Aina kaikki jaksaa vaahdota siitä, kuinka itsetunto kehittyy ihanien ihmisten hyväksynnästä ja onnistuneista suorituksista, mutta mikä neuvoksi sitten, kun ei yksinkertaisesti ole ketään ihmistä, joka minusta välittäisi eikä mitkään asiat kertakaikkiaan tnnu onnistuvan?
Nyt joku saattaa tähän pistää, että onhan sinulla sentään varmaan perheesi. No voi jippijaijee!
Ei kaikilla ole asiat yhtä hyvin. Minulla on perhe, mutta olen sielläkin ulkopuolinen. Olen aina se kenelle huudetaan, kenen syyytä kaikki asiat aina ovat. Se ihminen, kuka ei ole minkään arvoinen.
Minut unohdetaan tyystin sielläkin.
Olen itse oppinut tuon huomaamaan muiden perheenjäsenteni käytöksestä minua kohtaan. Ennen sa saattoikin sattua, mttei enään.
Minua varmaan kohdeltaisiin paremmin, jos olisin 'normaali' nuori, kuten kaikki muutkin, mutta kun en ole.
Tämä kuulostaa nyt tälläiseltä helkkarinmoiselta teiniangstiselta itsesääliskelyltä ja ehkä se osittain sitä onkin, mutta eikö minulla olekin oikeun olla itsesäälissäni ja näyttää suruni, kun tuntuu, etten koskaan kelpaa kenellekkään?
Aina se varakaveri, johon tutustutaan vaan ja ainoastaan säälistä ja joka unohdetaan, kun tämän tylsä ja ontto olemus on paljastunut.
Aina se tyttö, joka on maailman suurin vitsi kaikille vastakkaisen sukupuolen edstajille.
Tottakai hänestä voi tehdä pilkkaa ja häntä voi satuttaa, koska "eiväthän friikit mitään tunne."
Onko minussa jotain vikaa kun aina saan mukavimmasta ja kilteimmästäkin jätkästä kuoriutumaan totaalikusipään, joka haluaa vaan satuttaa?
Miten siis muka pystyisin korjaamaan itsetuntoani, jota ei edes kohta enää olekaan, kun kaikki muut ihmiset vaan vähättelevät ja välttelevät minua?
Opinnotkin ovat menneet surkeasti koko ajan, kun olen niin samperin tyhmä, etten osaa tehdä mitään oikein. Numeroni ovat asteikolta 1-5 siinä ykkösen paikkeilla, joskus jopa sen alapuolella.
Olen entinen koulukiusattu, kiusattu koko peruskoulun ajan eikä tästä kuilusta näy minkäänlaista ylöspääsyä.
Minua itseänikin oksettaa se, kuinka pohjalla minä olen, mutta kun ei ole minkäänlaista voimaa vetää itseäni takaisin pintaan.
En yksinkertaiesti pysty ymmärtämään, että kuinka yhdelle ihmiselle voi sattua elämässään näinkin paljon pahaa.Kaikkea en edes viitsinyt kirjoittaa tähän, sillä viestistäni tuli turhan pitkä muutenkin.
Onko siis minunlaisellani hylkiöllä mitään toivoa/keinoja/oikeuksia parantua ja saada normaali, oikea elämä, jossa olla onnellinen?
Nyt joku saattaa tähän pistää, että onhan sinulla sentään varmaan perheesi. No voi jippijaijee!
Ei kaikilla ole asiat yhtä hyvin. Minulla on perhe, mutta olen sielläkin ulkopuolinen. Olen aina se kenelle huudetaan, kenen syyytä kaikki asiat aina ovat. Se ihminen, kuka ei ole minkään arvoinen.
Minut unohdetaan tyystin sielläkin.
Olen itse oppinut tuon huomaamaan muiden perheenjäsenteni käytöksestä minua kohtaan. Ennen sa saattoikin sattua, mttei enään.
Minua varmaan kohdeltaisiin paremmin, jos olisin 'normaali' nuori, kuten kaikki muutkin, mutta kun en ole.
Tämä kuulostaa nyt tälläiseltä helkkarinmoiselta teiniangstiselta itsesääliskelyltä ja ehkä se osittain sitä onkin, mutta eikö minulla olekin oikeun olla itsesäälissäni ja näyttää suruni, kun tuntuu, etten koskaan kelpaa kenellekkään?
