Antakaapas kritiikkiä/kehuja/paranteluehdotuksia pöytälaatikko novellistani... Olisi mukava kuulla muiden mielipiteitä.. :)
Silloin ennen tähdenlentoa pakko kuolla on
Junan metalliseinän kylmyys hohkasi paidan läpi ja sai ihon nousemaan kananlihalle. Hänen vartalonsa heilui junan liikkeen tahdissa ja hänen oli painauduttava tiukemmin seinään, ettei putoaisi istuimelta. Vaunu oli lähes täynnä, mutta kukaan ei ollut tullut istumaan hänen viereensä. Niin se oli aina ollut: hän oli elänyt yksin koko ikänsä
Kun hän oli syntynyt, hänen äitinsä oli jättänyt hänet sairaalaan. Hän oli kasvanut lastenkodissa, jossa hän oli muiden lasten tavoin kilpaillut hoitajien huomiosta ja rakkaudesta. Vähitellen hän oli kyllästynyt ja sulkeutunut kuoreensa. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän oli muuttanut omaan, pieneen asuntoonsa, jossa hän oli asunut tähän päivään asti.
Junan vauhti hiljeni ja se pysähtyi pienen ja ränsistyneen juna-aseman viereen. Rakennuksen punainen maali oli lohkeillut pois paljastaen altaan harmaan puuseinän. Aseman takana oli harva metsä ja puiden lomasta välkehti järven pinta. Hän nousi junasta ja suuntasi kulkunsa metsän läpi järvelle. Hän riisui kenkänsä, istuutui ja työnsi varpaansa lämpimään, kullankeltaiseen hiekkaan.
Hän istui siinä kunnes aurinko laski ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi. Hiljalleen yö pimeni hänen ympärillään ja kietoi hänet syleilyynsä. Aallot löivät rantaan, kuu oli rakentanut sillan veden yli ja jossain pöllö huhuili surumielistä sävelmää. Tuuli kuiski hänen korvaansa ja hyttynen surisi hänen polvellaan. Luonto puhui hänelle.
Hän nousi hitaasti ylös ja astui veteen. Vakain ja päättäväisin askelin hän kahlasi yhä syvemmälle. Viileä vesi hyväili hänen kehoaan ja tuuli leikki hänen hiuksillaan. Hänen murheensa liukenivat veteen ja tuuli kuivatti hänen kyyneleensä. Hän nosti katseensa ylös ja näki tähtien loistavan taivaalla. Tähdet tuijottivat takaisin ja hän toivoi, että voisi rakastaa jotain yhtä paljon, kuin tähdet rakastavat aurinkoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ensimmäistä kertaa elämässään kun hän nousi kuunsillalle ja kulki pois tästä maailmasta. Hän nousi tähtien joukkoon.
Silloin ennen tähdenlentoa pakko kuolla on
Junan metalliseinän kylmyys hohkasi paidan läpi ja sai ihon nousemaan kananlihalle. Hänen vartalonsa heilui junan liikkeen tahdissa ja hänen oli painauduttava tiukemmin seinään, ettei putoaisi istuimelta. Vaunu oli lähes täynnä, mutta kukaan ei ollut tullut istumaan hänen viereensä. Niin se oli aina ollut: hän oli elänyt yksin koko ikänsä
Kun hän oli syntynyt, hänen äitinsä oli jättänyt hänet sairaalaan. Hän oli kasvanut lastenkodissa, jossa hän oli muiden lasten tavoin kilpaillut hoitajien huomiosta ja rakkaudesta. Vähitellen hän oli kyllästynyt ja sulkeutunut kuoreensa. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän oli muuttanut omaan, pieneen asuntoonsa, jossa hän oli asunut tähän päivään asti.
Junan vauhti hiljeni ja se pysähtyi pienen ja ränsistyneen juna-aseman viereen. Rakennuksen punainen maali oli lohkeillut pois paljastaen altaan harmaan puuseinän. Aseman takana oli harva metsä ja puiden lomasta välkehti järven pinta. Hän nousi junasta ja suuntasi kulkunsa metsän läpi järvelle. Hän riisui kenkänsä, istuutui ja työnsi varpaansa lämpimään, kullankeltaiseen hiekkaan.
Hän istui siinä kunnes aurinko laski ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi. Hiljalleen yö pimeni hänen ympärillään ja kietoi hänet syleilyynsä. Aallot löivät rantaan, kuu oli rakentanut sillan veden yli ja jossain pöllö huhuili surumielistä sävelmää. Tuuli kuiski hänen korvaansa ja hyttynen surisi hänen polvellaan. Luonto puhui hänelle.
