Luin jostai otsikoksi laittamani lauseen ja allekirjoitan sen. Eipä sitä osannut samaistua/empatiseerata tai tukea ystäviä eron krisiissä tarpeeksi, vasta kun itselle tapahtui ymmärsi missä tilanteessa ystävät olivat rämpineet.
Alkushokissa tuntui että olisi parempi että mies olisi kuollut kun hylkäämässä perheensä. Eritoten lapsen takia oli mieli paha, olisin halunnut hänelle onnellisen lapsuuden ja ehjän perheen.
Nyt on pahimmasta kriisistä jo selvitty, katkeruus on poissa ja jäljellä on vain suru entisestä kivasta pikku perheestä, onnellisista ajoista jne.
Oli karmeaa huomata miten riippuvainen oli ollut miehestä, hädissään miten selvitä niistä asioista joita mies on tehnyt ennen. Ei aikuista kenen kanssa jakaa ajatuksia jne. Elintason raju romahdus kun pienellä palkalla pitää selvitä lainoista ja lapsen elatuksesta ja yrittää silti nauttia elämästä harrastuksista jne. Yrittää olla hyvä äiti lapselle ja luoda turvallinen ilmapiiri kaikesta huolimatta.
Miten paljon toinen särkikään ja miten paljon menetettiin. Onko hän nyt onnellisempi ja miksi en huomannut ettei hän ollut avioliitossa onnellinen kun itse rakastin pikku perhettämme ja miestäni. Mikä siinä toisessa on niin paljon paremmin kuin minussa?
Elämä jatkuu ja toivon mukaan tuo paljon vielä iloakin mukanaan. Hieman pelottaa vanheneminen, luulinhan että miehen kanssa yhdessä vanhetaan ja lastenlapsia paapotaan.
Näinköhän koskaan uskaltaisi keneenkään mieheen enää luottaa? Onni oli mutta se vietiin. Sitten tuli viha, katkeruus epäusko ja nyt on jäljellä suru ja selviytyminen elämästä näissä puitteissa mitä jäljelle jäi. Iloitsen, nauran kuitenkin taas ja nautin elämästä, pala on tosin kurkussa kun tätä kirjoitan mutta alkuajan jatkuva itkeminen on jäänyt pois. (sitäkin oli vaikea lapselta salata).
Erosta kulunut nyt puoli vuotta. Kaikille saman kokeneille lämpimät halaukset ja paljon elämäniloa teille! Kesä tulee lämpöineen kaikesta huolimatta :)
Alkushokissa tuntui että olisi parempi että mies olisi kuollut kun hylkäämässä perheensä. Eritoten lapsen takia oli mieli paha, olisin halunnut hänelle onnellisen lapsuuden ja ehjän perheen.
Nyt on pahimmasta kriisistä jo selvitty, katkeruus on poissa ja jäljellä on vain suru entisestä kivasta pikku perheestä, onnellisista ajoista jne.
Oli karmeaa huomata miten riippuvainen oli ollut miehestä, hädissään miten selvitä niistä asioista joita mies on tehnyt ennen. Ei aikuista kenen kanssa jakaa ajatuksia jne. Elintason raju romahdus kun pienellä palkalla pitää selvitä lainoista ja lapsen elatuksesta ja yrittää silti nauttia elämästä harrastuksista jne. Yrittää olla hyvä äiti lapselle ja luoda turvallinen ilmapiiri kaikesta huolimatta.
Miten paljon toinen särkikään ja miten paljon menetettiin. Onko hän nyt onnellisempi ja miksi en huomannut ettei hän ollut avioliitossa onnellinen kun itse rakastin pikku perhettämme ja miestäni. Mikä siinä toisessa on niin paljon paremmin kuin minussa?
Elämä jatkuu ja toivon mukaan tuo paljon vielä iloakin mukanaan. Hieman pelottaa vanheneminen, luulinhan että miehen kanssa yhdessä vanhetaan ja lastenlapsia paapotaan.
Näinköhän koskaan uskaltaisi keneenkään mieheen enää luottaa? Onni oli mutta se vietiin. Sitten tuli viha, katkeruus epäusko ja nyt on jäljellä suru ja selviytyminen elämästä näissä puitteissa mitä jäljelle jäi. Iloitsen, nauran kuitenkin taas ja nautin elämästä, pala on tosin kurkussa kun tätä kirjoitan mutta alkuajan jatkuva itkeminen on jäänyt pois. (sitäkin oli vaikea lapselta salata).