Aina se varakaveri, johon tutustutaan vaan ja ainoastaan säälistä ja joka unohdetaan, kun tämän tylsä ja ontto olemus on paljastunut.
Aina se tyttö, joka on maailman suurin vitsi kaikille vastakkaisen sukupuolen edstajille.
Tottakai hänestä voi tehdä pilkkaa ja häntä voi satuttaa, koska "eiväthän friikit mitään tunne."
Onko minussa jotain vikaa kun aina saan mukavimmasta ja kilteimmästäkin jätkästä kuoriutumaan totaalikusipään, joka haluaa vaan satuttaa?
Miten siis muka pystyisin korjaamaan itsetuntoani, jota ei edes kohta enää olekaan, kun kaikki muut ihmiset vaan vähättelevät ja välttelevät minua?
Opinnotkin ovat menneet surkeasti koko ajan, kun olen niin samperin tyhmä, etten osaa tehdä mitään oikein. Numeroni ovat asteikolta 1-5 siinä ykkösen paikkeilla, joskus jopa sen alapuolella.
Olen entinen koulukiusattu, kiusattu koko peruskoulun ajan eikä tästä kuilusta näy minkäänlaista ylöspääsyä.
Minua itseänikin oksettaa se, kuinka pohjalla minä olen, mutta kun ei ole minkäänlaista voimaa vetää itseäni takaisin pintaan.
En yksinkertaiesti pysty ymmärtämään, että kuinka yhdelle ihmiselle voi sattua elämässään näinkin paljon pahaa.Kaikkea en edes viitsinyt kirjoittaa tähän, sillä viestistäni tuli turhan pitkä muutenkin.
Onko siis minunlaisellani hylkiöllä mitään toivoa/keinoja/oikeuksia parantua ja saada normaali, oikea elämä, jossa olla onnellinen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hankkiudu eroon perheestäsi niin pian kuin kykenet, he ovat vain pakollinen riesa elämässäsi. Hanki töitä ja oma kämppä, tulet itsenäiseksi. Jos vielä aikaa riittää työn ja opiskelun lisäksi, mene vaikka ilmaisutaitoa harrastamaan. Uskoisin, että sinne huolitaan friikkejäkin. Toisaalta kamppailulajitkin saattavat kohottavat itsetuntoa, jos on riittävästi sisua harrastaa... Ympäristönmuutos voisi tehdä hyvää.
Tuloksia ei saa yrittämättä. Opiskelusta on hyvä aloittaa. Muutama koenumero yli kolmen voisi tehdä sinulle hyvää, mutta se vaatii yrittämistä. Sinullahan on aikaa lukea ja lukea, koska koulun ulkopuolista elämää ei taida olla. Käytä se aika siis itsesi kehittämiseen.
Mikä sinussa on hyvää? Tunnetko itsesi ja syyt miksi mitäkin teet? Tutustu itseesi, omiin vahvuuksiisi ja heikkouksiisi. Tämä on vain pelkkä arvaus, mutta itsetuntosi taitaa olla ainoa heikko kohtasi. Ikävä kyllä julmat ihmiset aistivat heikon itsetunnon nopeammin kuin sanot "kissa". Elä ryhdy esittämään. Sinun pitää varmaankin uudelleen opetella olemaan ihmisten kanssa.
Muutos vie valtavasti aikaa, voimia ja kärsivällisyyttä. Jos kerran annat periksi, teet sen helpommin uudelleen. Vahvistu tai itke ja vahvistu, mutta tee se itsesi vuoksi. Lähes kaikki on aina korjattavissa, mutta tässä tullaan taas yrittämiseen. Yritä, ja ole kiltti itsellesi. Pohjaa syvemmälle ei voi vajota.