Hän nousi hitaasti ylös ja astui veteen. Vakain ja päättäväisin askelin hän kahlasi yhä syvemmälle. Viileä vesi hyväili hänen kehoaan ja tuuli leikki hänen hiuksillaan. Hänen murheensa liukenivat veteen ja tuuli kuivatti hänen kyyneleensä. Hän nosti katseensa ylös ja näki tähtien loistavan taivaalla. Tähdet tuijottivat takaisin ja hän toivoi, että voisi rakastaa jotain yhtä paljon, kuin tähdet rakastavat aurinkoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ensimmäistä kertaa elämässään kun hän nousi kuunsillalle ja kulki pois tästä maailmasta. Hän nousi tähtien joukkoon.
Vastaukset 11
Vanhimmat
hyvä idea. Kun vielä hiot tarinaa. Jonkin verran toistoa, joka häiritsi.
Esim: Juna pysähtyi....juna-aseman viereen...
Miksi ei aseman viereen.
Kirjoita ihmeessä lisää. Sitä kautta tekstikin terävöityy. Mutta tykkäsin oikeasti tästä tarinan 'juonesta'.
Junan seinä kylmä, mutta ulkona tarkenee?
Huonosti kuvattu lähtö.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä viileä 4
Erittäin hyvin kirjoitettu. Tuli hieman surumielinen olo.
Tätä voisi kutsua termillä "pieni, surullinen tarina". Tavoitit hyvin tunnetiloja ja osasit luoda kuvitelmaa, mutta...
tai mitä minä tässä mutittelemaan.
Jatka kirjoittamistasi. Eiköhän se siitä kehkeydy taas.
Uusia "pieniä, surullisia tarinoita" odottaen
Shiyo Chiji
Hyvää ja tunnelmallista kuvailua.
Tavaitat hyvin apeaa tunnelmaa, mutta henkilöhahmoa voisi mielestäni syventää vielä. Tuli vähän yllättäen tuo hukuttautuminen.. Henkilöhahmo voisi vaikka intoutua junassa muistelemaan lastenkotielämää ja sitä millä tavoin hän joutui huomiosta kilpailemaan, henkilö voisi kertoa yksinäisyydestään jne. Muutenkin itsemurhaa voisi mielestäni motivoida enemmän. Kerro lisää taustoista.
Itselleni jäi tarinasta aika keskeneräinen tuntu ja suuri halu tietää lisää. Nyt kerrot vain "pintaa", mutta sukellapa vielä syvemmälle henkilöhahmosi tajuntaan ja kerro mitä löydät. Onko otsikko tarkoituksella noin monimutkainen? Idea on siinä hyvä ja aiheeseen oivallinen, mutta voisiko sitä himppasen tiivistää ja selkiyttää?
Kyllä tässä tarinassa on aineksia vaikka mihin.
Minun mielestäni tekstissä oli monta hyvää seikkaa:
- maalaileva kuvaustapa hyvä
- virkkeet toimivia
- eheä, kiinnostava juonenkaari, johon voit puhkaista laajennuksia ja synnyttää oikean tarinan
Kiinnittäisin huoiota seuraaviin:
- hän-sanan esiintymistiheys: voisi korvata / jättää pois useissa kohdissa
- juna-asema ei tietääkseni ole oikea sana, pitäisi olla rautatieasema (tai kuten joku jo ehdotti tautologian välttämiseksi pelkkä asema)
- nyt tarina on liian niukka
Kiitos paljon kaikille vastanneille!
HIeman olen tätä viilannut ja höylännyt...
Mitä mieltä olette nyt?
Silloin ennen tähdenlentoa pakko kuolla on
Junan metalliseinän kylmyys hohkasi paidan läpi ja sai ihon nousemaan kananlihalle. Hänen vartalonsa heilui junan liikkeen tahdissa ja hänen oli painauduttava tiukemmin seinään, ettei putoaisi istuimelta. Vaunu oli lähes täynnä, mutta kukaan ei ollut tullut istumaan hänen viereensä. Niin se oli aina ollut: hän oli elänyt yksin koko ikänsä
Kun hän oli syntynyt, hänen äitinsä oli jättänyt hänet sairaalaan. Lapsuus oli kulunut lastenkodissa, jossa hän oli muiden lasten tavoin kilpaillut hoitajien huomiosta ja rakkaudesta. Mutta nekin, lyhyet hetket, jolloin lapsi tunsi saavansa hiukan rakkautta, kuihtuivat pois samalla, kun hän vanheni. Hän ymmärsi, ettei se ollut oikeaa rakkautta, vaan heidän työtään. Vähitellen hän oli kyllästynyt ja sulkeutunut kuoreensa. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän oli muuttanut omaan, pieneen asuntoonsa, jossa hän oli asunut tähän päivään asti.
