Haluaisin kuulla muiden kokemuksista seuraavanlaisessa ongelmassa:
Sukuun naitu mies käyttää hyväksi appivanhempiaan tulemalla perheineen kutsumatta joka ainoa sunnuntai samaan aikaan päivälliselle. (Koronapandemian alettua iäkkäät appivanhemmat saivat mahdollisuuden kieltää yhteiset sunnuntaiateriat, mutta muuten ongelmaa on jatkunut jo parikymmentä vuotta ja uhkaa jatkua taas kokoontumisrajoitusten hellittäessä.)
Mikä tekee tilanteesta aivan absurdin, on se, että jos ko. miehen vaimon sisar perheineen joskus harvoin sattuu tulemaan paikalle myös, mies vetäytyy toiseen huoneeseen eli ulko-oven lähellä sijaitsevaan keittiöön tervehtimättä vaimonsa sisaren perhettä tai edes appivanhempiaan. Keittiössä hän istuu yksin, kunnes appivanhemmat aina menevät huomioimaan häntä. Sitten mies alkaa aina pitää kummallista yminää, eräänlaista hyräilyä, jossa ei ole mitään säveltä kumminkaan.
Usein, erityisesti juhlapyhien, kuten joulun, alla mies aina vannoo, että ei ainakaan tule paikalle, mutta joka kerta kuitenkin tulee. Usein ensin jää ulos pimeään jouluaattona, kun muu perhe kokoontuu sisään. Joskus kurkkii ikkunoista ja yleensä lopulta vaivihkaa livahtaa sisään, keittiöön, mutta ei näyttäydy kenellekään. Peilien kautta yrittää kuitenkin seurata muiden liikkeitä ja puheita. Ja taas appivanhemmat, jotka säälivät miestä ja pelkäävät tämän kostavan vaimolleen eli appivanhempien tyttärelle, jos ei saa huomiota, menevät keittiöön ja yrittävät olla mielin kielin tämän perhejoulun ym. -juhlien pilaajan kanssa.
Kuvio on aina sama. Vuodesta toiseen. Kuulemma myös, jos miehen kotiin tulee vieraita, hän piiloutuu aina autotalliin. Ja vaikka mies tunkee itsensä appivanhempien kotiin, koskaan ei kutsu appivanhempiaan omaan kotiinsa eikä koskaan tuo mukanaan mitään tuomisia, syö vain hurjat määrät lihaa ja koittaa kahvia tunnista toiseen. Joskus anoppi, joka väsyy keittiöntuolilla istumiseen, ehdottaa siirtymistä toiseen huoneeseen mukavammin istumaan, mutta mies vain toteaa, että keittiössä on hyvä. Ja tunnista toiseen hän näppäilee kännykkäänsä ja kyselee anoppiparalta, että tunteeko tämä tätä tai tätä laulajaa yms. (Usein appiukko on jo luovuttanut ja painunut yksin yläkertaan TV:tä katsomaan.)
Kerroin asiasta eräälle iäkkäälle, kokeneelle tuttavalle, ja tämä oli sitä mieltä, että miehellä on skitsofrenia. Asian vahvisti hänen mielestään erityisesti se, että mies on joskus lomamökillä yksin käydessään kuullut siellä jonkinlaisten ”räyhähenkien” kolistelevan ja puhuvan hänelle ”kamalia asioita”, on kertonut.
Mies käy työssä ja kuulemma vaikuttaa ”normaalilta”, paitsi että kuulemma toisinaan yhtäkkiä, ilman syytä, jota muut ymmärtäisivät, vaikuttaa suuttuneelta ja vain murjottaa. Siis tulee appivanhempien kotiin ja istuu keittiössä murjottamassa eikä puhua pukahda sanaakaan. Joskus myös vannoo, että ”ei kuuna kullan valkeana” enää tule appivanhempien tykö mutta heti seuraavana sunnuntaina taas tulee.
Mikäli appivanhemmat joskus vierailevat toisen tyttärensä luona, tämä outo vävy saattaa kiusata anoppiaan soitoilla tai tekstiviesteillä, joissa tuo esiin mustasukkaisuutensa siitä, että appivanhemmat nyt ovat toisen vävynsä luona vierailulla. Joka perjantai soittaa anopilleen ja availee omia ongelmiaan ja murehtii, että kukaan ei tykkää hänestä. Kuitenkaan ei itse tunnu hyväksyvän oikein ketään.
Voiko tosiaan kyseessä olla skitsofrenia, kuten tuttavani väitti? Miksi ei etene mihinkään? Luulisi oireiden ajan kanssa pahenevan; miksi on pitkään aika normaali (- joskaan ei koskaan aivan, mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin -) ja miksi ongelma vain jatkuu ja jatkuu, vuodesta toiseen, aina sama kuvio?
