terapeuttinen. Hän ei kuitenkaan suosittelisi vastaavaa sellaiselle, joka ei ole käsitellyt riittävästi menneisyytensä tapahtumia.

Alun perin Niko oli varma, että vanhalla yläasteella vieraileminen ei herättäisi hänessä minkäänlaista reaktiota. Katso Perjantai-dokkari: Koulukiusattu Niko klikkaamalla kuvaa.
SASKIA VANHALAKKA
20.2. 08:53

On arkinen talvipäivä punatiilisen yläasteen pihamaalla. Tyylikkääseen villakangastakkiin pukeutunut Niko Tiuraniemi, 37, kulkee kohti nuoruudesta tuttua rakennusta. Samalla hetkellä koulun kello alkaa soida monotonisesti ja Niko hätkähtää.

– Nyt kun olen täällä, alkaa pulssi pikkuhiljaa nousta.

Niko muistaa ensimmäiset kokemuksensa koulukiusaamisesta peruskoulun ensimmäiseltä luokalta. Niko oli asettunut istumaan luokassa tyttöjen puolelle. Jotkut oppilaat alkoivat ilkkua, ja persoonaltaan herkkä Niko oli purskahtanut itkuun.

– Sain siinä heti lähtömetreillä herkästi itkevän nössön maineen. Ala-asteella kiusaaminen oli nimittelyä, ja samaan aikaan voimistui se herkän pojan kuva. Siinä alaluokkien loppupuolella koin riitatilanteessa ensimmäiset aivotärähdykset.

Niko uskoo, että mikäli kiusaaminen olisi päättynyt silloin kuin ala-astekin, olisi hän vielä selviytynyt vähin traumoin tapahtumista.

– Käydessämme tutustumassa yläasteeseen kuulin ensimmäistä kertaa ne sanat: “Vitun homo, me tapetaan sut, kun sä tuut tänne.” Ja sain myös kutsumanimen “vitun neiti”.

Etualalla sumea takaapäin kuvattu hahmo. Taustalla skarppina näkyy vihreä perinteinen liitutaulu, johon on kirjoitettu valkoisella liidulla herjaavia sanoja.
Yläasteen ajalta Niko ei muista päivää, jolloin hän ei olisi kohdannut fyysistä tai henkistä väkivaltaa. Kuva: Jyrki Lehtonen / Yle

Kaivonkansi herätti pahat muistot
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, Niko lähestyy jälleen rakennuksen ulko-ovia. Matkalla hän huomaa katoksen pielessä olevan kaivonkannen.

– Sitä pelkoa ei voi sanoin kuvailla. Siinä tilanteessa olin ihan varma, että kuolen.

Niko puhdistaa lunta kaivon kannelta ja koettaa repiä sitä auki. Yllättäen hän potkaisee ränniä kaivon yläpuolella. Ilmaan jää leijumaan iskusta kumiseva ääni.

– Vuosien aikana olin alkanut epäillä, että mieleni värittää muistoni ja olen kuvitellut kaiken. Muistin tavallaan välähdyksiä, veren maun tai sen, kuinka minua lyödään. Mutta en muistanut asioita tarkasti, kuten kuka lyö tai kuka pitää kiinni. Se tavallaan säikäytti, miten voimakkaita tuntemukset kaivon luona olivat ja kuinka tapahtumat palasivat niin tarkasti mieleeni.

Niko koki olevansa jälleen teini-ikäinen poika koulun pihamaalla sen sijaan, että olisi aikaa sitten tapahtumat taakseen jättänyt aikuinen.

– Silti fyysinen väkivalta ei ole mitään verrattuna henkiseen väkivaltaan. Se on se, mikä vie itsetunnon ja sulkee portit siltä elämältä, mitä haluaisit nuorena elää.

Eli pitkään jonkun toisen elämää
Peruskoulun jälkeen Niko oli kuin ajelehtiva lehti, jota tuuli kuljetti. Nikon päässä sisäinen ääni sanoi, että hän on paha, huono ja ansaitsee kaiken väärinkohtelun. Hän ei hakeutunut peruskoulun jälkeen opiskelemaan häntä oikeasti kiinnostavia aloja vaan halusi todistaa olevansa uskottava mies.

Niko hakeutui opiskelemaan sähköalaa. Nuoren aikuisuutensa ajan hänen takaraivossaan kolkuttivat kiusaajien käyttämät haukkumasanat, viha sekä sen ajama näyttämisen tarve.

– Mikäli en saanut punttisalilla nostettua tiettyä lukemaa penkistä, hoin mielessäni niitä nimiä, millä minua haukuttiin. Hoin, että nosta nyt vaan vitun neiti se paino, mikä neiti olet, kun ei nouse.

Myös pelkotilat hallitsivat Nikoa vuosikausia. Hän ei uskaltanut nukkua yksin. Ravintolassa käydessään Niko odotti valppaana, milloin joku miespuolisista asiakkaista kävisi häneen käsiksi.

Nikon tilanne huipentui alle kolmekymppisenä siihen, että hän päätyi rakentamaan omakotitaloa alusta loppuun itse. Talon valmistuminen ei kuitenkaan tuonut onnea. Kuva: Niko Tiuraniemen kotialbumi
Niko kuvailee, että lopulta oman identiteetin hukkaaminen johti totaaliseen uupumukseen.

Alkoi vuosien työ sen eteen, että Niko saisi avattua peruskoulussa muodostuneet lukkonsa. Hän sanoo lukeneensa paljon kirjallisuutta ja hakeutuneensa lopulta myös terapiaan. Terapiassa Niko käy edelleen, ettei vain muuttuisi samanlaiseksi ihmiseksi, mikä hän oli peruskoulun loputtua.

– Oli aukaistava silmät. Kaikki kiusaajani eivät ole edes elossa enää. Ja niillekin, jotka ovat, on yhdentekevää kuka olen, mitä teen tai kuinka paljon omistan. Tai olenko rakentanut talon ja onko otsalaudat siinä naputettu suoraan.

Nytkään kiusaajat eivät ole enää vastassa yläasteella.

Koulun käytävällä Niko tapaa kuitenkin yhden vanhoista opettajistaan. He istuvat hetkeksi alas opettajainhuoneessa ja keskustelevat yli 20 vuoden takaisista tapahtumista.