Tässä eräs tarinanraakileeni, jos joku jaksaisi sen vaikka lukea. Toivoisin paljon palautetta, kertokaa ihmeesä mitä missä oli ideaa ja mikä meni pieleen.
Kiitos.
Unelmia
Maanantaiaamu syysloman jälkeen. Kiedon kaulahuivin tiukasti kaulaani ja vedän takin niskaani. Etsin avaimia ja löydän ne hedelmäkorista. Vilkaisen eteisessä peiliin ja näen takanani matkalaukut – en ole vielä purkanut niitä. Tulin eilen kotiin äitini luota. Tulin eilen kotiin kotoa. En oikein tiedä kumpaa minun pitäisi sanoa kodiksi. Kiirehdin hämärään rappukäytävään ja laskeudun portaat alas, hissi vain herättäisi naapurit.
Bussipysäkillä ei ole muita. Koko kaupunki näyttää nukkuvan, vain jokunen auto ohittaa minut pyyhkien tienreunan kurat lahkeilleni. Istun silti paikallani sateelta suojassa katsellen vastapäisiä rakennuksia. Harmaiden betonimöykkyjen keskellä kyyhöttää tuttu, nelikerroksinen rakennus, miltei kaikki verhot ovat ummessa.
Vilkaisen kelloon: se näyttää viittä vailla seitsemää. Vielä vähän aikaa. Tulen aina pysäkille aikaisin, vaikka asun aivan kadun toisella puolella. En muista koskaan myöhästyneeni bussista matkalla töihin. En muista koskaan myöhästyneeni töistäkään. Olen aina ajoissa, joskus jopa ennen, kuin vahtimestari käy avaamassa ovet.
Kuusi vuotta, eikä yhtäkään myöhästymistä! Enpä ole muutenkaan laiminlyönyt työtäni, enkä joutunut vaikeuksiin. Taidan olla itse asiassa melko mallikelpoinen työntekijä, pomoni saisi olla ylpeä minusta. Häntä ei kyllä kovin usein näy toimistolla, varmaan melko kiireinen mies. Päässyt urallaan pitkälle, toisin kuin minä.
Mitähän minun pitäisi tehdä, että pääsisin eteenpäin urallani? Tai elämässä… Montako kertaa olen saanut palkankorotuksen? Montako kertaa minut on palkittu hyvästä työstä? En muista, liekö kertaakaan. Kuusi vuotta samassa työpisteessä, samalla palkalla ja samoissa tehtävissä. Alkaisin pikkuhiljaa kaivata jo jotain muutosta.
Mielestäni kyllä ansaitsisin ylennyksen. Kaikki muut tuntuvat edistyvän urallaan niin hyvin. Ihmiset toteuttavat unelmiaan: ostavat oman talon, pääsevät korkeisiin virkoihin, muuttavat ulkomaille.
Ulkomaille! Sinne se pomo saisi minut lähettää. Voisin vihdoinkin työskennellä vaivalla opiskelemallani kielitaidolla, ei siitä tässä työssä ole mitään hyötyä. Voisin tavata uusia ihmisiä uusista kulttuureista, edistyä elämässäni. Kuinka ihanaa olisikaan karistaa tämän pohjoisen maan tomut – tai paremminkin kurat – jaloistaan. Voisin siemailla aamukahvini keskieurooppalaisessa kahvilassa, se ainakin päihittäisi työpisteeni. Voisin katsella ympärilleni ja nähdä vihdoin uusia asioita, nähdä maailmaa.
Olen aina unelmoinut pienestä, sievästä asunnosta pienessä, sievässä, rauhallisessa ja lämpimän ilmaston alueella sijaitsevassa kaupungissa. Tai miksi ei sateisessa suurkaupungissa? Rannikkoilmastokin voittaisi talven kylmyyden ja pimeyden. Suurkaupungissa en juuttuisi yksin asuntooni pitkiksi lauantai-illoiksi.
Mutta täällä minä vain elän, jumissa ja alipalkattuna, koleassa pohjolassa, ja yritän saada elämääni jotain sisältöä. Ei kai minulla olisi edes rohkeutta lähteä. Siihen sisältyy niin paljon valmisteluita, niin paljon vaivaa, että muuttaisin mieleni parissa viikossa, ennen kuin edes pääsisin pois maasta. Onhan tietysti niitäkin ihmisiä, jotka vain lähtevät. Ottavat mukaansa vain passin, rahaa ja matkalaukun, jossa on vain tärkeimmät tavarat. Se olisi hullua.
