6-vuotias tyttäreni tokaisi minulle eilen, että hänestä on murheellista, että isi ja äiti eivät voi asua yhdessä. Vastasin, että ikävää se on isistäkin, mutta eipä tuolle mitään mahda, kun äiti ei halua, että asumme yhdessä.
Aloin jälkeenpäin fundeeraamaan, että teinkö virheen tuossa, että lapsen kuullen laitoin eron äidin piikkiin, vaikka hänhän se todellisuudessa on ainoa ihminen, joka eroa on halunnut? Tahdon sanoa tällä sitä, että olisiko sittenkin pitänyt pysyttäytyä vain yleisluontoisessa sympatiseeraamisessa tyyliin, että ei tämä isistäkään mukavaa ole, mutta nyt eletään näin? Piste. Jos korostan äidin halukkuutta erota, niin eikö se aiheuta lapsissa katkeruutta ja jopa suuttumusta äitiä kohtaan, varsinkin kun lapset eivät kykene näitä asioita ymmärtämään vielä vuosiin?
Miten te muut olette menetelleet? Oletteko pyrkineet antamaan tasapuolisen kuvan asioista, vaikka se toinen vanhempi ei tällaista kuvaa välttämättä ansaitsisikaan? Eikö ole kuitenkin lasten kannalta paras, että vaikka sitten hivenen peitellen ja valehdellen antaa parhaan mahdollisen kuvan molemmista vanhemmista?
Aloin jälkeenpäin fundeeraamaan, että teinkö virheen tuossa, että lapsen kuullen laitoin eron äidin piikkiin, vaikka hänhän se todellisuudessa on ainoa ihminen, joka eroa on halunnut? Tahdon sanoa tällä sitä, että olisiko sittenkin pitänyt pysyttäytyä vain yleisluontoisessa sympatiseeraamisessa tyyliin, että ei tämä isistäkään mukavaa ole, mutta nyt eletään näin? Piste. Jos korostan äidin halukkuutta erota, niin eikö se aiheuta lapsissa katkeruutta ja jopa suuttumusta äitiä kohtaan, varsinkin kun lapset eivät kykene näitä asioita ymmärtämään vielä vuosiin?
Miten te muut olette menetelleet? Oletteko pyrkineet antamaan tasapuolisen kuvan asioista, vaikka se toinen vanhempi ei tällaista kuvaa välttämättä ansaitsisikaan? Eikö ole kuitenkin lasten kannalta paras, että vaikka sitten hivenen peitellen ja valehdellen antaa parhaan mahdollisen kuvan molemmista vanhemmista?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä lapselle on totuus sanottava, oli se vaikka kuinka karu tahansa. Myös se, että aina joku asia on oltava jonkun syy, sillä eihän ilman kenekään syytä mitään tapahdu.
Jos teillä ero oli äidin syy, ettei halunnut olla teidän kanssa, lapsella on oikeus tietää, miksi niin tapahtui ja kuka on syllinen tai vastuussa tapahtuneesta.
Minusta on väärin piilotella asioita lapsilta, sillä onhan heidän opittava myös itse ottamaan vastuu asioista aikanaan.
Sillai he oppivat, että aina ei voi syyttää molempia tapahtuneesta. Tuomalla asiat reilusti julki, se helpottaa myös lasta käsittelemään asiaa.
.. niin vaikeita asioita, joita aikuinenkaan ei pysty käsittelemään.
Lapsella on oikeus olla lapsi ja vanhemmalla velvollisuus turvata turvallinen tervehenkinen lapsuus.
Me kaikki teemme virheitä. Vaikka meidän liittomme hajosi puolison uskottomuuteen, katson myös peiliin enkä syytä pelkästään häntä.
Rikoksesta seuraa rangastus, mutta täytyykö sivullisten kärsiä. Tässä tapauksessa tarviiko lasten kärsiä aikuisten kasvukivuista???
Lapsi rakastaa molempia vanhempiaan sellaisina kuin he ovat ja se on heidän oikeutensa. Fiksua onkin pitää tietyt asiat omana tietonaan.
Me puhuimme lapsille yhdessä ja kerroimme että isi ja äiti eivät halua enää riidellä, joten isi muuttaa pois. Isi ja äiti rakastaa teitä(lapsia) ja Isi näkee teitä usein, ja pääsette isin luo kylään.