Sukuun naitu mies käyttää hyväksi appivanhempiaan tulemalla perheineen kutsumatta joka ainoa sunnuntai samaan aikaan päivälliselle. (Koronapandemian alettua iäkkäät appivanhemmat saivat mahdollisuuden kieltää yhteiset sunnuntaiateriat, mutta muuten ongelmaa on jatkunut jo parikymmentä vuotta ja uhkaa jatkua taas kokoontumisrajoitusten hellittäessä.)
Mikä tekee tilanteesta aivan absurdin, on se, että jos ko. miehen vaimon sisar perheineen joskus harvoin sattuu tulemaan paikalle myös, mies vetäytyy toiseen huoneeseen eli ulko-oven lähellä sijaitsevaan keittiöön tervehtimättä vaimonsa sisaren perhettä tai edes appivanhempiaan. Keittiössä hän istuu yksin, kunnes appivanhemmat aina menevät huomioimaan häntä. Sitten mies alkaa aina pitää kummallista yminää, eräänlaista hyräilyä, jossa ei ole mitään säveltä kumminkaan.
Usein, erityisesti juhlapyhien, kuten joulun, alla mies aina vannoo, että ei ainakaan tule paikalle, mutta joka kerta kuitenkin tulee. Usein ensin jää ulos pimeään jouluaattona, kun muu perhe kokoontuu sisään. Joskus kurkkii ikkunoista ja yleensä lopulta vaivihkaa livahtaa sisään, keittiöön, mutta ei näyttäydy kenellekään. Peilien kautta yrittää kuitenkin seurata muiden liikkeitä ja puheita. Ja taas appivanhemmat, jotka säälivät miestä ja pelkäävät tämän kostavan vaimolleen eli appivanhempien tyttärelle, jos ei saa huomiota, menevät keittiöön ja yrittävät olla mielin kielin tämän perhejoulun ym. -juhlien pilaajan kanssa.
Kuvio on aina sama. Vuodesta toiseen. Kuulemma myös, jos miehen kotiin tulee vieraita, hän piiloutuu aina autotalliin. Ja vaikka mies tunkee itsensä appivanhempien kotiin, koskaan ei kutsu appivanhempiaan omaan kotiinsa eikä koskaan tuo mukanaan mitään tuomisia, syö vain hurjat määrät lihaa ja koittaa kahvia tunnista toiseen. Joskus anoppi, joka väsyy keittiöntuolilla istumiseen, ehdottaa siirtymistä toiseen huoneeseen mukavammin istumaan, mutta mies vain toteaa, että keittiössä on hyvä. Ja tunnista toiseen hän näppäilee kännykkäänsä ja kyselee anoppiparalta, että tunteeko tämä tätä tai tätä laulajaa yms. (Usein appiukko on jo luovuttanut ja painunut yksin yläkertaan TV:tä katsomaan.)
Kerroin asiasta eräälle iäkkäälle, kokeneelle tuttavalle, ja tämä oli sitä mieltä, että miehellä on skitsofrenia. Asian vahvisti hänen mielestään erityisesti se, että mies on joskus lomamökillä yksin käydessään kuullut siellä jonkinlaisten ”räyhähenkien” kolistelevan ja puhuvan hänelle ”kamalia asioita”, on kertonut.
Mies käy työssä ja kuulemma vaikuttaa ”normaalilta”, paitsi että kuulemma toisinaan yhtäkkiä, ilman syytä, jota muut ymmärtäisivät, vaikuttaa suuttuneelta ja vain murjottaa. Siis tulee appivanhempien kotiin ja istuu keittiössä murjottamassa eikä puhua pukahda sanaakaan. Joskus myös vannoo, että ”ei kuuna kullan valkeana” enää tule appivanhempien tykö mutta heti seuraavana sunnuntaina taas tulee.
Mikäli appivanhemmat joskus vierailevat toisen tyttärensä luona, tämä outo vävy saattaa kiusata anoppiaan soitoilla tai tekstiviesteillä, joissa tuo esiin mustasukkaisuutensa siitä, että appivanhemmat nyt ovat toisen vävynsä luona vierailulla. Joka perjantai soittaa anopilleen ja availee omia ongelmiaan ja murehtii, että kukaan ei tykkää hänestä. Kuitenkaan ei itse tunnu hyväksyvän oikein ketään.
Voiko tosiaan kyseessä olla skitsofrenia, kuten tuttavani väitti? Miksi ei etene mihinkään? Luulisi oireiden ajan kanssa pahenevan; miksi on pitkään aika normaali (- joskaan ei koskaan aivan, mitä tulee sosiaalisiin tilanteisiin -) ja miksi ongelma vain jatkuu ja jatkuu, vuodesta toiseen, aina sama kuvio?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tulin tänne vielä takaisin pohdittuani asiaa perusteellisesti. En ole taipuvainen uskomaan, että kyseessä olisi varsinainen skitsofrenia, pikemminkin ehkä skitsofreniaa muistuttava, psykoosipiirteinen persoonallisuushäiriö.
