perusjutut, tyttö rakastaa poikaa, poika ei rakastakaan enää tyttöä, poika jättää tytön. tyttö itkee ja syyttää itseään, miettii mitä teki väärin. haluaa jätkän takaisin. tuttua, eiks jeh?
mut kun nyt ei ole kyse näin yksinkertaisesta jutusta. takana on siis kahden vuoden seurustelu, josta puolet on ollut yhtä eroamista ja yhteen palaamista, jatkuvaa on/offia. rasittavaa, ja eron olikin tultava jossain vaiheessa. eikä tämä sitä paitsi nyt ollut lähellekään ensimmäinen kerta kun eroamme, mutta tiedättekö... ensimmäinen sellainen, kun tietää varmasti sydämessään, että SE OLI NYT TÄSSÄ. kaikki on ohi, se oli nyt tosissaan.
kaikista tyhmintä tässä on se, että mä itsekin halusin sitä. mä olin jo pitkään halunnut erota. mä joskus jopa oikein inhosin meidän suhdetta, enkä jaksanut katsella jätkäkaveriani. ei meillä mikään synkannut, ei seksi, ei mikään. mutta silti meillä oli jotain niin ainutlaatuista, joku tosi pitävä side... että NYT, kun KAIKKI on lopullisesti ohi, mä kaipaan sitä ja istun puhelin vieressä ja odotan sen soittoa! joka sekunti mä katson puhelinta, että onko siltä tullut mitään, vaikkei puhelin ole edes soinut. odotan, että se ilmestyisi oven taa, heittäisi vaikka kivellä ikkunaan ja pyytäisi tulemaan ulos! mutta ei, se ei ole soittanut vuorokauteen. eikä tule enää ikinä soittamaan.
en mä haluais palata yhteen. mulla on kesäksi vaikka mitä suunnitelmia, en edes ehtisi seurustella, enkä enää jaksaisi sitä samaa hullunmyllyä mitä se meillä oli. oikeastaan, en taida enää edes rakastaa tätä kundia.
silti toivon että se tulis ja pyytäis anteeks, vaikka en siltä mitään en haluakaan! ja eniten pelkään sitä, että se ei enää haluakaan mua koskaan, ja löytää jonkun toisen! en halua sen löytävän ketään toista, sen pitäs rakastaa mua!
MIKÄ MUA VAIVAA?! mä en halua tällasta tunnetta... meneekö tää ohi edes, jumalauta?!
MÄ HALUSIN EROTA. mun piti jättää se. miks vitussa tää tuntuu sitten näin helvetin vaikeelta!?!!!
mut kun nyt ei ole kyse näin yksinkertaisesta jutusta. takana on siis kahden vuoden seurustelu, josta puolet on ollut yhtä eroamista ja yhteen palaamista, jatkuvaa on/offia. rasittavaa, ja eron olikin tultava jossain vaiheessa. eikä tämä sitä paitsi nyt ollut lähellekään ensimmäinen kerta kun eroamme, mutta tiedättekö... ensimmäinen sellainen, kun tietää varmasti sydämessään, että SE OLI NYT TÄSSÄ. kaikki on ohi, se oli nyt tosissaan.
kaikista tyhmintä tässä on se, että mä itsekin halusin sitä. mä olin jo pitkään halunnut erota. mä joskus jopa oikein inhosin meidän suhdetta, enkä jaksanut katsella jätkäkaveriani. ei meillä mikään synkannut, ei seksi, ei mikään. mutta silti meillä oli jotain niin ainutlaatuista, joku tosi pitävä side... että NYT, kun KAIKKI on lopullisesti ohi, mä kaipaan sitä ja istun puhelin vieressä ja odotan sen soittoa! joka sekunti mä katson puhelinta, että onko siltä tullut mitään, vaikkei puhelin ole edes soinut. odotan, että se ilmestyisi oven taa, heittäisi vaikka kivellä ikkunaan ja pyytäisi tulemaan ulos! mutta ei, se ei ole soittanut vuorokauteen. eikä tule enää ikinä soittamaan.
en mä haluais palata yhteen. mulla on kesäksi vaikka mitä suunnitelmia, en edes ehtisi seurustella, enkä enää jaksaisi sitä samaa hullunmyllyä mitä se meillä oli. oikeastaan, en taida enää edes rakastaa tätä kundia.
silti toivon että se tulis ja pyytäis anteeks, vaikka en siltä mitään en haluakaan! ja eniten pelkään sitä, että se ei enää haluakaan mua koskaan, ja löytää jonkun toisen! en halua sen löytävän ketään toista, sen pitäs rakastaa mua!
MIKÄ MUA VAIVAA?! mä en halua tällasta tunnetta... meneekö tää ohi edes, jumalauta?!
MÄ HALUSIN EROTA. mun piti jättää se. miks vitussa tää tuntuu sitten näin helvetin vaikeelta!?!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Itselläni sama homma.Seurustelimme vain 4kk mutta rakastin oikeasti häntä.Välillä suhteemme ei kuitenkaa ollut mitään ihanaa eikä suhteet ole aina vain onnellista tiedän.Mutta poika loukkasi minua välillä ja jätin hänet muutaman kerran.Kuitenkin palasimme aina takaisin yhteen.Nyt poika jätti minut 2kk sitten lopullisesti.Sanoin hänelle että se oli hyvä koska ite en oisi siihen pystynyt.Ihan vasta lopetin oottamasta puhelua tai viestiä.Ootan vieläkin aina välillä.Nyt sydämmeni on pojan tekojen takia pahasti rikki enkä uskalla enää luottaa ihmisiin.(muutkin ovat pettäneet,ei yksin hänen syy)Aikoimme olla ystäviä mutta poika ei piä yhteyttä enään joten en minäkään.
Ja näin on parempi.Minulle on moni aikuinen sanonut että on parempi että ei olla ollenkaan pojan kanssa yhteydessä.
Joskus täytyy vain suojella omaa sydäntä vaikka se kipeää tekeekin.Ei mene päivää vieläkään etten ajattelisi poikaa.Tämä on minulle yhtä tuskaa ollut ja on edelleenkin.Olen lisäksi masentunut ollut jo syksystä ja käyn psykologilla.
Tiedän että sinulla on vaikeaa.Teidän että haluaisit palata yhteen vaikka tiedät myös sen että se ei tule onnistumaan.Anna vain itsellesi aikaa hyväksyä tämä.Niin minunkin pitää antaa.Tähän menee kuukausia ja ehkä jopa vuosia.
Kuitenkin Voimia Sinulle!:)
kiitos tosi paljon vastauksestasi, se lohdutti. tunsin heti, että tiedät mistä puhut, ja olemme samassa tilanteessa. voimia sinullekin! =)