MITEN teillä riidellään?

Ihan turhaa kuluttaa siihen aikaa,vaimoni on kuitenkin loppujen lopuksi aina oikeassa,no ainakin useimmiten

lentelevät, onneksi suutun harvoin ja mies ei välitä suuttumisistani - on se aika rauhallinen tyyppi, joskus kyllä mököttää, ja sitä minä taas en voi sietää. Mielummin kunnon riita kun mikään mykkäkoulu:))

huushollissa on helppo riidellä sillä täällä on demokraattinen systeemi.Yksi ääni ylitse muiden.
Tälläkin hetkellä olen yksin....=)

Sen jälkeen kun muutin exästä erilleen ei tässä taloudessa ole tarvinnut ääntä korottaa.

Aiemmassa elämässä eukko huusi kuin hyeena ja jos ei mielestään saanut huomiota kävi käsiksi. En kaipaa.

Vanhempieni kodissa sain kyllikseni seurata dramaattisia ja äänekkäitä riitoja.

Päätin, ettei omassa kodissani sellaisia harrasteta. Päätökseni on pitänyt joskus valitettavankin hyvin, koska olen huomannut että välillä pitäisi osata paremmin pitää puoliansa. Yleensä "juoksen karkuun" eli poistun hetkeksi paikalta tai lähden kävely-, hiihto- tai pyörälenkille, jonka kuluessa asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. (Lähtiessäni ilmoitan myös minne lähden ja koska aion palata.)
Jos lenkiltä palattua tuntuu vielä olevan aihetta, keskustelemme asiat selviksi.

Joskus nuoruudessa mieheni ryhtyi mököttämään; se yleensä päättyi siihen, että purimme asiat kirjoittamalla toisillemme kirjeen. Viimeisen kirjeen kirjoittamisen jälkeen uhkasin, että seuraavalla kerralla hän ei saakaan kirjettä minulta vaan asianajajaltani.
Mököttäminen on mielestäni todella pirullinen vaihtoehto riitelylle.

Yhden ainoan kerran mieheni vihaisena kohotti uhkaavasti kättään ikäänkuin lyödäkseen. Minä yllätin itsenikin huomatessani yhtäkkiä seisovani naapurin oven takana. Olin juossut heti sinne karkuun ja soittanut ovikelloa. En oikein itsekään tiennyt, mitä olisin sanonut kun naapurin isäntä tuli ovelle. Mieheni tuli perässäni pihalle vielä hämmentyneempänä ja kutsui minua kotiin. Yhdessä sitten nauroimme tapahtuneelle ja omalle primitiivireaktiolleni.
Luultavasti hirveintä mitä voisin kuvitella, olisi väkivallan uhan kokeminen omassa kodissa.

Pieni riitely ja varsinkin sen jälkeinen sovinto voisivat sen sijaan olla ihan mukaviakin asioita.
Toivottavasti saan vielä tilaisuuden opetella ja oppia.;))

*Matkalta kotia kohden, nainen soitti pojille. Kyseli jääkaapin sisällöstä ja päätti lykätä ostoksilla käynnin seuraavalle päivälle. ’Aina minä jotain aamiaiseksi keksin, hän tuumi, iltapalaksi muunnan ne kuivettuneet paahtoleivät köyhiksi ritareiksi ja pakastimessa on mansikoita. Pyykinpesuaine on loppu, jos joku kriittisen tärkeä paita on pesemättä, pyöräilköön vanhempi itse lähikauppaan hakemaan pesuainetta. Täytyy vain muistaa kysyä, että tilanne ei ole edessä yhdeltätoista illalla, kuten tavallisesti.’

Auton kääntyessä pihaan, olivat pojat ovella vastassa. Nainen oli siitä mielissään. ’Odottivat kattia, hän ajatteli, se on hyvä asia. Kun nyt vain malttaisivat antaa kissan asettua taloksi jokseenkin rauhassa.’

’Autatteko minua purkamaan tämän muuttokuorman’, nainen huuteli veljeksille ja jatkoi samaan syssyyn: ’Ei, perkele valkoisilla tennissukilla pihalle, vaan kengät jalkaan, ja heti!’

Välillä pojat olivat raivostuttavia idiootteja. Mullilauman päättömyydellä kohelsivat, kisailun, orivarsojen isottelun kaapatessa mielen kokonaisvaltaisesti. Naisen raivostuessa, silmät hämmästyksestä ymmyrkäisenä, he sitten ihmettelivät, äitikullan alkukantaisia reaktioita.

Muutaman minuutin kukkotappelu eteisen tuulikaapissa siitä, kumpi ensimmäisenä mihinkin kenkään tarttui ja sen jälkeen raivoisaa verbaalista välienselvittelyä pihanurmella. Kunnes kumpainenkin kääntyi äidin puoleen valmiina valittamaan, että veli oli kohdellut kaltoin.

Tuollaiset kiistat päättyivät yleensä siihen, että adrenaliiniannos ehti erittyä naisenkin vereen,
saaden hänet huutamaan ja sättimään poikia, kielenkäytön riistäytyessä vittuperkeleeksi niin, että pojat lopulta unohtivat keskinäisen kiistansa ja loukkaantuivat, muka verisesti, äitinsä kohtuuttomasta käytöksestä.

Tänään, edes kahden hengen hunnilauma ei kyennyt naisen hyväntuulisuutta riistämään ja hän vain katseli poikiensa kohellusta ja odotti. Pojatkin olivat tavallista herkempinä. Ehtivät vasta avata suunsa valittaakseen, kun jo sen sulkivat ja nielaisivat kähinänsä. Pienempi vain hiljakseen jurputti, juuri niin hiljaa, että naisen ei sitä tarvinnut kuulla.