Nyt pari tuntia sängyssä yksikseni pyörittyä ajattelin tulla purkamaan johonkin fiiliksiä ajatuksista jotka pyörivät päässäni taas.
Olen siis tällä hetkellä 19-vuotias hyvin positiivinen ja sosiaalinen ihminen, mutta tällä hetkellä elämääni taas rassaa se, että olen lievästi vammainen eli kasvoistani puuttuu ilmeitä ja kädet eivät ole niin vahvat sekä yleisesti olen lihaksistolta heikompi jne., muutenhan sitä näyttää ja menee normaalien "tavisten" lailla, mutta kuitenkin. Tämä fiilis ei ole moneen vuoteen tullut näin vahvasti esiin kuin se nyt on taas alkanut tulemaan, koska olen hyvin nuoresta asti ollut täysin sujut vammaisuuteni kanssa enkä ole kokenut sitä mitenkään esteenä.
Sairauteni todettiin varhaisessa lapsuudessa ja silloin vielä ajattelin olevani aivan "normaali", kunnes toisten lasten kanssa leikkiessä se alkoi julmalla tavalla tulemaan ilmi, eli juuri tätä "me ei leikitä sinun kanssa kun olet vammainen" jne. Se on satuttanut ja satuttaa edelleen muistoina mielessäni ja pitkään minulla oli hakusessa luottamus toisiin ihmisiin vain sen takia, että aina ottaessani uusia kontakteja muihin, saatoin kuulla tästä. Monesti saatan vieraissa tilanteissa jättää tämän homman kokonaan mainitsematta vain sen takia, ettei minun tarvitse "pelätä" tätä fiilistä.
Tässä asioita jotka pyörivät päässäni kokoajan:
- En saa mitään seurustelusta irti vaikka haluaisin sekä kaipaisin sitä oikeasti (olen saanut ihan liikaa rukkasia ja aina vaivaa sama kysymys "entä jos minussa onkin se vika?")
- En voi koskaan saada ehkä terveitä lapsia ja kuitenkin rakastan lapsia ja haluaisin joskus nähdä omat lapseni tuolla maailmalla juoksemassa terveinä ja hyvinvoivina.
- Monet hienot urheilujutut ja hyvää fyysistä kuntoa vaativat jutut olen joutunut jättämään välistä vain sen takia etten pysty
- Monesti kaipaisin voivani olla täysin terve ja touhuta mitä vain ilman vuosia jatkuneita hoitoja/lääkärikäyntejä jotka edelleen rajoittavat elämääni
- Olen ehkä energinen ja positiivinen maailmalla mutta kotiin päästyä saatan lysähtää kasaan kuin ilmapallo ja olla hyvinkin apaattinen joskus
- Olen joutunut kärsimään koulukiusaamisesta lapsena ja se on jättänyt omat arpensa.
- Pala palalta voimani alkavat ehtyä vain sen takia, että lihaskuntoni heikkenee ja se voi jonain päivänä koitua kohtalokseni (esim. influenssa/keuhkokuume voi tappaa minut kuten äidilleni kävi 3 vuotta sitten)
- Minulla on välillä hyvinkin vaikeita kipuja lihaskireyksien takia
Elämästä kyllä otan kaiken irti, mutta silti jotenkin olen ahdistunut ja taas monena iltana olen nukahtanut tyyny kyynelistä kosteana vain sen takia, että olisi hyvä olla. Monesti miettii sitä, että miksi minun elämästäni tuli jotain tälläistä enkä saanut koskaan elää normaalia elämää, vaikka onhan tämän sairauden kautta oppinut ymmärtämään ehkä hieman paremmin suvaitsevaisuutta ja kykyä toimia muiden sairaidenkin ihmisten kanssa jne. mutta silti. Koulussani olen kyllä käynyt helpottamassa oloani koulupsykiatrilla ja hän on antanut minulle suurta lohtua elämääni, mutta entä kun tämäkin on ohi...
Koin tätä kirjoittaessani hetkellistä suurta helpotusta, koska sain kirjoittaa nämä sanat johonkin kuin että pyöritän niitä sisälläni.
Suuresti olen saanut myös tukea aivan suvulta, ystäviltä jne ja he ovat aina olleet minulle hyvin tärkeitä, koska ilman heitä en varmasti olisi tässä.