Ensi kerran nyt myös tajusin, että en ole kuullut, että miehellä ikinä olisi ollut yhtään ystävää tai kaveria. Onkohan tosiaan koskaan ollut?! Koulussakaan?! Siksikö olisi niin takertunut anoppiinsa…. (Kuulemma appeaan tuntuu ikään kuin hiukan pelkäävän.) Omia sisaruksia on useitakin, mutta ei juurikaan ole tekemisissä; auttelee, jos tarvitsevat jotakin auto- tai taloremonttiapua….
Ei kuulemma ole ainakaan fyysisesti väkivaltainen lainkaan. Vaimonsa kai kokee henkisenä väkivaltana ajoittaisen puhumattomuuden ja murjottamisen, arvelisin. Aika ulkonäkökeskeinen on. Itsellään ei siihen olisi varsinaisesti varaa, mutta korostaa itseään harmaantuneiden hiustensa värjäämisellä, erikoisilla, kalliilla paidoilla, autolla yms.
On hyvin itsekeskeinen ,uponnut omaan pikkuympyräänsä,erikoinen persoonallisuus. Mutta ei tarvitse muiden myötäillä mielistelyä.
Samaa mieltä. (Olen ”keskustelun” aloittaja. Kiitos sinulle yhdelle, että kommentoit.) Se vain, että miten saada appivanhemmat lopettamaan se mielistely.
Ottavat vävyn asenteen kuitenkin raskaasti, kuulemma oikein pelkäävät jouluja yms. juhlia etukäteen. Yrittävät taituroida kahden tyttären välissä, Voiton saa kuitenkin aina tämä outo vävy, häntä kun ei uskalla suututtaa. Toinen vävy taas on ”normaali”, joten häntä perheineen on vaaratonta tyrkkiä pois kuvioista.
Olen aloittaja. Minulle on kerrottu, että hiljattain on asiaan tullut, ei todellakaan muutos, mutta jotain uutta: Nyt mies on fyysisesti väsynyt ja palelee jatkuvasti, kun ennen oli sellainen T-paita päällä talvella -tyyppi. Käy yhä työssä, mutta työpäivän jälkeen vain rojahtaa sohvalle eikä nouse siitä muuta kuin tupakalle.
Alkanut yhtäkkiä varoa monien ruokalajien syömistä. Vaimonsa epäilee, että miestä olisi työpaikkalääkäri varoittanut jostain sairaudesta tai peräti jo diagnosoinut jotakin. Mutta mies ei puhu.
Nyt ehkä on jopa totta, että mies ei jaksa tehdä mitään, mutta koko kolmekymmentävuotisen avioliiton ajan kuulemma on ollut sellainen, ettei ole auttanut vaimoansa missään raskaissakaan kotitöissä. Esim. ei ole edes hiekoittanut pihaa saati ikinä kolannut lumesta. Mutta nälvii vaimoaan, jos tämä ei ole tehnyt pihatöitä tarpeeksi hyvin, jotta miehen olisi helppo ajaa kotipihaan ja kävellä sisälle sohvalleen. Vaimolla kuitenkin jo kuukausia jatkunut todella tuskallinen selkä- ja lonkkakipu.
Vajaa kaksi vuotta sitten eräillä appivanhempien luona järjestetyillä syntymäpäivillä - joille mies taas itse halusi saapua mutta eristäytyi tietenkin taas sinne keittiöön, johon sitten vaimonsa ja poikansakin kai lojaalisuussyistä (?!?) änkivät - käyttäytyi näin: kun vieraita alkoi lähteä ja nämä tietysti kohteliaasti ovelta toivottelivat hyvää jatkoa myös kyökkipuolelle, talon vävy vain istui selin oviaukkoon ja edes päätään lähtijöihin päin kääntämättä nosti kättään hyvästiksi.
Olen kuullut, että hän ainakin nuorempana olisi hävennyt ulkonäköään, mutta ulkonäkö kumminkin on täysin normaali. Toisaalta hän usein anopilleen kommentoi muiden ihmisten ulkonäköä. Joskus kertoo pulloharteisesta työkaverista, joka on ”kauhean näköinen” riisuessaan paitansa. Toisinaan vaimonsa edessä näyttelee kännykästä anopilleen kuvia julkkiksista, joita kehuu hyvännäköisiksi milloin mistäkin päin.
Tilanne on nyt sellainen, että appivanhemmilla ei enää kukaan muu käykään, kuin tämä vävy vain. Harva se päivä. Joskus ottaa perheensä mukaan. Anoppi valittaa minulle puhelimessa, että kärsii siitä, että vävy käy ”kurkkimassa” ja että haluaisi eroon koko tyypistä. No, varmasti haluaisi, mutta kun ei tee asialle mitään, puhuu vain takana päin. No, ymmärrän kyllä, että säälii tytärtään.
Kyllä on sääli, että monen ihmisen (lyhyt) elämä kuihtuu tuolla tavalla yhden ihmisen omituisen asenteen takia.