Junan vauhti hiljeni ja se pysähtyi pienen ja ränsistyneen aseman viereen. Rakennuksen punainen maali oli lohkeillut pois paljastaen altaan harmaan puuseinän. Aseman takana oli harva metsä ja puiden lomasta välkehti järven pinta. Hän nousi junasta ja suuntasi kulkunsa metsän läpi järvelle. Hän riisui kenkänsä, istuutui ja työnsi varpaansa lämpimään, kullankeltaiseen hiekkaan.
Hän mietti elämäänsä. Tai, voisiko sitä edes elämäksi kutsua: yksinäisyys muiden lastenkodin lasten keskellä, surullisuus, kun muut koululaiset kertoivat onnellisista hetkistään perheensä kanssa ja onneton elämä pikkuruisessa asunnossa. Välillä hän oli miettinyt, pitäisikö vain päästää irti, laskea sielu vapaaksi ja jättää kaikki maallinen taakseen. Suru, murheet ja yksinäisyys haihtuisivat pois. Sellaiseksi hän oli sen ajatellut: kuoleman. Hän purskahti itkuun.
Hän istui siinä kunnes aurinko laski ja värjäsi taivaanrannan punaiseksi. Hiljalleen yö pimeni ja kietoi maailman syleilyynsä. Aallot löivät rantaan, kuu oli rakentanut sillan veden yli ja jossain pöllö huhuili surumielistä sävelmää. Tuuli kuiski hänen korvaansa ja hyttynen surisi hänen polvellaan. Luonto puhui hänelle.
Hän nousi hitaasti ylös ja astui veteen. Vakain ja päättäväisin askelin hän kahlasi yhä syvemmälle. Viileä vesi hyväili hänen kehoaan ja tuuli leikki hänen hiuksillaan. Murheet liukenivat veteen ja tuuli kuivasi kyyneleet. Hän nosti katseensa ylös ja näki tähtien loistavan taivaalla. Ne tuijottivat takaisin ja hän toivoi, että voisi rakastaa jotain yhtä paljon, kuin tähdet rakastavat aurinkoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ensimmäistä kertaa elämässään, kun hän nousi hopeiselle kuunsillalle ja kulki pois tästä maailmasta. Kirkas tähti kiisi taivaankannen halki ja katosi. Hän nousi ylös, tähtien joukkoon.
HUOM!
-Tahdon että henkilö pysyy etäisenä, ei nimeä tai sukupuolta tms...
-Otsikko on hieman pitkä, mutta se on säkeistö YÖ:n kappaleesta Likaiset Legendat.. :)
Hienoja "vertauskuvia" (:
Kaunis mutta surumielinen tarina. Mistäköhän johtuu että ajatukset (minulla ainakin) on "helpompi" saada paperille kuin koneellè?. Kai siinäkin on oma tunnelmansa. :)
Melodramaattista. Ei kannata yrittää kirjoittaa liian vakavista aiheista, ne eivät yksin tee tekstistä koskettavaa.
Lukija ei pysty tarttumaan päähenkilössä mihinkään inhimilliseen kun taustoista on kerrottu ylimalkaisesti. Henkilön hukuttautuminen ei onnistu koskettamaan.
Miksi tähdet rakastavat aurinkoa? Aurinkokin on tähti. Ja kun aurinko paistaa, tähtiä ei voi nähdä, luulisin, että ne ennemminkin kadehtisivat aurinkoa...
Vältä kliseisiä ilmauksia kuten "kulkea pois tästä maailmasta" ja "yö kietoo syleilyynsä".
Kokeile kirjoittaa mielummin jostain vähän arkipäiväisemmästä aiheesta!
Hieno novelli...vaikka olenkin 15v. Hämeenlinnasta oli tämä novelli parhain kaikista lukemistani...ytimekäs, lyhyt, järkevä...Toivottavasti näitä tulee lisää ;)