Kritiikkiä/paranteluehdotuksia vastaanotetaan :)
__________________________________
Aikojen aluissa, kun maailmamme oli vasta saanut muodon, vaelteli täällä yksinäinen hahmo, jonka tumman viitan helmat heittivät maailman ylle samettisen varjon hänen kulkiessa mailla ja merillä. Hahmon nimi on Yö. Tuolloin ei mikään jaksanut elää hänen helmojensa painostavassa pimeydessä, eikä hänellä ollut tarvetta nähdä maailmaa pimeydeltä, itseltään.
Kerran kulki nuori Päivä maailmaamme ja pysähtyi tänne lepäämään. Hän pelkäsi Yön läpäisemätöntä pimeyttä ja hänen oma valonsa pysyi heikkona ja häilyväisenä. Yö saapui hänen luokseen ja ihasteli Päivän kauneutta ja elinvoimaisuutta. Tuolla hetkellä, kun Yö sydämessä syttyi rakkauden liekki, syttyi myös hänen silmiinsä hopeinen, tuikkiva valo. Päiväkin Yön nuoren ja komean hahmon pimeän keskellä nähtyään käpertyi tämä syliin.
Jonkin aikaa he kulkivat maailmassamme yhdessä, mutta Päivän valo vahvistui ja kävi tuskallisen kirkkaaksi Yölle, eivätkä he voineet enää kävellä samalla puolella maailmaa.
Päivän rakkaudesta ja kauneudesta muistuttamaan kiinnitti Yö viittaansa tähdet ja kuun hän otti peiliksi, josta heijastuu Päivän valo. Pohjoisen kylmälle taivaalle hän heitti rakkautensa nauhat, joita myöhemmin alettiin kutsua revontuliksi.
Nyt Yön viitan helmat tarjosivat eläväisille rauhallista pimeyttä, jonka alla saattoi levätä tietäen, ettei sen paino tukahduttaisi ketään.
Päivän mekon helmat laskeutuivat kirkkaina ja kevyinä siellä missä hän kulki ja antoi elämään tarvittavan valon maille ja merille. Päivän kaulalla riippui koru, joka loisti läpimänä ja kirkkaana ja jonka saattoivat maan eläväisetkin nähdä. Riipusta alettiin kutsua auringoksi
Sinä lyhyenä aikana kun aurinko on pudonnut taivaanrannan taa värjäten yllä kaartuvaa taivasta lämpimillä sävyillä ja vastakkaisen horisontin päällä on jo musta huppu, Yö ja Päivä kohtaavat toisensa hetkeksi.
He jatkavat vaellustaan, en sano ikuisesti, sillä mistä minä sen muka tietäisin. Maailma on vielä nuori, kuten Päiväkin, ja kenties joskus Yö kestää Päivän valoa ja he kykenevät kulkemaan yhdessä, kylki kyljessä. Mutta ei nyt, ei vielä, ei ehkä koskaan, mutta ei se heitä estä unelmoimasta.
__________________________________
Aikojen aluissa, kun maailmamme oli vasta saanut muodon, vaelteli täällä yksinäinen hahmo, jonka tumman viitan helmat heittivät maailman ylle samettisen varjon hänen kulkiessa mailla ja merillä. Hahmon nimi on Yö. Tuolloin ei mikään jaksanut elää hänen helmojensa painostavassa pimeydessä, eikä hänellä ollut tarvetta nähdä maailmaa pimeydeltä, itseltään.
Kerran kulki nuori Päivä maailmaamme ja pysähtyi tänne lepäämään. Hän pelkäsi Yön läpäisemätöntä pimeyttä ja hänen oma valonsa pysyi heikkona ja häilyväisenä. Yö saapui hänen luokseen ja ihasteli Päivän kauneutta ja elinvoimaisuutta. Tuolla hetkellä, kun Yö sydämessä syttyi rakkauden liekki, syttyi myös hänen silmiinsä hopeinen, tuikkiva valo. Päiväkin Yön nuoren ja komean hahmon pimeän keskellä nähtyään käpertyi tämä syliin.
Jonkin aikaa he kulkivat maailmassamme yhdessä, mutta Päivän valo vahvistui ja kävi tuskallisen kirkkaaksi Yölle, eivätkä he voineet enää kävellä samalla puolella maailmaa.
Päivän rakkaudesta ja kauneudesta muistuttamaan kiinnitti Yö viittaansa tähdet ja kuun hän otti peiliksi, josta heijastuu Päivän valo. Pohjoisen kylmälle taivaalle hän heitti rakkautensa nauhat, joita myöhemmin alettiin kutsua revontuliksi.
Nyt Yön viitan helmat tarjosivat eläväisille rauhallista pimeyttä, jonka alla saattoi levätä tietäen, ettei sen paino tukahduttaisi ketään.
Päivän mekon helmat laskeutuivat kirkkaina ja kevyinä siellä missä hän kulki ja antoi elämään tarvittavan valon maille ja merille. Päivän kaulalla riippui koru, joka loisti läpimänä ja kirkkaana ja jonka saattoivat maan eläväisetkin nähdä. Riipusta alettiin kutsua auringoksi
Sinä lyhyenä aikana kun aurinko on pudonnut taivaanrannan taa värjäten yllä kaartuvaa taivasta lämpimillä sävyillä ja vastakkaisen horisontin päällä on jo musta huppu, Yö ja Päivä kohtaavat toisensa hetkeksi.
He jatkavat vaellustaan, en sano ikuisesti, sillä mistä minä sen muka tietäisin. Maailma on vielä nuori, kuten Päiväkin, ja kenties joskus Yö kestää Päivän valoa ja he kykenevät kulkemaan yhdessä, kylki kyljessä. Mutta ei nyt, ei vielä, ei ehkä koskaan, mutta ei se heitä estä unelmoimasta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
..kuin olisin lukenut/kuullut tämän saman ennenkin. En tiedä sitten, muistuttaako se vain jotenkin jostain, vai onko samasta aiheesta tosiaan kirjoitettu. Tai sitten tulee vaan mieleen se laulu, Päivänsäde ja Menninkäinen.
Todellakin kelatun oloinen nauha.
Arvo asteikolla 1-10
Tästä yön musta 4
T. Sherlokki
En huomannutkaan tuota yhtäläisyyttä laulun kanssa, mutta näin jälkikäteen katseltuna... voihan vehnäterrieri!