Moi olen hyvin laiska pöytälaatikkokirjoittaja.
Mutta jos jaksatte alla yksi juttu:
Kirveen iskut ovat syviä ja voimakkaita. Höyry nousee iskujen jakelijan selästä ja hartioista. Siinä on Suomalainen mies ja tekee työtään. Kysymättä miksi ja edes ajattelematta noin joutavia. Hevonen hirnahtaa heinäkasansa edessä. Mies lyö kirveellään, vielä tämän ja sitten pitää jo riittää. Vasen olkapää ja koko käsi särkee rasituksesta, on särkenyt jo jonkin aikaa, vallankin öisin. Silti mies ei valita, hän tietää paikkansa.
Seuraavasta talvesta on selvittävä paremmin kuin nyt. Paremmin kuin edellisistä.
Välillä aina mielessä väikkyy menneiden vuosien nälkä. Ne olivat kovaa aikaa. Mikään ei riittänyt, ei mikään silloin, raavas mies kuten hän nyt, ei pystynyt sitä estämään, perhekunnittain kuoltiin, kokonaisia kyliä tyhjeni. Kuoltiin nälkään.
Hän ei voi olla ajattelematta sitä aikaa, nyt on paremmin, paljon paremmin.
Lapsia tietysti kuolee vieläkin ja satoa ei vaan tule, mutta hän on päättänyt antaa kaikkensa, jotta elämän antimet olisivat suosiollisemmat kuin silloin.
Ei ainakaan suojasta ja lämmöstä jää kiinni seuraava talvi. Ei enää.
Lopulta paljaat, suonikkaat, pakkasen puremat kädet lopettavat uurastuksensa. Siinä männynkyljen kuoriintunut pihka ja suonikkaat kädet, vielä hetken tervehtivät toisiaan, ilman kysymyksiä, itsensä selvistä asioista.
Luomukka hirnahtaa, se on jo ollut viimeiset ajat metsässä levoton. Se tietää vielä viimeisen ponnistuksen tulevan ja luultavasti joutuvansa taas kerran vetämään itsensä äärirajoilleen. Vilkaistessaan isäntäänsä se kuitenkin tietää pääsevänsä lopulta hyvään talliin, jossa apetta ei säästellä. Ja niinhän se on, laiha se Luomukka ei ollut.
Mies kokoaa tavaransa, tukkipinon päälle sujahtaa niin sahat kuin kirveet. Tämmiraudat ja viilatkin.
Karvalakin mies vielä hangesta nostaa.
Astuu hevosensa vierelle, taputtaa. Miehen silmät välähtää, kuten ennenkin. Sitä Luomukka odotti.
Niin. Väsynyt on mies.
Noin nyt sitten mennään. Mies lempeästi kehottaa ystäväänsä.
Ja sitä ystävällisyyttä Luomukka osasi odottaa ja arvostaa. Samalla hevonen ja mies, hetken puhuivat suoraan toisilleen. Luomukka tajusi hänen hetkensä tulleen.
Lumi putoili raskaana suurista kuusista, joiden alaoksat riippuivat kuin talvinen viitta, miehen harteille ja Luomukan lavoille.
Luomukka veti kuten aina, isäntänsä lastaama kuorma liikahti ensin ja sitten senkin oli annettava voiman edessä periksi. Kuorma lähti eteenpäin, ilman suurempia eleitä, vain voimaa kunnioittaen.
Miehen paidanrievusta nousee höyry ja niin nousee nyt myös Luomukan kauniisti kaareutuvasta selästä.
Mies ei nouse kuorman päälle, ei ikinä ole noussut metsässä, syvässä lumessa. Hänestä Luomukka tekee sen minkä pitää ja myös hän itse sen minkä pitää, ei sen kummempaa.
Luomukan jalkojen alla oleva nuoskainen lumi narisi ja paikoitellen alla oleva riitejää antoi niin rouhivasti periksi. Se tuntui miehestä mukavalta.
Siinä mitään mahda kun voima jyllää, mies oli hyvinkin tyytyväinen tulokseensa ja samalla piti onnistumistaan myös ehdottomasti hyvän hevosensa onnistumisena.
Kotiin siinä mentiin, molemmat niin mies kuin hevosensa kaikkensa antaneina.
Tienoon peitti lumi. Ja siksi matka taittui.
Kun kylätielle lopulta päästiin oli matkanteko jo juhlaa. Luomukka veti kuin nuoruudessaan, riehakkaasti ja vammojaan halveksien. Mieskin, nyt kuormansa päällä jo istuen tunsi mielessään taas voimansa.
