Kaikki nämä kuukaudet, ne karttuvat kai vuosiksi,
Ja yhä koskee, että piti käydä niin kuin kävi,
Vaikka se olikin yksi niitä tavallisia tarinoita;
Hän meni, näki ja koki, ja haavan iski minuun.
Viiltää; koskee; painaa; puristaa; vääntää;
Eikä sitä kaikkea voi upottaa toimintaan,
Sillä siten vai turhaan väsyttää itsensä,
Vaikka aikamme vaatiikin ahkeraa pärstää.
Vaikka piispat ja pääministerit, niin silti,
En olisi suonut samaa ajanmukaisuutta itselleni,
Vaan olisin suostunut täyttämään hänen toiveensa,
Joskaan mikään ei riittänyt, ei mikään, mikään.
Yksi asia ovat nämä tavalliset tarinat
Salarakkaineen jotka äkkiarvaamatta
Syöksähtävät julkisuuteen, ja toinen asia
Ovat ne haavat, joita ehkä moni sittenkin saa.
Tietenkään en ollut naisen orja, mutta silti,
Se mitä tein, vapaaehtoisesti, se ei riittänyt,
Sillä hän ei halunnut odottaa, ei hetkeäkään,
Vaikka menettikin minua enemmän, aineellisesti.
***
Mutta ei ole näissä peleissä vaakoja, ei,
Ei ole vaakoja joilla punnittaisiin
Menetykset menetyksiä vastaan, niitä ei ole,
Ei vaakoja, ei sokeaa oikeuden jumalatarta.
Eikä edes oikeuden jumalatarta näkevää
Eikä minkäänlaista vaakakuppia, vaan sen sijaan
Mikä tahansa senkertainen satunnaisuus
Mitä tahansa toista satunnaisuutta vastassa.
Haavojani koskee, kaikkia niitä avautuneita,
Kaikkia niitä jotka hän onnistui aukaisemaan,
Aikomattaan, tahtomattaan, kuten hän sanoi,
Tuntemattaan syyllisyyttä, kuten sanoi myös.
Kuten itkevä lapsi köyhän maan kadunreunalla:
"No papa, no mama, no brother, no sister,
Please, Sir, please Mam, one dollar,
No food, no shelter, no nothing... ."
Jotenkin haluaisin uskoa, että heikkouden
Kautta vahvistuu, että tunnustamalla
Heikkoutensa löytää vahvuutensa, mutta
Kyllä heikkous vielä tuntuu niin - heikolta.
***
Minä en saanut mahdollisuutta häneltä,
Se aika oli niin lyhyt kun saatoin yrittää,
Kun tilapäisyyden vuosien jälkeen tuli kaksi,
Tuli kaksi vuotta joiden aikana olisimme voineet.
Rakensimme todella ja saimme aikaan, luulin,
Että me siihen voisimme vakiintua, mutta emme,
Olen kai hieman huono aikuisena miehenä itkemään,
Jos vain voisikin itkettyä aivan nukuksiin.
Luulin, että se jos laitoin omani yhteiseemme,
Se oli hänenkin hyvänsä, vaan eipä ollut,
Sillä hänestä oli väärin, että palkkapussini
Ja perintöosuuteni oli suurempi kuin hänen.
Minkä minä sille mahdoin, että annoksemme
Maailman satunnaisuutta yhteisellä kohdallamme
Oli hänelle rikos, jonka tekijä minä olin
Vain siksi että satuin olemaan paikalla?
Minkä minä sille mahdoin, että vuorokaudessa
Oli vain 24 tuntia enkä voinut samalla
Valmistella hänelle ihanaa tulevaisuutta
Ja jo elää sitä ennen kuin se oli rakennettu?
***
Hän on arvoton, niin koen, mutta silti: kipu.
Hän on kelvoton, niin koen, mutta silti: kaipuu.
Hän on huono, niin koen, mutta silti: suru.
Hän on paha, niin koen, mutta silti: tuska.
Eli ei hän sellaisenaan ole korvaamaton,
Onhan minulla se mitä minulla on,
Se mikä on minulle arvokasta ja tärkeää,
Minun omat ihmiseni, paikkani, tekoni.
Mutta jos minulta kysyttäisiin joskaan ei kysytä,
Niin sanoisin, että olisin sentään toivonut,
Että hän olisi pahoitellut ja pyytänyt anteeksi,
Ja nähnyt itsessään edes satunnaisen heikkouden.
