Pieni ote vasta kristinuskoon käännytetystä Suomesta:

HÄVISIVÄTKÖ HALTIJAT?
Tämmöinen on tarina.
Muinaisina aikoina tulivat valloittajat tähän maahan, tulivat kiiltävin peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Valloittajan miekka ja tuli voitti. Vastahakoinen kansa karkoitettiin korpiin kuolemaan, mutta heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.
Kansoja valloitetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkoitetaan ja nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin karkoittaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, Kuuttaret, minne Ahti Vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä pihoilta ihmiselle puhuneet, jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta laulaneet, jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?
Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?
Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.
Valloittajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen ja miekan kanssa liittoa tehnyt.
Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui heille näin:
"Minun nimessäni menköön kerran kaikki takaisin, mikä tulella ja miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjoittava, ja joka on herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla ja tulella takaisin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon jälleen ihmisille kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen ihmiskuntani jälleen yhtyneenä."
Näin puhui totuuden henki.
Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.
Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.
(Arvid Järnefelt: Maaemon lapsia.)

VILJANNIN LINNAN VALLOITUS.
(Katkelma A. Saalin "Wambola" nimisestä historiallisesta kertomuksesta.)

…………...
— Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että Meeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet meille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä vastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista, jommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan päällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan asemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja paratiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän alamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään ovat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa tulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä maailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme vakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin saakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro yhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat valheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet Viljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta riistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin raahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö meille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä uskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää, rakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa itseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan taistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan heidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien apu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien vihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.

VILJANNIN LINNAN VALLOITUS.
(Katkelma A. Saalin "Wambola" nimisestä historiallisesta kertomuksesta.)
Kun päivät jo olivat kasvaneet yön pituisiksi eikä pakkanen vielä ollut laantunut, hankkiutuivat riikalaiset suureen sotaan. Kaikki saksalaiset ritarit ja heidän avustajansa liiviläiset ja lättiläiset kokoontuivat suurissa joukoissa Toreidaan Albert piispan langon Engelbertin luo ja ottivat mukaansa uuden muurinsärkijäkoneen. Tällä kertaa kääntyi tämä suunnaton joukko Sakalanmaalle Viljannin linnan alueelle. Saksalaiset antoivat liiviläisten ja lättiläisten, joilta heillä kuuliaisuuden ylläpitämiseksi oli ylhäisimpien pojat pantteina, ylt'ympäri ryöstää maata ja sitä paljaaksi raastaa ja jäivät itse Viljantia piirittämään. Niinkuin nälkäiset metsänpedot he tappoivat mitä eteen sattui, ja toivat joukon virolaisia vankeina Viljantiin. Siellä he panivat kahlehditut vangit vallihautaan seisomaan niiden eteen, jotka olivat linnassa muurien suojassa, ja Vönnun kaupunginpäällikkö Berthold seisoi kristinuskon opettajien ympäröimänä.
— Pakanakansa, kuule, mitä minä sinulle sanon! Jos te luovutte omia vääriä jumalianne palvelemasta ja meidän kanssamme tahdotte uskoa totiseen jumalaan, niin annamme teille vangit elävinä takaisin ja liitymme teihin rauhan siteillä veljellisessä rakkaudessa.
— Kuka on teidän totinen jumalanne? kysyi Viljannin vanhin kovalla äänellä. Me emme tunne häntä!
— Ei ole meillä aikaa tässä sota-aseiden kalskeessa ruveta sitä teille selittämään. Laskekaa aseet käsistänne ja vannokaa alistuvanne, niin me ristimme teidät sen totisen jumalan nimeen!
— Jos tässä ei ole aikaa selittää uskoa, jota meille tyrkytätte ja jota emme tunne, vastasi Viljannin vanhin, niin ei tässä siis ole sopiva hetki siitä ollenkaan puhua. Menkää rauhassa takaisin, me emme koske teihin, vaikka te kyllä olette viruttaneet maatamme kansan verellä ja kauheita tekoja tehneet. Palvelkaa te omaa jumalaanne, me palvelemme omaamme!
— Te häpeämättömät vieraan jumalan palvelijat ja pakanat! huusi Berthold kiukuissaan. Ette tahdo uskoa totiseen Jumalaan, jonka kädessä on kaikki voima ja valta rangaista vastustajiansa kuinka kauheasti tahansa!
— Jos teidän jumalanne on niin julma, ett'ei hän kiellä teitä verenhimossanne käymästä kavalaa sotaa viattomia ihmisiä vastaan, ryöstämästä naisia ja lapsia ja heitä kauhealla tavalla kohtelemasta, niin varjelkoot meitä jumalat sellaisesta. Meidän jumalamme ovat hyviä, eivät he yhtäkään vilpitöntä ihmistä rankaise, vähistä uhreista leppyvät — heistäkö meidän olisi luovuttava! Kansani, olkaamme omille jumalillemme uskollisia, he eivät tule meitä myöskään jättämään murhamiesten käsiin!
Kautta koko linnan kaikui haltioitunut huuto, joka osoitti, että kaikki ajattelivat niinkuin Viljannin vanhin puhui.
— Jumalanpilkkaajat, pakanat, vieraiden jumalien palvelijat! kaikui heitä vastaan saksalaisten leiristä.

