Ääneen puhuminen masentaa

Liiallinen ulospäinsuuntautuneisuus alkaa masentaa.
Mielellään en avaa suuta ja se tekee elämästä helpomman.

Toinen asia, että en tahdo samoja kavereita.
Samoiksi kavereiksi valikoituu erittäin ison seulan jälkeen vain 1 ihminen.
Mutta senkin kanssa ei voi tavata usein.
Hänelle kertoo monia asioita mutta ei kovin usein,
muuten alkaa hänkin masentaa kun tulee iholle lähelle.

Paras 2000 luvun keino on puhua vain uusille henkilöille,
heille joita ei tunne.

Elämän kokemus kuitenkin on nopea, että uusista henkilöistä näkee heti
ketkä ovat mukavia tai ei.

Mukavista ihmisistä vielä osa karsiutuu, että tulee yllätyksenä,
että mukavat eivät olekaan mukavia.
Siis näkökokemus arvioi väärin.
Se on ihme, jota hyväksyin, että ei voi tietää kaikkea.
Osa väestöstä näyttää hyvältä mutta tuntuu pahalta.
Ja toisinpäin.

Puolitutut joista pitää, heille voi puhua joskus, koska tuntuvat kivoilta.
Kuitenkin eivät ole kavereita.
Sellaisia puolituttuja voi olla enemmän eri puolin.
Yksi, sana, kaksi ja ei muuta.

Ehkä sellaiset puolitutut, joista pitää, sellaiset kannattavat maan.
On se elämä perverssiä ja vittu mikä evoluutio sellaista rupesi keksimään.
Että pitihän jonkun eläimen tahdota elää ja jatkaa vielä koko sontaa.
Kuolisi niin....