Ihmiset muuttavat maasta toiseen, se on fakta. Ihmiset toteuttavat unelmiaan, eivätkä vain loju sohvan nurkassa niiden perään haikailemassa.
Näen bussin valot kaukaa vasemmalta ja nousen ylös heilauttaen kättäni merkiksi. Kaivan bussilipun taskustani. Edessä on taas yksi puuduttava syksyinen päivä loistelamppujen elottomassa valossa. Bussi pysähtyy vielä viimeisiin liikennevaloihin ja katselen aikani kuluksi pysäkin seinässä olevaa aikataulua. Seuraava bussi, Helsinki-Vantaan lentokentälle, saapuu kuusi minuuttia yli seitsemän.
Bussi pysähtyy kohdalleni ja ovat avautuvat nenäni edessä päästäen ilmoille ummehtuneen tuoksun. Epäröin. Onko tämä se, mitä haluan? Vastauksen teidän jo etukäteen. Vilkaisen kellooni ja se näyttää minuuttia vailla seitsemää, bussi oli tänään kerrankin ajoissa. Katson kuljettajaa anteeksipyytävän näköisenä ja lähden kiirehtimään suojatietä pitkin toiselle puolelle katua. Jos käytän hissiä, kerkeän hakea purkamattomat laukut eteisestä, napata lompakkoni keittokomeron pöydältä ja juosta takaisin pysäkille, ennen kuin lentokentän bussi saapuu kuusi minuuttia yli seitsemän.
Kiitos.
Unelmia
Maanantaiaamu syysloman jälkeen. Kiedon kaulahuivin tiukasti kaulaani ja vedän takin niskaani. Etsin avaimia ja löydän ne hedelmäkorista. Vilkaisen eteisessä peiliin ja näen takanani matkalaukut – en ole vielä purkanut niitä. Tulin eilen kotiin äitini luota. Tulin eilen kotiin kotoa. En oikein tiedä kumpaa minun pitäisi sanoa kodiksi. Kiirehdin hämärään rappukäytävään ja laskeudun portaat alas, hissi vain herättäisi naapurit.
Bussipysäkillä ei ole muita. Koko kaupunki näyttää nukkuvan, vain jokunen auto ohittaa minut pyyhkien tienreunan kurat lahkeilleni. Istun silti paikallani sateelta suojassa katsellen vastapäisiä rakennuksia. Harmaiden betonimöykkyjen keskellä kyyhöttää tuttu, nelikerroksinen rakennus, miltei kaikki verhot ovat ummessa.
Vilkaisen kelloon: se näyttää viittä vailla seitsemää. Vielä vähän aikaa. Tulen aina pysäkille aikaisin, vaikka asun aivan kadun toisella puolella. En muista koskaan myöhästyneeni bussista matkalla töihin. En muista koskaan myöhästyneeni töistäkään. Olen aina ajoissa, joskus jopa ennen, kuin vahtimestari käy avaamassa ovet.
Kuusi vuotta, eikä yhtäkään myöhästymistä! Enpä ole muutenkaan laiminlyönyt työtäni, enkä joutunut vaikeuksiin. Taidan olla itse asiassa melko mallikelpoinen työntekijä, pomoni saisi olla ylpeä minusta. Häntä ei kyllä kovin usein näy toimistolla, varmaan melko kiireinen mies. Päässyt urallaan pitkälle, toisin kuin minä.
Mitähän minun pitäisi tehdä, että pääsisin eteenpäin urallani? Tai elämässä… Montako kertaa olen saanut palkankorotuksen? Montako kertaa minut on palkittu hyvästä työstä? En muista, liekö kertaakaan. Kuusi vuotta samassa työpisteessä, samalla palkalla ja samoissa tehtävissä. Alkaisin pikkuhiljaa kaivata jo jotain muutosta.
Mielestäni kyllä ansaitsisin ylennyksen. Kaikki muut tuntuvat edistyvän urallaan niin hyvin. Ihmiset toteuttavat unelmiaan: ostavat oman talon, pääsevät korkeisiin virkoihin, muuttavat ulkomaille.
