Mulla on lapset 3 ja 6 v. ja mies jonka kanssa olen ollut yhdessä 80-luvun lopulta asti. Ja jota kyllä rakastan, mutta nyt tuntuu, että alkaa kyllästyttämään tämä mitään tapahtumattomuus. Tavallista perhe-elämää, seksikään ei huvita... käyn töissä, ja siinä se elämä.
Olisi kiva, kun olisi elämässä jotain säpinää, vaikka joku salarakas. Tuntuu, ettei kukaan mies edes katso minua vaikka olen "blondi" teko sellainen, no vanhat ukot katsoo ehkä. Onko mulla neljän kympin kriisi?
Olisi kiva, kun olisi elämässä jotain säpinää, vaikka joku salarakas. Tuntuu, ettei kukaan mies edes katso minua vaikka olen "blondi" teko sellainen, no vanhat ukot katsoo ehkä. Onko mulla neljän kympin kriisi?
Vastaukset 11
Vanhimmat
sanota miehenkin viidenkympin villityksestä....:), että mitä parempi itsetunto niin sen paremmin menee ohi..mene ja tiedä..
välillä on tosi ankeeta, varsinkin kun sataa ja on muutenkin pimee päivä. Tämä kevät sen tekee usko pois, kyllä se menee ohi, tai ainakin itsekkin sitä toivoisin. Masentaa:(
arki tullut sulle :)
sivusta katsoen olet onnellinen.Voisitko aloittaa jonkun uuden harrastuksen joka tosi hiukan syvyyttä ja vauhtia elämääsi.Aloitin itse vanhoilla päivilläni kansalaisopistossa puutyöt ja olen valtavan innostunut siitä.Etsi uusia haasteita , siellä tapaat uusia miehiäkin joilta saat tarvitsemaasi huomiota.Mutta tietyissä rajoissa tietysti.Älä pilaa sitä hyvää mitä sulla on.Maailma on kova paikka.Siellä nahka koetellaan,mitä se kestää.Mut se voi olla hemmetin hauskaakin.joskus tuntuu että täällä eletään kriisistä kriisiin.
Kuulostaa jonkin sortin kriisiltä, mutta älä silti heittäydy tekemään ihan mitä tahansa; vaikka kuinka entinen elo tympisi ja silleen. Mieti minkä hinnan maksat esim. salarakkaasta tms. Ei salarakas ole enää niin kiva, kun siitä tulee julkinen rakas, eihän? Kukaties hän ei olekaan niin ihana kuin luulit ja nyt sulla on sentään perhe ja kaikki?
Usko minua: loppujen lopuksi ihmiselämän onnellisimpia päiviä ovat juuri ne tavalliset päivät - tavallisine tapahtumineen :) Sen huomaa vasta kun ne menettää.
On ihan luonnollinen ja ihmiselämään kuuluva asia että aikakajoin tulee näitä kriisejä. Itsestä ja tietysti myös elämänkaverista sitten riippuu kuinka ison hinnan niistä kriisien läpikäymisistä maksetaan.
Yhden asian omasta kokemuksesta voin sanoa ihan varmasti. Jos on hyvä ja jokseenkin toimiva suhde ja perhe-elämä, niin sitä ei kannata laittaa kriisin hinnaksi.
Monilla kun on paha olo - missä iässä se sitten onkaan -, niin sysätään eroon ja hajotetaan perhe. No siinä sitten riittää touhua ja kriisiä vähäksi aikaa ja sinä aikana ei löydy voimia siihen omaan kasvamiseen josta oikeasti olisi kysymys. Mutta sitä omaa itseään ei pääse karkuun mihinkään ja se kasvukriisi tulee auttamattomasti eteen ennemmin tai myöhemmin. Ja se ei ole mikään helppo juttu yksinhuoltajana tai uusperheen juuri perustaneena.
Itse täytän kohta viisikymmentä ja tämä kausi josta puhut on tuttua tarinaa ja läpikäyty. Lapset minulla kyllä ovat jo aikuisia. Me teimme niin elämänkumpanin kanssa, että sovimme niinsanotusta avoimesta liitosta kun minä yhtäkkiä en enää kestänyt sitä sitoutumista. Halusin elää omaa elämääni, mitä ja ketä siihen sitten kuuluisikin. Kumma kyllä, kun kaikki oli sallittua, ei se sitten enää ollutkaan niin houkuttelevaa. Kumpikaan ei ollut uskoton ja nyt voisimme mennä vihille vaikka "katolisesti". Yhtään ei kiinnosta muut kuin tämä oma rakas.
