Hukassa surun ja rakkauden välissä

Hypätään suoraan asiaan. Tässä tarinani:

Olen aivan murskana. Siitä on hieman yli kolme kuukautta (tiedän että on lyhyt aika mutta enivei) kun päädyimme eroon elämäni rakkauden kanssa. Ehdimme olla melkein 2 vuotta yhdessä. Hän jätti minut väittäen haluavansa olla vapaa, vaikkakin miltei heti eron jälkeen aloitti suhteen ja muutti yhteen uuden miespuolisen ystävänsä kanssa. Selvisi minullekkin, että heidän juttunsa oli alkanut jo meidän suhteen aikana.

Eron syyksi hän ilmoitti myöhemmin sen ettei ollut kiinnostunut minusta enää. Ilmoitti kuitenkin eron jälkeen haluavansa olla ystävä kaikesta huolimatta. Tämä ei toteutunut, sillä hänen muuton yhteydessä hän muuttui kylmäksi, ilmoittaen ettei halua olla tekemisissä. Osasin omalla tavallaan odottaa tuota, mutta silti olen hämmentynyt.

Olen hukassa. Vaikka erosta ei olekkaan pitkä aika, tunteeni ovat sekaisin. Olen edelleen umpirakastunut, mutta samaan aikaan pettynyt ja surullinen. Järkeni sanoo että on mentävä eteenpäin, sillä minua on satutettu. Olisin kuitenkin samaan aikaan valmis puhumaan asiat halki ja ehkä jopa antamaan anteeksi. Toista ei voi kuitenkaan muuttaa, vaikka haluaisi.

Olen yrittänyt puskea eteenpäin, mutta en voi tunteilleni mitään. Olen hankkinut sisältöä päiviini lenkkeilemällä, soittamalla kitaraa ja olemalla ystävieni kanssa, mutta hän valtaa mieleni hyvin usein. Pienetkin asiat muistuttavat hänestä. Se vetovoima, se kaipuu, niitä on vaikea kuvailla. Kumppaneita on tullut ja mennyt, mutta tämän kohdalla, uskon että olen rakastunut aidosti. Se tekee asioista vielä kivuliaampia. Mutta toisaalta aitoa rakkautta on myös se että osaisi päästää irti.

Eromme oli hyvin mystinen, sillä kaikki loppui kuin seinään. Olin huomannut pientä etääntymymistä häneltä, mutta ajattelin sen johtuvan hänen masennuksesta. Kuitenkin päivä koitti ja hän ilmoitti haluavansa erota. Palautin oitis hänen tavaransa, ja pidimme keskustelun lyhyenä. Jatkoimme yhteydenpitoa kuitenkin viestittelemällä. Melko pian hän ilmoitti muuttanensa uuden miehensä luokse sanoen ettei halua olla tekemisissä. Se musersi.

Hänen uusi "laastarisuhteensa" sattuu minuun, vaikka se ei ole minun elämääni. En tiedä, miten vakavaa heidän juttunsa oli parisuhteemme aikana, mutta väliäkö sillä. Olemme minimoineet kontaktimme vain välttämättömiin. Hänellä on kuitenkin vielä halussaan tavaroitani, joita ei syystä tai toisesta palauttanut. Tuntuu että hän pakenisi jotain, mutta spekulointi ja jossittelu ei ainakaan helpota tilannetta.

Meillä oli kaikki paremmin kuin hyvin, emmekä kiirehtineet mihinkään. Kunnioitimme ja kohtelimme toisiamme ja rajojamme hyvin. Olen yrittänyt hyväksyä ajatusta, että hän ei vain ollut ehkä enää kiinnostunut minusta, vaikka se ei ole todellakan helppoa. Hän jatkuvasti poistaa estoni sosiaalisista medioista ja tekee sen taas uudestaan. Tämä on hämmentänyt minua entistä enemmän. Stalkkaako hän minua ja miksi?

Olen nyt viimeisen kuukauden aikana päässyt pahimmasta shokista yli. Ajatukseni ovat nyt jokseenkin selkeämpiä ja olen pystynyt kaikesta huolimatta nauttimaan pienistäkin asioista. Silti, pyörin edelleen kahden tunteen välissä. Toinen puoli sanoo että minua satutettiin ja hänet pitäisi unohtaa. Toinen puoli taas rakastaa naista kovasti. En haluaisi ketään muuta kuin hänet. Hänen kanssaan opin kasvamaan ihmisenä ja älyämään miltä rakkaus tuntuu. Haluaisin ottaa häneen yhteyttä, mutta sekään ei tässä vaiheessa olisi oikea ratkaisu. Parempi
vaan antaa aikaa.

Olen siis tiivistettynä hukassa itseni ja tunteideni kanssa. Toivon että hän tulisi takaisin jonain päivänä, mutta ajatus siitä on myös syönyt minua sisältä. Mitä minä teen?

Kiitos lukemisesta. Pahoittelut jos teksti vaikutti sekavalta. Haluaisiko porukka jakaa omia kokemuksiaan tai vaikka neuvoja tilanteeseeni?Arvostaisin asiallisia vastauksia.

Kiitos etukäteen!