Ulkomaille! Sinne se pomo saisi minut lähettää. Voisin vihdoinkin työskennellä vaivalla opiskelemallani kielitaidolla, ei siitä tässä työssä ole mitään hyötyä. Voisin tavata uusia ihmisiä uusista kulttuureista, edistyä elämässäni. Kuinka ihanaa olisikaan karistaa tämän pohjoisen maan tomut – tai paremminkin kurat – jaloistaan. Voisin siemailla aamukahvini keskieurooppalaisessa kahvilassa, se ainakin päihittäisi työpisteeni. Voisin katsella ympärilleni ja nähdä vihdoin uusia asioita, nähdä maailmaa.
Olen aina unelmoinut pienestä, sievästä asunnosta pienessä, sievässä, rauhallisessa ja lämpimän ilmaston alueella sijaitsevassa kaupungissa. Tai miksi ei sateisessa suurkaupungissa? Rannikkoilmastokin voittaisi talven kylmyyden ja pimeyden. Suurkaupungissa en juuttuisi yksin asuntooni pitkiksi lauantai-illoiksi.
Mutta täällä minä vain elän, jumissa ja alipalkattuna, koleassa pohjolassa, ja yritän saada elämääni jotain sisältöä. Ei kai minulla olisi edes rohkeutta lähteä. Siihen sisältyy niin paljon valmisteluita, niin paljon vaivaa, että muuttaisin mieleni parissa viikossa, ennen kuin edes pääsisin pois maasta. Onhan tietysti niitäkin ihmisiä, jotka vain lähtevät. Ottavat mukaansa vain passin, rahaa ja matkalaukun, jossa on vain tärkeimmät tavarat. Se olisi hullua.
Ihmiset muuttavat maasta toiseen, se on fakta. Ihmiset toteuttavat unelmiaan, eivätkä vain loju sohvan nurkassa niiden perään haikailemassa.
Näen bussin valot kaukaa vasemmalta ja nousen ylös heilauttaen kättäni merkiksi. Kaivan bussilipun taskustani. Edessä on taas yksi puuduttava syksyinen päivä loistelamppujen elottomassa valossa. Bussi pysähtyy vielä viimeisiin liikennevaloihin ja katselen aikani kuluksi pysäkin seinässä olevaa aikataulua. Seuraava bussi, Helsinki-Vantaan lentokentälle, saapuu kuusi minuuttia yli seitsemän.
Bussi pysähtyy kohdalleni ja ovat avautuvat nenäni edessä päästäen ilmoille ummehtuneen tuoksun. Epäröin. Onko tämä se, mitä haluan? Vastauksen teidän jo etukäteen. Vilkaisen kellooni ja se näyttää minuuttia vailla seitsemää, bussi oli tänään kerrankin ajoissa. Katson kuljettajaa anteeksipyytävän näköisenä ja lähden kiirehtimään suojatietä pitkin toiselle puolelle katua. Jos käytän hissiä, kerkeän hakea purkamattomat laukut eteisestä, napata lompakkoni keittokomeron pöydältä ja juosta takaisin pysäkille, ennen kuin lentokentän bussi saapuu kuusi minuuttia yli seitsemän.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kehittyä mielenkiintoinenkin tarina.
Ehkä bussilippu oli väärä sana tunnolliselle kulkijalle, ehkä kuukausikortti? Tosin en ole kulkenut bussilla vuosisatoihin, joten termistö ei ehkä päivitetty?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä kaihoinen 7
T. Sherlokki
Enpä ole paljoa bussilla kulkenut, kun asun täällä korvessa. Se onkin sitten varmaan syynä tälle pikku kömmähdykselle.
Kiitos palautteesta! Lisää saa laittaa.
Ihan ok tarinan alku.
Papukaijamerkin pläjäytän!
Perusidea hyvä, siitä kannattaa pitää kiinni.
Näitä voisi ehkä miettiä:
- ennen kuin ja pilkun paikka (pikkujuttu)
- lompakko - itselläni mukana töissä
- passi
Tarina on nyt sellaisessa vaiheessa, jossa on vielä raaka-ajatuksia mukana sellaisenaan. Luulen, että ne jalostuvat kyllä sitten myöhemmillä kierroksilla. Siis esim. turhautumisen syitä on nyt lueteltu, ne varmaankin hioutuvat yksilöllisemmikseksi ja tiiviimmiksi hiljalleen.
Tsemppiä!
...parhaita mitä tänää oon lukenu! Tietty ehkä jotain pientä, mutta ton jakso lukea ihan aidolla mielenkiinnolla. Lisää! Jatkoa?