Korostimme myös sitä ettei ero ole lasten syy. Sitä kuulema pienetkin lapset saattavat mielessään pohtia, koska heidän maailmankuvansa on niin rajallinen, että eivät käsitä asioiden irrallisuutta heidän todellisuudestaan.
Tytär (4v.) totesi siihen että "Älkää sitten enää riidelkö". Johon sanoimme että olemme kovasti yrittäneet, mutta emme siinä onnistuneet.
Nämä aikuisten asiat ovat vähän liian isoja pienille, joten pyrin pitämään asiat yksinkertaisina kun puhumme asioista. He ymmärtävät kyllä paljon, mutta kaikkea heidän ei tarvitsekaan tietää.
Tärkeintä on tässä vaiheessa että me tulemme vanhempina toistemme kanssa toimeen ja pystymme kohtaamaan lapsiin liittyvissä asioissa.
Sillä tavalla annamme lapsille turvallisen ympäristön kasvaa, vaikka molemmat vanhemmat eivät ole aina läsnä.
Mieluiten en kuitenkaan valehtelisi. Jos on sellaisia asioita, kuten esimerkiksi puolison uskottomuus, voi todeta lapselle, että nämä ovat aikuisten välisiä asioita, jolloin lapsi ei ota turhaa taakkaa itselleen tai hänen ei tarvitse valita puolia. Hän saa rakastaa molempia vanhempiaan. Eihän nämä asiat heille kuulu?
Itselläni on lapset tosi pieniä ja on erilaisia elämäntilanteita, että tähänkään asiaan ei yksiselitteistä toimintatapaa ole..
Isompien lapsien kanssa voi varmaankin puhua avoimemmin?
Vaan näin: Isin ja äidin yhteiselo ei sujunut hyvin tai joskus aikuisilla ei ole kivaa yhdessä tai sovimme äidin kanssa... jne.
Jutelkaa sitten yksityiskohtaisemmin kun lapsi kasvaa isommaksi. Anna hänen pyyteettömästi rakastaa teitä molempia tasapuolisesti. Se voi hämmentää häntä kun käsittelee asiaa siltä kantilta kumpi jätti ja hylkäsi....
Joskus on tullut harkitsematta sanottua, että kun isä halusi lähteä, niin isä lähti. No, se on totuus, ja lapsi kyllä jossain vaiheessa sen ymmärtää (on jo ymmärtänyt), kun isä ei käy katsomassa ja lupailee turhia. Mutta oikein kun oon asiaa ajatellut, ja sitten lapselle jutellut, niin oon kertonut että äiti ja isä ei enää halunneet olla yhdessä, koska meillä ei ollut hyvä olla yhdessä ja aina riideltiin. Mutta että molemmat kuitenkin rakastetaan lasta. Uskon että lapsi ymmärtää senkin, että isä häntä kuitenkin rakastaa, vaikkei omien vaikeuksiensa takia osaa olla läsnä ja isänä lapselle. Jossain vaiheessa ainakin ymmärtää, jos ei nyt vielä (8v).
En tiedä oonko tehnyt paljonkin väärin, mutta me keskustellaan pojan kanssa aika paljon ja vakavista asioista, ja poika vaikuttaa järkevältä. Yks kerta sanoi mulle, että "äiti, mä haluan että sä oot yksin mun huoltaja, kun ei isä kerran mitään huolla" (meillä yhteishuoltajuus).
Mutta siis, kannattaa varmaan kertoa rehellisesti että äiti ei halua asua isin kanssa, mutta korostaa että se johtuu äidin ja isin välisistä asioista, eikä siitä että äiti ei halua asua lasten kanssa. Vaikeita asioita, mutta lasten on vaikeampi sopeutua, jos ei anna mitään selityksiä...
Meidän ei ollut hyvä elää yhdessä ja parempi että asutaan eri kodeissa.Minusta on väärin syyllistää toinen aikuinen,lapsen pitää saada olla lapsi eikä joutua pohtimaan aikuisten eron syitä.
Tuohon tapaan itsekin aikoinaan vastailin "isänne vaihtoi meidät toiseen perheeseen."
En voinut katkeruudelleni mitään. Yritin lieventää sitä jatkamalla että "siltä se äidistä tuntuu ja se sattuu sydämeen."
Kaikkein raadollisimpia yksityiskohtia en ole edes vihjaissut vaikka omani on hieman vanhempi kuin sinun lapsesi.
Ihmisiähän me jätetytkin, saatana vieköön, ollaan! Ja satutettuja...