kaksi elämää tai ainakin kaksi eri puolta elämästä jotka ovat NIIN kaukana toisistaan että niiden yhdistäminen on mahdotonta. -siltä se ainakin tuntuu...
järki ja tunteet (30% järkeä ja 70% tunteita...siitä on tämä tyttö tehty), jakaa nämä puolet omikseen- näin siis jakaisin elämäni.
pohjaksi täytyy sanoa että elämääni kuuluu lapsi, mies..ei miehessä sinänsä mitään vikaa ole, hyvä mies, siivoaa, tekee ruokaa, hoitaa lasta, rakastaa minua ja lastaan(elämäni mies siis)..suhteemme ei ole koskaan perustunut himolle vaan turvallisuudelle ja jo nuoruudessa aloitetulle kokeilulle.. tämä oli siis järkevää arkielämääni.
noin kaksi vuotta sitten ihastuin ensimmäisen kerran naiseen, jonka jälkeen kävin omaa seksuaalisuuttani läpi rankemman kautta. tämä puoli on sitten sitä tunne-elämää, joka perustuu puhtaasti haluille ja sille että "on kuin palaset loksahtaisivat viimeinkin paikoillee". kaikki tuntuu vaan niin oikealta ja hyvältä..
tässä vuosien mittaan on kaikenlaista tapahtunut, mieheni, vanhempamme ja ystäväni kyllä tietävät asioistani ja pyrkivät auttamaan, mutta elämäni on kuitenkin omani...tuntuu että ratkaisut joita teen ovat jatkuvasti vääriä enkä etene mihinkään. huomaan vähän väliä olevani taas alkutekijöissä. eihän tämä ole reilua niin ympäristölleni kuin itsellenikään, yksin olokin pelottaa, enkä ole oikein niin itsekäs ihminen että voisin aiheuttaa toisille surua niin paljon kuin sitä eron takia aiheutuisi. kai sitten vaan odotan että mieheni ei jaksa katsella enää minua, mutta eihän elämäänsä voi lapsen kautta elää.. en halua joskus huomata olevani katkera lapselleni etten saanut elämää mikä oli tarkoitettu minulle..
järki ja tunteet (30% järkeä ja 70% tunteita...siitä on tämä tyttö tehty), jakaa nämä puolet omikseen- näin siis jakaisin elämäni.
pohjaksi täytyy sanoa että elämääni kuuluu lapsi, mies..ei miehessä sinänsä mitään vikaa ole, hyvä mies, siivoaa, tekee ruokaa, hoitaa lasta, rakastaa minua ja lastaan(elämäni mies siis)..suhteemme ei ole koskaan perustunut himolle vaan turvallisuudelle ja jo nuoruudessa aloitetulle kokeilulle.. tämä oli siis järkevää arkielämääni.
noin kaksi vuotta sitten ihastuin ensimmäisen kerran naiseen, jonka jälkeen kävin omaa seksuaalisuuttani läpi rankemman kautta. tämä puoli on sitten sitä tunne-elämää, joka perustuu puhtaasti haluille ja sille että "on kuin palaset loksahtaisivat viimeinkin paikoillee". kaikki tuntuu vaan niin oikealta ja hyvältä..
tässä vuosien mittaan on kaikenlaista tapahtunut, mieheni, vanhempamme ja ystäväni kyllä tietävät asioistani ja pyrkivät auttamaan, mutta elämäni on kuitenkin omani...tuntuu että ratkaisut joita teen ovat jatkuvasti vääriä enkä etene mihinkään. huomaan vähän väliä olevani taas alkutekijöissä. eihän tämä ole reilua niin ympäristölleni kuin itsellenikään, yksin olokin pelottaa, enkä ole oikein niin itsekäs ihminen että voisin aiheuttaa toisille surua niin paljon kuin sitä eron takia aiheutuisi. kai sitten vaan odotan että mieheni ei jaksa katsella enää minua, mutta eihän elämäänsä voi lapsen kautta elää.. en halua joskus huomata olevani katkera lapselleni etten saanut elämää mikä oli tarkoitettu minulle..
Vastaukset 8
Vanhimmat
En oikein muuta osaa sanoa kuin että tämä
"en halua joskus huomata olevani katkera lapselleni etten saanut elämää mikä oli tarkoitettu minulle.."
meni väärin. Eihän lapsi estä sinua elämästä siten kuin sinusta tuntuu oikealta. Ei ole lapsen syy jos sinä et uskalla lähteä. Moni muukin on lähtenyt, samasta syystä, lapsi mukanaan. Yhteishuoltajuuskin on keksitty.
Ainakin olet rehellinen kun myönsit suoraan että yksinolo pelottaa ja olet tavallaan liian mukavuudenhaluinen lähteäksesi "ilman hyvää syytä", mutta mikä siinä yksinolossa itse asiassa pelottaa tai on liian vaikeaa?