Heiiiiiii, nyt mennään! Huuteli mies osin itselleen ja hevoselleen.
Ja menihän Luomukka, sen minkä lihaksikkaan vartalonsa ja riehakkuutensa voimalla voi. Siinä kavio irrotti tienpinnasta jäätä ja vanhaa soraa! Ja vielä kuorman päällä istui mies ja huuteli iloissaan!
Noin, tämähän meiltä käy Luomukka! Mies ei voinut olla kehumatta itseään ja hevostaan, siksikään että kovan rasituksen jälkeinen euforia otti vallan. Oli se vaan muikeaa ajaa kylätiellä hevosella ja tuntea tehneensä jotain sellaista, johon kaikki eivät pystyneet. Siinä suupielet menivät väkisinkin ylöspäin. Tämä oli aina se reissun paras hetki. Juhlaa, joka kerta.
Hoii Luomukka, annahan mennä! Mies huuteli.
Ja antoihan Luomukka kyytiä. Kyllä nyt lähes laukkaan kiihtyvä tukki reen veto maistui Luomukallekin. Siinä mentiin eikä meinattu! Kotitalli odotti.
Tien vierustassa välähteli kilpaa hangen lumipeitteen kanssa töllien tuikkuja. Kuu loisti ja matkanteko maistui. Jo näkyi kerran kotimökinkin valot, mutta tie teki niin pitkän kaarroksen, ennen omaa tienhaaraa, että siinä vierähti vielä tovi, ennekuin sille käännyttiin.
Lopulta käännyttiin kotitielle, vähän hangen päällystämälle. Suurten kuusten ja pajukonkin vierustamalle.
Sitä kaikkia ehdi, ei jaksa, mietti mies. Luomukka ei piitannut, ei piitannut noin pienistä. Kunhan kotitalli ja loimi. Siinä Luomukan ajatukset juuri nyt. Ja appeessa tietysti. Sitä Luomukka tiesi juuri nyt tarvitsevansa, tietäen myös, ettei hänen isäntänsä tulisi siinä tinkimään. Ei koskaan appeessa.
Kotisaunan ohitettuaan, tiesi jo Luomukkakin urakkansa päättyneeksi.
Noiiin, Luomukka annas jo olla, sanoi mies. Ohjaten hevostaan pihalla ja lopulta talliin.
Noiniin Luomukka, sooh. Siinä oli mies ja hevonen.
Lopultakin, miehen hoidettua vanhassa navetassa, Luomukalle hyvät appeet, peiteltyään hikiset lavat ja taputeltuaan hevostaan aikansa, mies käveli pirttiin. Katsellen vielä pihamaalla hetken kuuta ja aavistellen tulevan päivän säätä. Verkkaisesti mies käveli, nyt jo väsymyksensä tuntien.
Ovi narahti avatessa, taas kerran mies ehti ajatella tekemättömiä töitään.
Astuessaan tupaan, mies heitti tapansa mukaan pihkaantuneet kintaansa permannolle. Mies koki olevansa nyt siihen oikeutettu. Hän tunsi olevansa ja taas kerran todistaneensa ylivoimansa. Ylivoimansa koko luomakuntaa kohtaan! Vain hän ja Luomukka pystyi tähän.
-Kalasoppa voi olla jäähtynyt jo, mutta syö silti, vaimo vastaa uunin läheltä. Kudonnan ollessa huomionsa kohteena ja lähinnä häntä.
-Söimme jo metässä Luomukan kanssa, vastaa mies, riisuilleen samalla varusteitaan, hymyntapaisen karehtiessa kasvoillaan. Hän ei nyt jaksa harmistua mistään, ei jumalauta, hänen ja Luomukan matka oli liian onnistunut. Sitä ei pilata.
Ja samalla pirtin nurkasta kuului, jo murrosikään ehtineiden lasten ääni.
Iskä tänne nyt heti!
No mentävähän se oli, vaikkakin osa metsävarusteista vielä olikin riisumatta. Kontturamalla, housut vielä puoliksi reisillä mies menee pirtin lattiaa. Olihan lapsilla hätä.
Lasten ja muidenkin heikonpien asia oli aina hänen sydäntään lähellä.
Mikä vittu tässä nyt on, kun Windows XP ei asennu. Lasten takkutukat hellyttivät miehen mieltä ja hän kumartui pirtissä olevan pöydän ylle hymyillen.