Nythän me hulahdimme siihen tavalliseen,
Että tässä pahoin kohdeltu, tässä minä,
Aluksi pyytelin anteeksi, että hän oli
Kohdellut minua siten tavallisen pahoin kuin oli.
Vaikka järkeni sanoo, että hän vain selitti
Tekonsa perustelluksi, sydämeni ei oikein usko,
Vaan se yhäti vuotaa verta ja koskee,
Sillä menetys on menetys - on menetys... .
***
Jos jotakin olen oppinut niin erään logiikan,
Erään tavallisen epäloogisen logiikan,
Eli että väärin tehnyt pahantekijä
Löytää yhä lisää syytä kiduttaa uhriaan.
Elämme ulkoistamisen aikaa talouselämässä
Ja taidamme elää samaa aikaa tunteiden elämässä,
Eli hän onnistui ulkoistamaan tunteitaan
Ja hän ulkoisti ne minuun, ja minuun koski.
Hän ulkoisti minuun oman heikkoutensa,
Ahneutensa, kyltymättömän tyydyttämättömyytensä
Ja tarkasteli niitä sitten haavoittavissa
Sanoissaan aivan kuin ne olisivat osa minua.
Välillämme sentään pitkään vallinnut tasapaino
Rikkoutui; hän hankki sopimattoman kilpailuedun
Rekrytoiden minulle kilpailijan
Jolle en voinut pärjätä, liian vahva kun olin.
Olinkin silmät ymmyrkäisinä, kun hän sanoi,
Että juuri se etten näköjään häntäkään tarvinnut
Heitti hänet toisaalle etsimään heikompia,
Jolloin hän tyrmistyi, kuinka siitä heikennyin.
***
Ja juuri vahvuuteni alkoi murtaa minua
Mutta eipä sitten paljastunut heikkkoutenikaan
Kelvannut hänelle vaan kauhistutti häntä;
Hän löi sitä enemmän mitä enemmän minuun koski.
Luulen, että hänen ylimielisyytensä taustalla
On sielläkin tietty oma epätoivonsa
Vaikka minä meistä olenkin näköjään runnellumpi,
Muta siis tyhjyytensä, epätoivonsa, hänelläkin.
Sanotaan, että virheistä tulisi oppia,
Mutta entäpä jos oppiminen vaatisi surua,
Entäpä jos jopa katumusta ja parannusta,
Onko siihen aikaa, halua, uskallusta?
Me olemme nyt kulkeneet eri suuntiin
Ja kuulemme toisistamme vain toisinaan
Ehkä eniten sitä mitä emme haluaisi kuulla,
Sillä olemmehan me molemmat menettäneet toisemme.
Jumala tai jumalatko yleensä voivat pelastaa,
Armahtaa, muuttaa kohtalon käsikirjoitusta,
Tehdä sen pienen muutoksen, että
Aurinko paistaisi kurjimpaankin sieluun?
***
Ja yhä koskee, että piti käydä niin kuin kävi,
Vaikka se olikin yksi niitä tavallisia tarinoita;
Hän meni, näki ja koki, ja haavan iski minuun.
Viiltää; koskee; painaa; puristaa; vääntää;
Eikä sitä kaikkea voi upottaa toimintaan,
Sillä siten vai turhaan väsyttää itsensä,
Vaikka aikamme vaatiikin ahkeraa pärstää.
Vaikka piispat ja pääministerit, niin silti,
En olisi suonut samaa ajanmukaisuutta itselleni,
Vaan olisin suostunut täyttämään hänen toiveensa,
Joskaan mikään ei riittänyt, ei mikään, mikään.
Yksi asia ovat nämä tavalliset tarinat
Salarakkaineen jotka äkkiarvaamatta
Syöksähtävät julkisuuteen, ja toinen asia
Ovat ne haavat, joita ehkä moni sittenkin saa.
Tietenkään en ollut naisen orja, mutta silti,
Se mitä tein, vapaaehtoisesti, se ei riittänyt,
Sillä hän ei halunnut odottaa, ei hetkeäkään,
Vaikka menettikin minua enemmän, aineellisesti.
***
Mutta ei ole näissä peleissä vaakoja, ei,
Ei ole vaakoja joilla punnittaisiin
Menetykset menetyksiä vastaan, niitä ei ole,
Ei vaakoja, ei sokeaa oikeuden jumalatarta.
Eikä edes oikeuden jumalatarta näkevää
Eikä minkäänlaista vaakakuppia, vaan sen sijaan
Mikä tahansa senkertainen satunnaisuus
Mitä tahansa toista satunnaisuutta vastassa.