Ymmärrän täysin lähtökohtasi, ja tiedän miltä sunsta tuntuu. Mä itse olen malliesimerkki silti siitä, joka selvisi. mua runnottiin, halveksuttiin, vihattiin, ja mikä pahinta - kukaan ei huomannut mua. olin ilmaa.
sä varmasti tiedät että se on pahinta. tavallaan kaiken paskan kohtelun jälkeen se helpottaa, mutta kun alkaa ajattelemaan, ymmärtää että se on sitä pahinta. varsinkin kun mä oon tosi sosiaalinen ja rakstan ihmisten seuraa, se tuntu pahalta. kerron tässä lyhyesti mun elämäntarinan pääpiirteet:
Synnyin perheeseen, jossa mun äidillä ei ollut aikaa. se anto kaiken aikansa, mutta kun elätti yksin perheensä, kävi kahdessa työssä jne ja oli velkataakan takia totaalisessa stressissä.
isä ei käynyt töissä. se vaan leikki omi firmaleikkejään ja kuritti meitä lapsia. hän uskoi siis ruumiilliseen kuritukseen. ei antanut meille aikaa eikä rakastanut, vaan antoi negatiivista palautetta oikein isän kädestä. siinä sitten elin ennen koulua, pelossa ja kauhussa, äitiäni säälien.
sitten alkoi koulu. olin ihana hymyilevä pikku tyttönen, joka odotti innolla koulua. vielä ensimmäisenä päivänä tulin iloisena nauraen pois koulusta, vielä monena muunakin. kuukauden verran sitä kesti, iloa koulun jälkeen. sitten alkoi itku. itkin etten halunnut mennä, itkin kun tulin pois, pikku tyttö oli ihan kauhuissaan.
olin koko 70 lapsisen koulun silmätikku. mjua vihattiin, haukuttiin, ivattiin huoraksi (olin siis 7 vuotta) ja kaikkee sellasta. yks luokkatoveri tokalla l´öi mun päätä asvalttiin ja kaikkea tällasta. niin se sitten jatku kunnes vaihoin yläasteelle. homma vaihtui luokan mukana. pojat hakkas ja löi ja haukku, tytöt ei ollu huomaavinaankaan ja pitivät synttäreitään minuun edes katsomatta. pari parasta ystävääni, joita luulin siis ystävikseni, äkkäsin itse teosta juttelemassa mua vihaavien kanssa musta pahaa. ala-asteella en vielä antanut takas, mut yläasteella mä panin hanttiin, hakkasin poikia takasin. haukuin tyttöjä takasin. itkin illat ja koulup'äivälläkin usein, lintsasin koulusta. kotona oli vaan äiti joka ei ehdi, sisarukset jotka ei huomaa ja isä joka lyö.
sitten lähdin pois kotoa. tulin toiselle puolelle suomea. mulla on nyt itsetunto, jopa hyvä sellainen. tunnen itseni ja pidän itsestäni. käyn välillä kotona, se on tosin aivan erilaista nykyään. oon antanu anteeks mun luokkatovereille vaikkei ne sitä ole pyytäneetkään, mutta koska viha vahingoittaa vaan mua, niin sen sitten tein.
mä seurustelen tällä hetkellä onnellisesti, en osaa huomisesta sanoa. olen onnellinen, vaikka raha on tiukalla opiskelijabudjetilla, sekä elämä on julma - oion selvinnyt. lukiossa keskiarvoni on 8.4, kun se oli yläasteella kuuden pintaan. rakastan kerrankin elämää, vaikka vieläkin tunteet nousee entisistä asioista pintaan. vieläkin koen helposti syrjäytyneisyyttä ja yksinäisyyttä mutta se on vain mun mielikuvitusta, niin myös sulla. hanki ystävä, se auttaa! muista vaan se, että useimmiten naiset puukottaa selkään. hyvät miehet ystävin'ä on kultaakin arvokkaampia. rakkaus pelastaa ja parantaa. en tiedä miten mä selvisin, mutta tässä nyt olen hyvin onnellisena, murehtien normaaleja ihmisten huolia, entisten synkkien itsemurha-ajatusten sijaan.
