Masennus..?

Se viiltely jättää sitten jäljet nilkkoihin joten sä elät niitten arpien kanssa loppuelämäsi.

Sen vähän mitä minä masiksesta tiedän, ja väitän että tiedän, niin ihan selvää masennustahan se on. Sen verran myös sanon kaiken maailman auttavista puhelimista, että niihin ei pysty sanomaan mitään väärää. Sit jos puhuminen jänskättää, niin on nää vlaoa, ja sekaisin chätit, niissa voi olla ihan anonina. Toki sama toimii puhelimessa... "Oho nyt vähän pätkii... ja lyöt luurin korvaan."

Mä kuvittelisin, että joku kontaktihan sun johonki aikuiseen / ammattilaiseen täytyy saada. Nuorille on myös paljon sellaisia nuorten mielenterveystoimistoja, klubitaloja ja kulttuuripajoja. riippuen paikkakunnista, ja voip olla että olet vähän nuori joihinkin niihin.

Googlaa kuitenkin rohkeasti, ei se ota mitään jos ei annakkaan.

Koulussa sit tietty terkkarit, kuraattorit jne? Ne saa palkkaa siitä että ovat siellä sinua varten.

Tän enempää en tähän osaa auttaa. Tsemppiä.

Toivottavasti olet saanut jotain apua; masennuksestahan tuo kielii etc. Itsellä on sellainen historia, että isäni tappoi itsensä ollessani 9v. Kun olin jo ennestään arka ja syrjäänvetäytvvä, pääsin koulukiusattavaksi. Sitä riemua eri muodoissaan kesti 1974-81. Välissä oli hiukan ehkä helpompia aikoja, kunnes äitini teki myös viimeisen ratkaisunsa. Yritin työstää yhtä aikaa järkytystä, holismianu & käydä töissä. MTK laittoi kyselyn voinnistani, johon kerroin Ed mainitut asiat. Vastasivat, että "On hienoa, kun sinulla on voimavaroja". Olin tyrmistynyt kirjeestä, mutta ehkä pahinta oli, kun yleinsn itseni super-ukoksi, joka kestää kaiken, kun on pakko. Niin siinä ei käynyt...Sain loparit töistä jatkuvien poissaolojen takia, no toisaalta paikka, jossa silloin olin, piti sisällään muitakin juoppoja. Otin ne loparit raskaana, mutta nyt sain (periaatteessa) keskittyä äitini juttuun ja... juoda. Lyhennän tätä sen verran, että vajaa neljä vuotta eteenpäin jätin viinat täysin ja ekat pari vuotta olo, kuin rakastuneella; ei painanut murheet. Pikkuhiljaa keski-ikää lähestyessä tajusin, että en ole käsitellyt tapahtuneita ja 2019 jäi mahdollisuus koko terapiaan. Nyt jo 57, jolla eräskin asia ahdistava/epävarma. Usein tuntuu, etten muuta viisasta tehnyt, kuin raitistuminen. En suinkaan tätä väheksy, mutta muut asiat ovat retuperällä ja apua asioihin ei meinaa saada.

Vanhempien ero on vaikuttanut sinuun ja olet surullinen. Yritä päästä viiltelystä eroon se ei ole sinulle tai kenellekkään hyväksi ja niistä jää myös ikäviä jälkiä.