- Jatkuu -

- Jatkuu -

Aselepo oli lopussa, kauhea sota alkoi. Saksalaiset raahasivat virolaiset sotavankinsa eräälle korkeanpuoleiselle kukkulalle, jotta heidän toimiaan linnasta hyvin voitaisiin seurata, ja tappoivat heidät siellä toisen toisensa jälkeen virolaisten silmien edessä, heittivät heidän ruumiinsa vallihautaan sillaksi itselleen ja uhkasivat tekevänsä linnoituksessa olijoille samoin, jos he eivät hyvällä antautuisi. Nuolillaan he peloittivat virolaiset vallin taakse ja antoivat liiviläisten ja lättiläisten sillä aikaa kantaa vallihaudat puita täyteen ja rakentaa suojatorneja, joista lättiläiset ampuivat nuolia linnoitukseen ja tappoivat paljon ihmisiä ja karjaa. Urhoolliset virolaiset heittivät ylhäältä tulta suojatorneihin, niin että ne syttyivät palamaan. Lättiläiset sammuttivat tulen vetämällä siihen lunta. Sillä tavalla ei vihollisilla ollut toivoa voitosta. Sitten pantiin kivenheittokone toimimaan. Yöt ja päivät se singahutteli raskaita kiviä suurella voimalla muuria ja linnanrakennuksia vastaan, niin että rakennukset kaatuivat ja muurista paloja murtui. Virolaiset eivät olleet ennen nähneet sellaista kauheata konetta eivätkä olleet arvanneet varustaa rakennuksiansa sellaisen varalta. Se kylvi kuolemaa ja hätää virolaisten linnaan. Lättiläiset olivat täyttäneet haudat aina vallin tasalle puilla, joita myöten saksalaisten rautapukuiset sotilaat Eilard von Dolenin johdolla olivat tunkeutuneet vallin yli linnaan, mutta linnan väki oli torjunut heidät takaisin. Nyt he sytyttivät puut vallihaudoissa palamaan polttaaksensa siten koko linnoituksen, mutta yöllä virolaiset sammuttivat tulipalon kaikkialta linnasta.
Tällaista taistelua kesti viisi päivää taukoamatta. Linna oli ruumiita täynnä. Melkein kaikki, jotka vielä elivät, olivat haavoitettuja ja suuresta veden puutteesta niin heikontuneita, ett'eivät enään jaksaneet vastustaa.
Taistelun kuudentena päivänä tarjosivat saksalaiset rauhaa.
— Näette, että joudutte tappiolle, sanoi heidän puhujansa. Ettekö vieläkään tahdo ottaa vastaan meidän jumalaamme? Ell'ette, ei teistä jää eloon yhtään ainoata sielua.
— Me tunnustamme, että teidän jumalanne on suurempi kuin meidän, vastasivat janosta nääntyneet sotilaat. Pankaa meidän päällemme kristinuskon ies niinkuin olette sen panneet lättiläisten ja liviläisten päälle, mutta täyttäkää lupauksenne.
Saksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat linnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin kuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.
— Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme sen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.
Mutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen nuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen vedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta poloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti tuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja poltettujen kotiensa tähden.