Ei tuo sun teksti mitää teinimäistä itsesäälissä piehtarointia ollu.. Aika hyvin kuvasit tuttua tunnetta, iteki olen ollu(ainaki nyt on vähäks aikaa rauhottunu) koulukiusattu. Itsetunto heikkenee ku ketään ei kiinnosta tai kukaa ei välitä, ei ees oma perhe, joille pitää näyttää vain se iloinen, elämänhaluinen hymypersoona, mutta muuta ei musta uskota. Olet numeroista päätellen amiksessa, aika lapsellista porukkaa jos on vain bestiksii ja varakamui ja kusipää jätkiä... Tulevaisuus kannattaa rakentaa opiskelemalla, nii saat toiselta paikkakunnalta töitä ja voit sielä rakentaa uuden elämän. Ite matkustelen paljon ja hokasin, että hei, eihän mussa olekaan mitää vikaa ku porukka on ihan mielellään kaveri ja jätkätkään ei muutu totalitääri idiooteiks, vaan niitten kans pystyy kommunikoimaan, puhumalla, toisin ku kotikulmilla.. Usko pois vaikket haluiskaan, elämäs muuttuu, sun pitää vaan taistella ja tehä töitä sen eteen, nii lopulta olet oman elämäs sankari ja voit valita oikeat ystävät vääristä. Stemppiä ja jaksamista, kohta on kesä ja valo auttaa jaksamaan!!!;D
Tuleehan se kesäkin sieltä kohtapuoliin, mutta kun siihenkin vuodenaikaan liittyy niin kirotun paljon huonoja muistoja kaikesta etten osaa siitäkään nauttia aidosti.
Olisi niin ihanaa päästä jo nyt muuttamaan jollekin toiselle paikkakunnalle ja aloittaa siellä uusi elämä, mutta täytyy vielä ainakin kaksi vuotta täällä kestää enkä edes tiedä, että pystynkö niitä kestämään.
Kun vaan ahdistaa täällä asua, tuntuu, kuin kaikki muut tahtoisivat minulle vaan kaikkea pahaa, koska olen monellakin tavalla erillainen, kuin ns. 'normaalit' nuoret.
(Heidän mielestään ainakin.)
Onhan niitä tietenkin pari ihmistä, jotka luullakseni oikeasti tahtoisivat minuun tutustua, mutta kun pelkään, että nekään eivät ottaisi minua vakasvasti, jos tietäisivät sen, millainen minä todellisudessa olen.
Tai sitten sekin on pelkkää suurta vitsiä koko juttu, että joku minuun tahtoisi tutustua.
Tuosta muuttamisesta vielä sen verran, että olen ajatellut etsiväni nyt kesän aikana työpaikkaa, jossa voisin käydä opintojen ohella. Olisin enemmän kuin innokas muuttamaan kotoa pois esim. johonkin asuntolaan, jossa voisin sitten aloittaa oman elämäni.
Vituttaa vaan, kun itsetunto on näin matala ja epävarmuus on suunnilleen korkeinta luokkaa, mitä olla saattaa.
Ujous vielä kaupan päälle, niin olen okea sosiaaliprobleema --
Kiitos kuitenkin kaikille, jotka ovat viitsineet vastata. Piristitte muuten niin ankeaa viikkoani.
miksi sinun täytyy vielä odottaa että voit lähteä pois kotoasi en halua ketään usuttaa pois kotoaan mutta oikeasti paikka kunnnan vaihdos auttaa ainakin oma tyttäreni vm 87 muutti sadan km päähän ei kyllä perheasioiden takia vaan oman ujoutensa/jonkin sortin koulu/kaveri/huomaamattomuuden vuoksi nyt hän on onnellinen sai aloittaa uudessa koulussa puhtaalta pöydältä ei ollut kellään ennakko tietoja /luuloja jne.. nyt on pari tosi ystävää ja monia kavereita kun on sitä mitä oikeasti on. aina löytyy kuitenkin jostain samanlainen ... kaikkea hyvää sinulle toivon että jaksat jatkaa tätä tämä elämä välillä on siis ihan pepusta......
Muuttaisin kyllä vaikka heti, mutta täytyisi saada ensin hankittua rahaa sitä varten. Ihan kotikaupungissani kyllä ajattelin pysyä, kun täällä opiskelenkin vielä seuraavat 2 vuotta enkä tahtoisi muuttaa kovin kauas eräästä ihmisestä, josta on minulle lyhyessä ajassa tullut aika tärkeä voimavara.
Harvat asuntolat ovat ilmaisia täälläpäin ja nekin, mitkä ovat ilmaisia, ovat yleensä taroitettuja tietyn laitoksen opiskelijoille.
Ottaahan tämä päähän asua vielä kotona muiden alistettavana, mutta nyt alkusyksystä uskon melko varmasti pääseväni muuttamaan täältä pois. Yksi työpaikka onkin jo käytännössä miltei minun, täytyy vain sopia vielä joitakin juttuja, että miten suhteutan työt opiskeluihini yms..
Ja kyllä minä uskon jaksavani elää, ainakin tämän erään ihmisen takia, josta välitän.