Olen siis tällä hetkellä 19-vuotias hyvin positiivinen ja sosiaalinen ihminen, mutta tällä hetkellä elämääni taas rassaa se, että olen lievästi vammainen eli kasvoistani puuttuu ilmeitä ja kädet eivät ole niin vahvat sekä yleisesti olen lihaksistolta heikompi jne., muutenhan sitä näyttää ja menee normaalien "tavisten" lailla, mutta kuitenkin. Tämä fiilis ei ole moneen vuoteen tullut näin vahvasti esiin kuin se nyt on taas alkanut tulemaan, koska olen hyvin nuoresta asti ollut täysin sujut vammaisuuteni kanssa enkä ole kokenut sitä mitenkään esteenä.
Sairauteni todettiin varhaisessa lapsuudessa ja silloin vielä ajattelin olevani aivan "normaali", kunnes toisten lasten kanssa leikkiessä se alkoi julmalla tavalla tulemaan ilmi, eli juuri tätä "me ei leikitä sinun kanssa kun olet vammainen" jne. Se on satuttanut ja satuttaa edelleen muistoina mielessäni ja pitkään minulla oli hakusessa luottamus toisiin ihmisiin vain sen takia, että aina ottaessani uusia kontakteja muihin, saatoin kuulla tästä. Monesti saatan vieraissa tilanteissa jättää tämän homman kokonaan mainitsematta vain sen takia, ettei minun tarvitse "pelätä" tätä fiilistä.
Tässä asioita jotka pyörivät päässäni kokoajan:
- En saa mitään seurustelusta irti vaikka haluaisin sekä kaipaisin sitä oikeasti (olen saanut ihan liikaa rukkasia ja aina vaivaa sama kysymys "entä jos minussa onkin se vika?")
- En voi koskaan saada ehkä terveitä lapsia ja kuitenkin rakastan lapsia ja haluaisin joskus nähdä omat lapseni tuolla maailmalla juoksemassa terveinä ja hyvinvoivina.
- Monet hienot urheilujutut ja hyvää fyysistä kuntoa vaativat jutut olen joutunut jättämään välistä vain sen takia etten pysty
- Monesti kaipaisin voivani olla täysin terve ja touhuta mitä vain ilman vuosia jatkuneita hoitoja/lääkärikäyntejä jotka edelleen rajoittavat elämääni
- Olen ehkä energinen ja positiivinen maailmalla mutta kotiin päästyä saatan lysähtää kasaan kuin ilmapallo ja olla hyvinkin apaattinen joskus
- Olen joutunut kärsimään koulukiusaamisesta lapsena ja se on jättänyt omat arpensa.
- Pala palalta voimani alkavat ehtyä vain sen takia, että lihaskuntoni heikkenee ja se voi jonain päivänä koitua kohtalokseni (esim. influenssa/keuhkokuume voi tappaa minut kuten äidilleni kävi 3 vuotta sitten)
- Minulla on välillä hyvinkin vaikeita kipuja lihaskireyksien takia
Elämästä kyllä otan kaiken irti, mutta silti jotenkin olen ahdistunut ja taas monena iltana olen nukahtanut tyyny kyynelistä kosteana vain sen takia, että olisi hyvä olla. Monesti miettii sitä, että miksi minun elämästäni tuli jotain tälläistä enkä saanut koskaan elää normaalia elämää, vaikka onhan tämän sairauden kautta oppinut ymmärtämään ehkä hieman paremmin suvaitsevaisuutta ja kykyä toimia muiden sairaidenkin ihmisten kanssa jne. mutta silti. Koulussani olen kyllä käynyt helpottamassa oloani koulupsykiatrilla ja hän on antanut minulle suurta lohtua elämääni, mutta entä kun tämäkin on ohi...
Koin tätä kirjoittaessani hetkellistä suurta helpotusta, koska sain kirjoittaa nämä sanat johonkin kuin että pyöritän niitä sisälläni.
Suuresti olen saanut myös tukea aivan suvulta, ystäviltä jne ja he ovat aina olleet minulle hyvin tärkeitä, koska ilman heitä en varmasti olisi tässä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Älä ystävä hyvä vaan menetä toivoasi sillä sydämesi tuntuu olevan kultaa, uskon että ihmisenä olet rakastettava ja mieluinen.