..aivan oikein mikään ei ole lapsen vika, kärjistin liikaa noin sanomalla.. mukavuudenhaluinen on juuri se sana mitä olen hakenut, osuit oikeaan..
yksinäisyys taas sinänsä ei pelota vaan sen arjen vaikeutuminen, työt, lapsi, asuminen ja ehkä eniten sen miehen reagointi mahdolliseen tulevaan elämääni..
vastuunottaminen ja päätösten tekeminen oman elämän suhteen tuntuu olevan tämän kevään muoti-ilmiö. kannustusta ja hyväksyntää omiin ratkaisuihin haetaan vaikka mistä. kukaan ei kuitenkaan halua, että joku muu saisi päättää, miten kukin oman elämänsä tulee elämään, joten itseä vaan niskasta kiinni nyt. itselle hyvin perusteltu päätös pitäisi olla tarpeeksi hyvä syy päätöksen toteuttamiseen. aina valinnat ei tietysti mene oikein, mutta c'est la vie.. Kukaan ihminen ei kuitenkaan ole korvaamaton ja joskus on aivan hyväksyttävää ja terveellistä olla hieman itsekäskin.
Mulla sama tilanne mutta olen vain yksin tämän tietoni kanssa. Ihana mies ja koti, talous ok, lapsia ei ole(vielä) mutta se jokin vain puuttuu.
Olen ollut yhteen naiseen ihastunut ja rakastunut pari viimeistä vuotta, en saa häntä mielestäni mutta en voi asialle mitään.Ajattelen häntä päivittäin ja vähäiset lyhyet kerrat kun tapaamme olen taivaallisen onnellinen.
Minulla ei riitä rohkeutta otta ratkaisevaa askelta, kun päällepäin elämäni on niin onnellista:( tai näyttää siltä.
Voimia sulle ja tsemppiä, kyllä palaset loksahtavat aikanaan oikeille paikoilleen!
Haluatko kertoa, oletko osoittanut ihastuksesi ja rakkautesi tuolle naiselle? Tietääköhän hän todellisista tunteistasi, tarkoitan, että oletko sanonut hänelle rakkaudestasi..
Joskus ehkä luulemme toisen tietävän tunteistamme, mutta ellemme sanoilla niistä kerro, ei toinen välttämättä tiedä.
Kun saamme rohkeuden avautua, saattaa alkaa tapahtua ihmeellisiä asioita. Kaikki voi tuntua helpommalta arjessakin, kun on toinen läsnä ja lähellä tunteineen. Sen ei tarvitse merkitä sitä, että elämää olisi pakko mitenkään muuttaa. On vain helpompaa, kun voi edes puhua rakkaansa kanssa avoimesti.
voinhan sen kertoakin- ja olen siis kertonut tälle naiselle tunteistani ja välillämme on todella sitä kipinää, joka aina ajoittain nousee "elämää suuremmaksi". mutta kun kerran naisia ollaan ja ajatellaan järjellä ja muitakin kuin itseämme...ei hän halua "rikkoa" lapsen kotia.. siis painamme tunteet piiloon..
Olen pahoillani siitä, että olet noin vaikeassa tilanteessa. Lapsen takia toivoisin, että tekisit jonkinlaisen muutoksen, menisit vaikka terapeutille juttelemaan.
Kuulostat hyvältä ja muita ajattelevalta ihmiseltä, ja se on todella hienoa. Mutta totta voi olla se, että katkeroidut lapselle, ainakin alitajuisesti.
Olen nimittäin itse tällaisen lapsilleen katkeroituneen äidin kasvattama. Olen nyt aikuisena tajunnut, miten äiti tiedostamattaan ja alitajuisesti vihasi minua ja veljeäni, koska me estimme häntä elämästä. Ja nyt jälkiä yritetään korjata erittäin pitkällisessä ja raskaassa terapiassa.
Tämä ei ole tarkoitettu tuomitsemisviestiksi, vaan enemmänkin kannustukseksi. Kohtaa rohkeasti lapsesi aiheuttamat tunteet ja pyri purkamaan ne.
Ja mitä mieheen ja muihin ihmissuhteisiin tulee, niin tässä on motto, joka on kolahtanut ainakin minuun: Kuolinvuoteellaan ihminen ei kadu mitään niin paljon kuin elämätöntä elämää.
minäkin olin naimisissa ja erottuani huomasin pitäväni naisista.Olin varmaan aina pitänyt.Lapseni eivät tietääkseni tiedä minusta, koska asun toisella paikkakunnalla.Elämä on nyt vähän monimutkaista, mutta olen ihanan naiseni kanssa onnellinen ja saanut perusrauhan sieluuni.Se vaatii paljon rohkeutta ja luopumistakin, mutta tilalle sain niin paljon "oikeata".Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!
ps. yritän edelleen olla lapsilleni äiti