Haavojani koskee, kaikkia niitä avautuneita,
Kaikkia niitä jotka hän onnistui aukaisemaan,
Aikomattaan, tahtomattaan, kuten hän sanoi,
Tuntemattaan syyllisyyttä, kuten sanoi myös.
Kuten itkevä lapsi köyhän maan kadunreunalla:
"No papa, no mama, no brother, no sister,
Please, Sir, please Mam, one dollar,
No food, no shelter, no nothing... ."
Jotenkin haluaisin uskoa, että heikkouden
Kautta vahvistuu, että tunnustamalla
Heikkoutensa löytää vahvuutensa, mutta
Kyllä heikkous vielä tuntuu niin - heikolta.
***
Minä en saanut mahdollisuutta häneltä,
Se aika oli niin lyhyt kun saatoin yrittää,
Kun tilapäisyyden vuosien jälkeen tuli kaksi,
Tuli kaksi vuotta joiden aikana olisimme voineet.
Rakensimme todella ja saimme aikaan, luulin,
Että me siihen voisimme vakiintua, mutta emme,
Olen kai hieman huono aikuisena miehenä itkemään,
Jos vain voisikin itkettyä aivan nukuksiin.
Luulin, että se jos laitoin omani yhteiseemme,
Se oli hänenkin hyvänsä, vaan eipä ollut,
Sillä hänestä oli väärin, että palkkapussini
Ja perintöosuuteni oli suurempi kuin hänen.
Minkä minä sille mahdoin, että annoksemme
Maailman satunnaisuutta yhteisellä kohdallamme
Oli hänelle rikos, jonka tekijä minä olin
Vain siksi että satuin olemaan paikalla?
Minkä minä sille mahdoin, että vuorokaudessa
Oli vain 24 tuntia enkä voinut samalla
Valmistella hänelle ihanaa tulevaisuutta
Ja jo elää sitä ennen kuin se oli rakennettu?
***
Hän on arvoton, niin koen, mutta silti: kipu.
Hän on kelvoton, niin koen, mutta silti: kaipuu.
Hän on huono, niin koen, mutta silti: suru.
Hän on paha, niin koen, mutta silti: tuska.
Eli ei hän sellaisenaan ole korvaamaton,
Onhan minulla se mitä minulla on,
Se mikä on minulle arvokasta ja tärkeää,
Minun omat ihmiseni, paikkani, tekoni.
Mutta jos minulta kysyttäisiin joskaan ei kysytä,
Niin sanoisin, että olisin sentään toivonut,
Että hän olisi pahoitellut ja pyytänyt anteeksi,
Ja nähnyt itsessään edes satunnaisen heikkouden.
Nythän me hulahdimme siihen tavalliseen,
Että tässä pahoin kohdeltu, tässä minä,
Aluksi pyytelin anteeksi, että hän oli
Kohdellut minua siten tavallisen pahoin kuin oli.
Vaikka järkeni sanoo, että hän vain selitti
Tekonsa perustelluksi, sydämeni ei oikein usko,
Vaan se yhäti vuotaa verta ja koskee,
Sillä menetys on menetys - on menetys... .
***
Jos jotakin olen oppinut niin erään logiikan,
Erään tavallisen epäloogisen logiikan,
Eli että väärin tehnyt pahantekijä
Löytää yhä lisää syytä kiduttaa uhriaan.
Elämme ulkoistamisen aikaa talouselämässä
Ja taidamme elää samaa aikaa tunteiden elämässä,
Eli hän onnistui ulkoistamaan tunteitaan
Ja hän ulkoisti ne minuun, ja minuun koski.
Hän ulkoisti minuun oman heikkoutensa,
Ahneutensa, kyltymättömän tyydyttämättömyytensä
Ja tarkasteli niitä sitten haavoittavissa
Sanoissaan aivan kuin ne olisivat osa minua.
Välillämme sentään pitkään vallinnut tasapaino
Rikkoutui; hän hankki sopimattoman kilpailuedun
Rekrytoiden minulle kilpailijan
Jolle en voinut pärjätä, liian vahva kun olin.
Olinkin silmät ymmyrkäisinä, kun hän sanoi,
Että juuri se etten näköjään häntäkään tarvinnut
Heitti hänet toisaalle etsimään heikompia,
Jolloin hän tyrmistyi, kuinka siitä heikennyin.