Mieti asiat läpi itsesi kanssa ja ota oma itsesi, tarpeesi ja toiveesi, haavesi ja elämäsi tosissasi ja vakavasti. Minkä hinnan olet valmis maksamaan ja minkä hinnan joutuvat lapsesi maksamaan jos valitset tämän tien tai tuon.
Jokaiselle meistä on annettu yksi elämä elettäväksi. Juuri sitä elämää ei kukaan muu voi elää. Kukaan muu ei voi tehdä päätöksiä puolestamme eikä kukaan muu voi kantaa vastuuta valinnoistamme. Joskus ehkä luulee niin, mutta jokainen meistä on viimekädessä yksin itsensä kanssa. Omista valinnoista riippuu millaista seuraa on itselleen sitten kiikkustuolissa.
...lukeneeni Minna Kumpulaisen tekstin neljänkympin kriisistä ja tässä pieni osa siitä:
"Aivan kaikkia asioita et voi tietysti saavuttaa. Sinun on kuitenkin syytä muistaa, että ikärajat ovat useimmiten keinotekoisia. Jos sinusta tänään tuntuu siis siltä, että ikäkriisi painaa, mieti mitä kaikkea hyvää sinulla on. Vaikka et olisikaan alle viisikymppisenä kirjoittanut esikoiskirjaasi tai omistanut kesämökkiä meren rannalla, sinulla on varmasti asioita, ehkäpä jopa tärkeämpiä asioita, joita arvostaa. Rakastettu, kyky ystävystyä muihin helposti, laskupäätä, hyvä lauluääni tai vaikka huumorintajua."
Hmmm...vai onko nämä paljon puhutut ikäkriisit todellakin keinotekoisia...myyttejä? Eli kun niistä puhutaan ja kirjoitetaan, aletaan kriisi-iän lähestyessä miettimään, että onkohan se nyt minulla?
Näissä mietteissä...:)
ihminen niin, että kun kaikki tuntuu menevän hyvin ja asiat rullaa tasaista tahtia (
Juu, omasta kokemuksestani voin sanoa että plus- ja miinuslistan tekeminen on hyvä konsti silmien aukaisemiseksi. Kerran kun ihan tosissani olin kyllästynyt tähän elämänkumppaniin, - jossa ei kyllä ole oikeasti mitään vikaa, vika oli minun korvien välissä -, niin tein semmoisen listan. Pluspuolelle; jäädä ja jatkaa yhdessä? - miinuspuolelle; erota ja elää yksin, ehkä löytää uusi? Tein sen listan niin tosissani ja rehellisesti kuin ikinä voin ihan kynän ja paperin kanssa. Ja suureksi hämmästyksekseni plussat voittivat ylivoimaisesti ja niitä oli paljon enemmän kuin olin ajatellutkaan.
Siitä hormoonipyrähdyksestä vielä sana; piti ainakin minun tapauksessa paikkansa. Ei turhaan sanota että nainen on sexuaalisuutensa huipulla neljä- viisikymppisenä. Kun siihen vielä lisää sen, että sen ikäinen nainen monta kertaa tietää mitä haluaa ja myös uskaltaa kokeilla yhtä sun toista, niin siinähän se paratiisi olisi ihan kädenulottuvilla jos vain sen älyää ...
jonkinlainen kriisi. Mulla noihin tunteisiin ja vanhan kyllästymiseen auttoi paneutuminen järjestötoimintaan ja ahkera työnteko. Näin sain välimatkaa perheeseen ja opin arvostamaan heitä.
Uusi vaihe on nyt kriisistä meneillään. Nyt mietin niitä haaveita joita oli 20-vuotiaana. Kuinka masentavaa onkaan huomata ettei niitä haaveita ole tullutkaan toteutettua eikä enää olekaan mahdollista toteuttaa niitä.
Niin, sepä se just on, kun mies ja lapset pyörii aina siinä jaloissa, niin tulee se kyllästymistunne. Ei osaa arvostaa heitä, kun aina näkee, ja lapset temppuilee ja kiukkuilee, ja sitten koko perhe kiukkuaa. Se tietenkin voisi olla hyvä jos rupeais harrastamaan jotain, mutta mitä, sekin on taas oma juttunsa.
No, jotain hyvääkin, aina kun saan sen pienen hetken olla yksin kotona, pistän ihannelaulajani stereoista soimaan, ja kuuntelen sitä yltäkylläisesti, niin unohtaa työt ym.