Surullinen, heikko ja haluan kuolla

Oon kärsiny niin monta vuotta ja enää ei vaan pysty. Oon 18 vuotias ja tuntuu siltä että on ihan pakko "lopettaa elämä" ennen talvea. Mikään ei auta. Sattuu koko ajan. Terapiaa käyty kauan ja lääkkeitä kokeiltu, eri diagnooseja sattuu mut sattuu niin paljon. En millään saa aikaan itteni tappamista koska kaikki sattuu liikaa. Oon niin tunteellinen ihminen ja sattuu jättää kaikki jotka rakastaa ja välittää. Välillä oon tahalleen koittanu olla kylmä ja itsenäinen läheisiä kohti niin ois helpompi vaan lähtee. Ku olin noin 14 nii elämä alko tuntuu ihan liian raskaalta. Paraskaveri kuitenki teki päivistä kivat ja jaksoin sen kas jotenki jatkaa. Viime vuonna se kuoli ja ollu hirveen tyhjä olo sen jälkeen. Oon niin onnekas kun oon kuitenki tosi helposti lähestyttävä ja ihan nätti niin ystävii ja poikaystävii helposti saa. Mut mulla on mielessä niin pimee ja yksinäinen olo niin usein. Oli vähä vaikee lapsuus niin liittyy varmaa siihen. Mun vanhemmat on kans ihan parhaita, verrattuna monen muun vanhempiin. Ja välillä tulee hyviä päiviä ja kaikki tuntuu maholliselta. Mulla epäillään kakssuuntasta mielialahäriöö ja ehkä sen takii musta tuntuukin että oon niin rikki enkä ikinä tiedä kuka oon, mut silti kaikki ongelmat tuntuu liian pahalta. Mun elämä tuntuu arvottomalta ja tuntuu et kaikki traumat tulee aina kummitteleen. Välillä tuntuu ettei kukaan oikeesti välitä. Mut en tiä, en viiti lääkkeillä itteeni tappaa kun on niin suuri mahdollisuus ettei siitäkään kuole. Mut sit taas jonku käsidesin juominen ahdistaa koska sit pitäis niinku oikeesti olla varma et haluu kuolla. Ja en tiä haluunko oikeesti kuolla vai vaan kivun loppuun. En nää itteeni millään elään yli 25 vanhaks ikinä. Jotenki mietin aina et nyt ois paras lähtee ku on vielä niin nuori ettei se ahdista liikaa. Se on niin harmi koska ennen traumoja mulla oli unelma lapsuus, olin viisas, kaunis ja onnellinen. Mun luonne on aina ollu niin hassu ja vitsaileva. Mut kaiken vaikeen jälkeen en vaan enää pysty. Vaikka mitä teen, niin aina on vähän itsetuhonen tai toivoton olo. Vihaan itteeni niin paljon ja koitan tehä kaikkeni että ulkonäkö on aina nätti niin ettei ihmiset huomaa kuinka rikki oon. Mun mieli on oikeesti välillä niin hirvee paikka. Enkä tuu ikinä pääseen omaa mieltä pakoon. Mun on myös vaikee päästää ihmisii lähelle, tosi vaikee mut myös pelkään yksinäisyyttä ja yksin oloo yli kaiken. En tiä, tuntu vaan siltä että oli pakko avautuu. Pystyisköhän talven ajaks saamaan jostain osastolta paikkaa jos rupee tuntuu liian mahdottomalta mutta kuitenkin päätän jäädä. Aina ajattelin et viimeistään syyskuussa mua ei enää näkyis täällä mut jotenkin syvällä sisimmissään tiedän että en tuu pystyyn lähteen koska mun sydämmeen sattuu ja en pysty lopettaan miettiin 8v itteeni jolla oli unelmia niin paljon. Kiitos jos luit, tuntuu vaan siltä ettei kukaan ikinä kuule ja oli pakko saada ajatukset joista en viiti edes terapiassa puhua ulos.