***
Ja juuri vahvuuteni alkoi murtaa minua
Mutta eipä sitten paljastunut heikkkoutenikaan
Kelvannut hänelle vaan kauhistutti häntä;
Hän löi sitä enemmän mitä enemmän minuun koski.
Luulen, että hänen ylimielisyytensä taustalla
On sielläkin tietty oma epätoivonsa
Vaikka minä meistä olenkin näköjään runnellumpi,
Muta siis tyhjyytensä, epätoivonsa, hänelläkin.
Sanotaan, että virheistä tulisi oppia,
Mutta entäpä jos oppiminen vaatisi surua,
Entäpä jos jopa katumusta ja parannusta,
Onko siihen aikaa, halua, uskallusta?
Me olemme nyt kulkeneet eri suuntiin
Ja kuulemme toisistamme vain toisinaan
Ehkä eniten sitä mitä emme haluaisi kuulla,
Sillä olemmehan me molemmat menettäneet toisemme.
Jumala tai jumalatko yleensä voivat pelastaa,
Armahtaa, muuttaa kohtalon käsikirjoitusta,
Tehdä sen pienen muutoksen, että
Aurinko paistaisi kurjimpaankin sieluun?
***
Vastaukset 7
Vanhimmat
.. mutta ei se välttämättä ole paha asia!
Se, että kykenee, kaiken kärsimänsä pahan
jälkeenkin, tuntemaan jotain.. tuskaa, katkeruutta, vihaa, ikävää, surua..
Todistaa sen, että selvisi siitä kaikesta
elävänä, eikä menettänyt tunteitaan.
Ja nyt kun kaikki on ohi,
paitsi se että menetys koskee,
voi olla valmis jatkamaan uutta elämää,
etsimään uutta rakkautta..
Ehkä se menetyksen tuoma tuska, häviää...
Me niin vähän tiedämme onnellisista rakkauksista,
Vasta tragedioistahan on tullut taidettakin,
Emmekä nyttemminkään, muka niin vapautettuina,
Saa aina osaksemme sitä onnea jota haluaisimme.
Joskus ennen olivat kiellot, laki, sukuviha,
Ylitsekäymättömät esteet rakastavaisille,
Ja moni oikeudenmukainen huusi, ne raivattakoon,
Ja kaikki tämä tapahtui ennen meidän aikojamme.
Ei tarvitse kuin muistella Romeota ja Juliaa,
Tristania ja Isoldea, lemmenkuoloineen,
Tai Stendahlin Punaista ja mustaa, jossa
Nuori rakastaja joutuu teloitettavaksi.
Jotenkin me kompuroimme vapaudessamme,
Jotenkin me emme pääse valoon, vapauteen,
Vaikka meillä olisi siihen kaikki mahdollisuudet,
Ja kaiken päällä lepäävät tylsät latteudet.
Latteushan on sekin, että rakkauden totuus
Olisi vain rakkauden tragedioissa, sillä
Eiköhän sitä ole myös paljossa hiljaisessa,
Vuosikymmeninä yhdessä harmaantuneissa hiuksissa.
Jos ja kun niin ei voinut käydä, ei käynyt,
Mutta se ei tee sitä helpommaksi,
Sillä se mikä on ei oikeuta sitä että se on,
Eikä tee helpommaksi suostua ymmärtämään.
Haluaisin tietenkin itsekin uskoa toivoon,
Haluaisin uskoa, että heikentynyt vahvistuu,
Haluaisin uskoa, että runneltu sydän
Sykkii kaikkein parhaiten tuntevana, joskus.
Kuitenkin jos ja kun tuska on läsnä, se tuntuu,
Ja tuntuu vain se, eikä se tunnu heikkenevän,
Sanotaan kyllä, että tunteet ovat hyvästä,
Mutta on hetkiä, jolloin haluaisi olla tunteeton.
Työelämän oravanpyörän ymmärtää, pakkokin on,
Mutta tunne-elämän vuoristorata, äkkiarvaamaton,
Jolle saattaa joutua vailla oma-aloitteisuutta,
Tietämättä, miksi kummassa niin piti käydä.