Ei saatana millään! Juma tää meidän kone on vaan niin paska! Se ei osaa ottaa uusimpia versioita vastaan! Ja tää nettiyhteyskin on niin saatanan hidas!
Hanki parempi yhteys!
Mies hymyili ja ajatteli Luomukkaansa.
Mutta jos jaksatte alla yksi juttu:
Kirveen iskut ovat syviä ja voimakkaita. Höyry nousee iskujen jakelijan selästä ja hartioista. Siinä on Suomalainen mies ja tekee työtään. Kysymättä miksi ja edes ajattelematta noin joutavia. Hevonen hirnahtaa heinäkasansa edessä. Mies lyö kirveellään, vielä tämän ja sitten pitää jo riittää. Vasen olkapää ja koko käsi särkee rasituksesta, on särkenyt jo jonkin aikaa, vallankin öisin. Silti mies ei valita, hän tietää paikkansa.
Seuraavasta talvesta on selvittävä paremmin kuin nyt. Paremmin kuin edellisistä.
Välillä aina mielessä väikkyy menneiden vuosien nälkä. Ne olivat kovaa aikaa. Mikään ei riittänyt, ei mikään silloin, raavas mies kuten hän nyt, ei pystynyt sitä estämään, perhekunnittain kuoltiin, kokonaisia kyliä tyhjeni. Kuoltiin nälkään.
Hän ei voi olla ajattelematta sitä aikaa, nyt on paremmin, paljon paremmin.
Lapsia tietysti kuolee vieläkin ja satoa ei vaan tule, mutta hän on päättänyt antaa kaikkensa, jotta elämän antimet olisivat suosiollisemmat kuin silloin.
Ei ainakaan suojasta ja lämmöstä jää kiinni seuraava talvi. Ei enää.
Lopulta paljaat, suonikkaat, pakkasen puremat kädet lopettavat uurastuksensa. Siinä männynkyljen kuoriintunut pihka ja suonikkaat kädet, vielä hetken tervehtivät toisiaan, ilman kysymyksiä, itsensä selvistä asioista.
Luomukka hirnahtaa, se on jo ollut viimeiset ajat metsässä levoton. Se tietää vielä viimeisen ponnistuksen tulevan ja luultavasti joutuvansa taas kerran vetämään itsensä äärirajoilleen. Vilkaistessaan isäntäänsä se kuitenkin tietää pääsevänsä lopulta hyvään talliin, jossa apetta ei säästellä. Ja niinhän se on, laiha se Luomukka ei ollut.
Mies kokoaa tavaransa, tukkipinon päälle sujahtaa niin sahat kuin kirveet. Tämmiraudat ja viilatkin.
Karvalakin mies vielä hangesta nostaa.
Astuu hevosensa vierelle, taputtaa. Miehen silmät välähtää, kuten ennenkin. Sitä Luomukka odotti.
Niin. Väsynyt on mies.
Noin nyt sitten mennään. Mies lempeästi kehottaa ystäväänsä.
Ja sitä ystävällisyyttä Luomukka osasi odottaa ja arvostaa. Samalla hevonen ja mies, hetken puhuivat suoraan toisilleen. Luomukka tajusi hänen hetkensä tulleen.
Lumi putoili raskaana suurista kuusista, joiden alaoksat riippuivat kuin talvinen viitta, miehen harteille ja Luomukan lavoille.
Luomukka veti kuten aina, isäntänsä lastaama kuorma liikahti ensin ja sitten senkin oli annettava voiman edessä periksi. Kuorma lähti eteenpäin, ilman suurempia eleitä, vain voimaa kunnioittaen.
Miehen paidanrievusta nousee höyry ja niin nousee nyt myös Luomukan kauniisti kaareutuvasta selästä.
Mies ei nouse kuorman päälle, ei ikinä ole noussut metsässä, syvässä lumessa. Hänestä Luomukka tekee sen minkä pitää ja myös hän itse sen minkä pitää, ei sen kummempaa.
Luomukan jalkojen alla oleva nuoskainen lumi narisi ja paikoitellen alla oleva riitejää antoi niin rouhivasti periksi. Se tuntui miehestä mukavalta.
Siinä mitään mahda kun voima jyllää, mies oli hyvinkin tyytyväinen tulokseensa ja samalla piti onnistumistaan myös ehdottomasti hyvän hevosensa onnistumisena.
Kotiin siinä mentiin, molemmat niin mies kuin hevosensa kaikkensa antaneina.