Erosta kulunut nyt puoli vuotta. Kaikille saman kokeneille lämpimät halaukset ja paljon elämäniloa teille! Kesä tulee lämpöineen kaikesta huolimatta :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Aika pitkälle olen samaa mieltä kanssasi paitsi väittäisin eläväni onnellisemmin ja tasapainoisemmin nyt kuin ennen.
Ei kannata entisiä muistella, kaikilla on ne hyvät ja huonot hetket olleet ja paremmat ajat on edessä päin. Kannattaa vähän aikaa katsella sinkkuna ympärilleen ennenkuin ryntää uuteen suhteeseen. Kevään jatkoja :)
Sinisiipi,
osaat niin hyvin kuvailla sitä, mitä minäkin olen juuri kokenut, että pala nousee taas kurkkuun. Minulle kävi aivan samoin ja samoihin aikoihin, joten samanlaista taivalta täällä ollaan rämmitty. On totisesti ollut vaikeaa. Toivotaan silti , että päivä alkaisi vihdoin paistaa meille molemmille : )
tuolta se tuntuu melko tarkkaan.Kaikki oli ennen suht hyvin ja ÄKKIÄ EI OLE MITÄÄN.Alusta pitäisi aloittaa ja epäilys hiipii tajuntaan kokoajan ettei onnistu sittenkään. Ei tiedä mihin elämä kuljettaa .Positiivisena pitäisi muka jaksaa olla. joo joo
Erosin juuri tuollaisesta persoonasta, en kuitenkaan sinusta. Rankkaa se oli lähtijälläkin.
Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä, ihan todellisiakin töitä. Jos miehen lähdettyä huomaat, mitä kaikkea hän on tehnyt, niin silloin voi miettiä mitä itse ei ole tehnyt.
Oma lähtöni suurin syy oli se, että vaimo ripustautui minuun kuin lapsi vanhempaansa.
Eikä suinkaan toiminut tasavertaisesti vierelläni.
Lähtöni tuntui itsestäni todella pahalta lasteni takia, mutta nyt huomaan ratkaisun olleen itselleni todella hyvä. Nyt voin jättää mielialalääkkeet pois ja palata "terveiden" kirjoihin. Suhde lapsiin tuntuu olevan kunnossa, ainakin heiltä saamani palautteesta päätellen.
Lainataksen sinua "juuri tuollaisesta persoonasta" sanon vain että et tunne minua etkä persoonaani. Voin myöskin kerota että en todellakaan kuten sinun vaimosi sinun tulkintasi mukaan ollut "ripustautunut mieheeni".
Kyllä muut varmaan mitä ymmärtävät mitä tarkoitin.
Toisille ero on parasta mitä avioliiton solmimisen jälkeen on tapahtunut.
Olen samaa mieltä, että parasta oli tosiaankin ero. En ole ollut ikinä paljoa riippuvainen miehestäni, koin eron vapautuksena. Mutta nyt kun on kulunut monta vuotta, joudun tavallaan uuden ongelman eteen: toinen lapseni on kärsinyt erostamme tosi paljon. Hänen auttamisensa tulee olemaan minulle yksi elämäni suurimmista haasteista. Ja miten kyetä antamaan itselle anteeksi se, että olin toinen osapuoli, joka rikkoi kodin? Haastetta riittää, mutta en silti kadu eroani. En ikinä!!!
Anteeksi, uni alkaa kutsua...
Mä tein henkistä eroa vuosia ja kun sitten mies lähti kengän kuva takapuolessaan itkin 5min ja se siitä!
No tottapuhuen meni vuosia että pääsin erosta yli kokonaan, myös henkisesti. Jäin kolmisteen uhmaikäisen neidin ja puolivuotiaan yöheräilijän kanssa. Raskasta toki, mutta ihanaa kuitenkin. Rakkautta ei tainnut ollakaan, näin jälkikäteen miettien. Sen verran helpolla pääsin. Mentiin väärin perustein naimisiin. Väärä mies mulle.
Eli siis kerroin mielipiteeni tilanteeseen, josta mulla EI ole kokemusta...sori.