PYHÄN HENRIKIN LUUT SIIRRETÄÄN NOUSIAISISTA RÄNTÄMÄELLE.
Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.
Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.
Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.
Suorana istui uljasvartaloinen Tuomas piispa ratsunsa selässä. Hänen terävistä silmistänsä loisti järkähtämätön lujuus ja masentumaton pontevuus. Hänen yhteen puristetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos koskaan, heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin kunnioitusta.

- Jatkuu -

- Jatkuu -

Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin messupaitoihin ja kirjaviin kasukoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen joko pyhiä kuvia tai pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti korskuvan orhin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuravaippaa, joka syvissä laskoksissa valui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa olivat paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksiva ritari". Hän on Saksanmaalta syntyisin, yksi noita lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisia "pyhän haudan ritareita", joita siihen aikaan vaelteli kaikissa kristikunnan maissa. Hänelläkin on kalliita pyhäinjäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on itse tuonut Palestiinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonutta puunkapulaa: se on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet lävistettiin. Ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän kun tiesi, ettei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä esineitä kannettavana kuin hänellä.
Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita, joita he eivät itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" ["kultainen ritari" oli arvonimi, joka yksinomaan annettiin "pyhän haudan" ritareille]. knaapit ratsastivat ensimäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christianae Feminisqve [Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty; s. o.: kristin-opin ja naisten puolustukseksi kannettava)].
Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita, ensin ratsumiehet, sitten jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joiden kautta saattojoukko oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.
Raunistulan kylästä aina kirkkoon saakka oli tie peitetty viheriällä ruoholla ja lehtipuiden lehvillä ja molemmin puolin sitä seisoi odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.
Kun saattojoukon ensimäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaseppeleillä koristetut kirkon portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, komeaan pukuun puettuna, Riian kaupungin piispa, jonka pyhä isä paavi oli Tuomas piispan pyynnöstä määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei Tuomas piispa ollut anonut tähän toimeen Upsalan piispaa, sillä hän koki tarkoin välttää pienintäkin alamaisuuden osoitusta Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian piispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian piispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa alituisesti Riian piispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat piispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja messuja.

- Jatkuu -

- Jatkuu -

Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaaottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa kansan paljouteen verraten ahtaassa Räntämäen kirkossa. Kuitenkin oli kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaan talonpoikaiselle kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.
Aika-ajoin tuli kuitenkin joku papeista kirkosta, astui kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä kuuluvalla äänellä kansalle, mitä kirkossa tapahtui: kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista, hyvälle tuoksuvaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäinjäännökset olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut yliluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneleitä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten olivat virtana vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän aikaa suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty tupruavan savua ja tulta. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian piispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitten oli kohta leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.
— Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin? — kysyi kertojapappi, keskeyttäen kertomuksensa.
— Kuului! Kuului! — vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.
— Yhä edeskinpäin leimahteli tulta, alkoi pappi taas kertoa — ja kumman kummaa! — äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkon. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja muita. Hetken kuluttua ilmestyi pienien lintusten joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnäolevissa nousi kummastus silloin korkeimmillensa. — Ettekö nähneet, hyvät ystävät, että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne tullessani aukaisin kirkon oven?
— Kyllä me sen näimme! — todistivat talonpojat.
— Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia — sanoi kertoja-pappi — sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien kera kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. — Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisten näin korkeassa määrässä suosima tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa harjoittaa!
Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.
Kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta vielä oli kestänyt pitkän aikaa, päättyi se ja kansa tulvi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäinjäännöksiä sekä, kenellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla, joiden ääressä tultaisiin suitsuttamaan pyhää savua ja lukemaan messuja aina iltamyöhään asti. Ja vielä he ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella turulla" ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille oli valmistettu ateria piispan kartanon pihalle.
(E.F. Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.)

Tuohon ekaan, järkyttävää tässä oli se neitsyt Maria, kun Raamattu sanoo,että oli vaan ihminen, Jeesuksen äiti, eikä yhtään minkäänlainen pyhimys. Olipas sitten teennäinen tarina, mutta ihan miten vaan.! ette sentään lue kalevalaa, kun pitäisi saarnata evankeliumi, ei tällaista liirum laarumia!