Taisin jäädä toisen tyytymättömyyden jalkoihin,
Toisen tyydyttämättömän tyytymättömyyden,
Kun mikään ei riittänyt vaikka paljon oli,
Ja kun kärsivällisyyttä ei ollut lainkaan.
on tunnustaa oma heikkoutensa -
on väärin jos mikään ei riitä
sillä jos se riittää itselle -
sen tulisi riittää myös muille.
mikään ei ole niin helppoa
kuin ulkoistaa omat
tunteensa tuhoamalla
toista
on paljon vaikeampaa
sisäistää itsensä
ja nousta voittajaksi
itse ja vain itse itsestään
Oikeus kerran voittaa, laulamme Eurooppa-päivänä,
Mutta entä silloin kun se ei voita;
Entä jos palkkansa saa niin "paha" kuin "hyvä",
Niin millä sitten enää on väliä?
Vahva voi olla niin monella tavalla,
Ensinnäkin ehkä vain näköjään,
Näköjään pärjäävänä, muistakin riippumattomana,
Omissa oloissaan viihtyvänä.
Tai sitten vahva voi olla
Vain toisten luuloissa mutta ei sisäisesti,
Jolloin molemmat osapuolet saattavat yllättyä:
niin vahvaksi luultu kuin vahvaksi luullut.
Tai sitten vahva voi olla sikäli
Että itse sitä kaikin tavoin korostaa,
Kykyään selvitä vaikka läpi harmaiden kallioiden,
Kykyään koota itsensä tuli mikä tuli.
Eri syistä on ehkä pelättävä
Eniten tuota viimeistä
Tuota mahtipontisuutta
Tuota kaikkikykyiseksi asettumista.
Heikkokin sitä kai suostuisi olemaan,
Ellei se, ainakin tietynlaisina muunnelmina,
Koskisi sydänjuuriin, jos sydämellä juuret on,
Sinne missä ei haluaisi kokea haavoja.
Se oli väärää lapsenkasvatusta silloin ennen,
Se, että sanottiin, ettei pidä luulla,
Että olisi kenenkään kateuden kohteena,
Mutta voihan, voihan, voihan kateuttakin olla.
Eli ehkei pitäisi olla niin vaatimaton,
Ettei näkisi itsessään mitään kadehdittavaa,
Eikä ehkä ole vainoharhaa,
Jos näkee itsessään jotakin muillekin arvokasta.
Eli ellei jollekulle riitä se että hänellä
On kaikki se mikä toisella on,
Toisella, joka ensinmainitun kanssa kaiken jakaa,
Ei voi seurata kuin kateus ja turha taistelu.
Ei voi seurata kuin toivoton taistelu
Ellei riitä, että saa toisen kanssa jakaa
Sen mikä tuolla toisella on, vaan haluaa,
Että voisi viedä pois toiselta sen mikä tämän on.
Tunteiden ulkoistamisestakin on helppo puhua
Ja helppo sanoa, että pahastahan se on,
Kuten itsekin sanon, mutta entä kun se tapahtuu,
Silloin joku vain sen tekee ja toista sortaa.
Voisi sanoa, että alhaistahan se on,
Nähdä toisessa omat heikkoutensa ja
Nähdä itsessään toisen vahvuudet
Ja siten oikeuttaa sortonsa tuota toista kohtaan.
Mutta ei riitä sanoa, että alhaista ja väärin,
Kun sellaista silti tapahtuu
Eikä sanominen auta eikä pahaa vähennä
Eikä saa tapahtuneita tapahtumattomiksi.
Ja entä vääryyttä kärsineen häpeä?
Voisi tietysti ajatella, että pahaa tehnyt
Tuntee häpeää mutta jospa häpeä on liian suuri?
Ehkäpä silloin kannattaa häpeänsä uhrillaan.
Ehkei ole rajaa vapaiden ihmisten pahuudella,
Ei siten, että kukaan ihminen olisi paha,
Mutta siten, ettei pahojen tekojen pahuudelle
Ole ensimmäisiäkään periaatteellisia rajoja.
Miehiä aina sorretaan...
Älä vastusta tunteita, ainakaan toisten,
Sitä paitsi eivät nämä asiat ole kiinni
Sukupuolesta, vaan:
Milloin miehet, milloin naiset.
Milloin miehet, milloin naiset,
Milloin missäkin asemassa ja asetelmassa,
Rakastavina ja rakastettuina,
Pettäjinä, petettyinä, sortajina, sorrettuina.
Eiköpähän rakkausrunoissa ole paikka
Myös onnettomuuden vuodattamiselle
Ja tunteiden vuodattamiselle ylipäätään,
Sillä aivan muualle kuuluu sähkösanomatyyli.
Kiitos upeasta kirjoituksestasi! =)
En kommentoi, vaan jään tätä pohtimaan kaikessa hiljaisuudessa. Voimia toivotan!!