Tienoon peitti lumi. Ja siksi matka taittui.
Kun kylätielle lopulta päästiin oli matkanteko jo juhlaa. Luomukka veti kuin nuoruudessaan, riehakkaasti ja vammojaan halveksien. Mieskin, nyt kuormansa päällä jo istuen tunsi mielessään taas voimansa.
Heiiiiiii, nyt mennään! Huuteli mies osin itselleen ja hevoselleen.
Ja menihän Luomukka, sen minkä lihaksikkaan vartalonsa ja riehakkuutensa voimalla voi. Siinä kavio irrotti tienpinnasta jäätä ja vanhaa soraa! Ja vielä kuorman päällä istui mies ja huuteli iloissaan!
Noin, tämähän meiltä käy Luomukka! Mies ei voinut olla kehumatta itseään ja hevostaan, siksikään että kovan rasituksen jälkeinen euforia otti vallan. Oli se vaan muikeaa ajaa kylätiellä hevosella ja tuntea tehneensä jotain sellaista, johon kaikki eivät pystyneet. Siinä suupielet menivät väkisinkin ylöspäin. Tämä oli aina se reissun paras hetki. Juhlaa, joka kerta.
Hoii Luomukka, annahan mennä! Mies huuteli.
Ja antoihan Luomukka kyytiä. Kyllä nyt lähes laukkaan kiihtyvä tukki reen veto maistui Luomukallekin. Siinä mentiin eikä meinattu! Kotitalli odotti.
Tien vierustassa välähteli kilpaa hangen lumipeitteen kanssa töllien tuikkuja. Kuu loisti ja matkanteko maistui. Jo näkyi kerran kotimökinkin valot, mutta tie teki niin pitkän kaarroksen, ennen omaa tienhaaraa, että siinä vierähti vielä tovi, ennekuin sille käännyttiin.
Lopulta käännyttiin kotitielle, vähän hangen päällystämälle. Suurten kuusten ja pajukonkin vierustamalle.
Sitä kaikkia ehdi, ei jaksa, mietti mies. Luomukka ei piitannut, ei piitannut noin pienistä. Kunhan kotitalli ja loimi. Siinä Luomukan ajatukset juuri nyt. Ja appeessa tietysti. Sitä Luomukka tiesi juuri nyt tarvitsevansa, tietäen myös, ettei hänen isäntänsä tulisi siinä tinkimään. Ei koskaan appeessa.
Kotisaunan ohitettuaan, tiesi jo Luomukkakin urakkansa päättyneeksi.
Noiiin, Luomukka annas jo olla, sanoi mies. Ohjaten hevostaan pihalla ja lopulta talliin.
Noiniin Luomukka, sooh. Siinä oli mies ja hevonen.
Lopultakin, miehen hoidettua vanhassa navetassa, Luomukalle hyvät appeet, peiteltyään hikiset lavat ja taputeltuaan hevostaan aikansa, mies käveli pirttiin. Katsellen vielä pihamaalla hetken kuuta ja aavistellen tulevan päivän säätä. Verkkaisesti mies käveli, nyt jo väsymyksensä tuntien.
Ovi narahti avatessa, taas kerran mies ehti ajatella tekemättömiä töitään.
Astuessaan tupaan, mies heitti tapansa mukaan pihkaantuneet kintaansa permannolle. Mies koki olevansa nyt siihen oikeutettu. Hän tunsi olevansa ja taas kerran todistaneensa ylivoimansa. Ylivoimansa koko luomakuntaa kohtaan! Vain hän ja Luomukka pystyi tähän.
-Kalasoppa voi olla jäähtynyt jo, mutta syö silti, vaimo vastaa uunin läheltä. Kudonnan ollessa huomionsa kohteena ja lähinnä häntä.
-Söimme jo metässä Luomukan kanssa, vastaa mies, riisuilleen samalla varusteitaan, hymyntapaisen karehtiessa kasvoillaan. Hän ei nyt jaksa harmistua mistään, ei jumalauta, hänen ja Luomukan matka oli liian onnistunut. Sitä ei pilata.
Ja samalla pirtin nurkasta kuului, jo murrosikään ehtineiden lasten ääni.
Iskä tänne nyt heti!
No mentävähän se oli, vaikkakin osa metsävarusteista vielä olikin riisumatta. Kontturamalla, housut vielä puoliksi reisillä mies menee pirtin lattiaa. Olihan lapsilla hätä.
Lasten ja muidenkin heikonpien asia oli aina hänen sydäntään lähellä.
Mikä vittu tässä nyt on, kun Windows XP ei asennu. Lasten takkutukat hellyttivät miehen mieltä ja hän kumartui pirtissä olevan pöydän ylle hymyillen.
Ei saatana millään! Juma tää meidän kone on vaan niin paska! Se ei osaa ottaa uusimpia versioita vastaan! Ja tää nettiyhteyskin on niin saatanan hidas!
Hanki parempi yhteys!
Mies hymyili ja ajatteli Luomukkaansa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Hevonen hirnahtaa heinäkasansa edessä. Mies lyö kirveellään, vielä tämän ja sitten pitää jo riittää"
Hevostako se löi?
"Luomukka tajusi hänen hetkensä tulleen."
Tässä putosin?
"Ohjaten hevostaan pihalla ja lopulta talliin"
Eikö kuormaa purettu laisinkaan?
"Mikä vittu tässä nyt on, kun Windows XP ei asennu"
Tämä söi tarinaasi pahasti, myös matka hevosen kanssa oli liikaa jaaritusta.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä hirnahtaa 5
T. Sherlokki
Jutun ydin voi ollakin vaikea havaita. Se vaan pitää tajuta
sanajärjestystä, poista pilkkuvirheet, tsekkaa lauserakentelu, ylipäätäänkin korjaa kirjoitusasu. Kirjoitat ensin passiivissa, sitten kesken kaiken muutat imperfektiin (korjatkaa jos olen väärässä, koulunkäynnistäni on aivan liikaa aikaa). Ilman em. fiksauksia teksti on aikamoisen rasittavaa luettavaa, koska jokaista lausetta saa oikein tosissaan miettiä.
Asiayhteyden saa hahmoteltua, mutta ainakaan minä en jaksa lukea näin raskastempoista tekstiä. Et ole ainoa, jota olen kehottanut rentouttamaan tekstiasua, ja tuskin olet viimeinenkään.
Mukavan aiheen olit löytänyt, kun nykyään kirjoitetaan aivan liikaa urbaanihömppää. Itse olen aina ollut kirjallisuusmielessä maalaisromantikko, joten minuun kolahtaa luonto ja siellä tapahtuva sählääminen erityisen voimallisesti (huh mikä selitys).
Keep on rolling.
Suomalaista kansallisromantiikkaa enimmäkseen. Hieman tuossa tuntui olevan korjailun varaa kuten Paakki huomautti, mutta muuten ihan soljuvaa tekstiä. Itse en juuri tämän tyyppisestä tunnelmoinnista hihku ja punaisen langan löytäminen oli vähän vaikeaa. Lopun XP-lauseet menivät sitten lopullisesti ohi. Jos tällaista efektiä käyttää olisin toivonut vihjeitä siihen suuntaan jo aiemmin tekstissä, ei vasta sen lopussa. Nyt XP-asennuskiroukset jäivät irralleen ilman yhteyttä muuhun tekstiin. Joskus sanomansa voi ihan oikeasti vääntää rautalangastakin, ei tarvi aina jättää kaikkea rivien väliin... Kehitysmahdollisuuksia kuitenkin tekstissä on joten ei kun vaan sormet näppäimistölle heilumaan!
Joo jutun ydin onkin juuri siinä, että lukija saa käsityksen ehkä vuosisadan vaihteen tapahtumista (1800/1900), mutta lopussa paljastuu, että metsämies olikin vaan palannut ja samalla ehkä löytänyt aikansa. Ps minä esim olen viimeisen 3 päivän aikana tehnyt n. 20 m3 klapeja ja huomenna jatkuu.
Kohtalainen idea, joka on mukavasti monitulkintainen. Ja mitä sitten, jos langanpäät ei ihan kohtaa... tarkoituksenahan kai onkin tavallaan pilke silmäkulmassa osoittaa, että nykypäivä ja menneisyys eivät aina täysin kohtaa. Vaikka ne päähenkilön sisällä asuvatkin molemmat, niin siirtyminen maailmasta toiseen muodostaa räikeän kontrastin. Mielestäni tekstistä katoaisi jotain keskeistä, jos näitä kahta aikaulottuvuutta alettaisiin liikaa harmonisoida.
Tekstiasua saisi kyllä hioa, totta, mutta toisaalta haluaisin sen säilyttävän tuon arkirealistisen vanhanajan sävynsä. Liian kirjakieliseksi en siis neuvoisi ryhtymään.