Viesti on pitkä, mutta toivon että jaksaisitte lukea sen. Se olisi minulle tärkeää...
Olen hyvin ujo ja hiljainen tyttö. Olen 14.
Kavereitteni kanssa olen puhelias, mutta jos tulee poika tai uusi ihminen menen hiljaiseksi. En haluaisi sitä. Mutta minulla ei sillon ole mitään asiaa ja muutun näkymättömäksi.
Kerran ihastukseni sanoi bileissä minulle:
oletko vain hiljainen vai ujo?
menin paniikkiin ja juoksin pois. Minua harmitti kaikki. Bileissä olen yleinsä yksin, koska kaverit riehuvat jossain.
Itsetuntoani riesaa ehkä se että olen kokematon.
Toinen juttu, oli koulussa liikunta päivä ja oltiin menossa bussilla urheilu keskukseen. Minun piti olla siellä kaverini kanssa, mutta hän sairastui. Jouduin siis sinne yksin. Opettaja pakotti minut pelaamaan 3 muun tytön kanssa. Menin mukaan, ja näin että he olisivat halunneet olla kolmisteen. menin sitten palaamaan. Parit menivät aina squashiin vuorotellen. Kun meistä kaksi tyttöä lähti jäin yhden Jennan kanssa toiseen huoneeseen. Emme osanneet pelata ja aloimme nauraa virheillemme. Sitten aloimme jutella. Tutustuin siis pikaisesti Jennaan ja huomasin että hän oli tosi kiva. Kun nuo kaksi tulivat ja me menimme sinne vuorostamme, emme saaneet palloa kimpoomaan seinästä. Saimme jopa yleisöä vähän. Aloimme pelleilemään jälleen. Kun menimme uudelleen otimme kovan pallon mukaan ja pelasimme sillä. Johan pallo lensi. Ope sai kohtauksen mutta minusta ja Jennasta tuli kaverit.
Seuraavana päivänä koulussa Jenna kuiteskin oli unohtanut minut. Hän oli toistén kavereittensa kanssa ja vaikka moikkasin, hän ei reagoinut. Siitä tuli paha mieli.
tuona päivänä olin voittanut ujouteni. Silti olen edelleen ujo. Enään en jaksa yrittää ja tuntuu että kukaan ei välitä. Minulla on eläimiä ja olen niiden kanssa, koska vain ne ymmärtävät minua.
Onko jollain apua miten saisin rohkeutta.??
Olen hyvin ujo ja hiljainen tyttö. Olen 14.
Kavereitteni kanssa olen puhelias, mutta jos tulee poika tai uusi ihminen menen hiljaiseksi. En haluaisi sitä. Mutta minulla ei sillon ole mitään asiaa ja muutun näkymättömäksi.
Kerran ihastukseni sanoi bileissä minulle:
oletko vain hiljainen vai ujo?
menin paniikkiin ja juoksin pois. Minua harmitti kaikki. Bileissä olen yleinsä yksin, koska kaverit riehuvat jossain.
Itsetuntoani riesaa ehkä se että olen kokematon.
Toinen juttu, oli koulussa liikunta päivä ja oltiin menossa bussilla urheilu keskukseen. Minun piti olla siellä kaverini kanssa, mutta hän sairastui. Jouduin siis sinne yksin. Opettaja pakotti minut pelaamaan 3 muun tytön kanssa. Menin mukaan, ja näin että he olisivat halunneet olla kolmisteen. menin sitten palaamaan. Parit menivät aina squashiin vuorotellen. Kun meistä kaksi tyttöä lähti jäin yhden Jennan kanssa toiseen huoneeseen. Emme osanneet pelata ja aloimme nauraa virheillemme. Sitten aloimme jutella. Tutustuin siis pikaisesti Jennaan ja huomasin että hän oli tosi kiva. Kun nuo kaksi tulivat ja me menimme sinne vuorostamme, emme saaneet palloa kimpoomaan seinästä. Saimme jopa yleisöä vähän. Aloimme pelleilemään jälleen. Kun menimme uudelleen otimme kovan pallon mukaan ja pelasimme sillä. Johan pallo lensi. Ope sai kohtauksen mutta minusta ja Jennasta tuli kaverit.
Seuraavana päivänä koulussa Jenna kuiteskin oli unohtanut minut. Hän oli toistén kavereittensa kanssa ja vaikka moikkasin, hän ei reagoinut. Siitä tuli paha mieli.
tuona päivänä olin voittanut ujouteni. Silti olen edelleen ujo. Enään en jaksa yrittää ja tuntuu että kukaan ei välitä. Minulla on eläimiä ja olen niiden kanssa, koska vain ne ymmärtävät minua.
Onko jollain apua miten saisin rohkeutta.??
Vastaukset 3
Vanhimmat
Täältä tulee tätijuttuja, mutta älä pahastu. =)
Muistan itse, kuinka olin yläasteen ajan hirmu ujo, toisten mielestä vähän omituinen, olinhan vielä vähän pullea ja jottei liian helpoksi menisi, minua kiusattiin myös vahvoista kulmakarvoistani (naurettavaa nyt, ei silloin).
Oikeastaan, minua syrjittiin jo ala-asteen ajoista lähtien, en päässyt mukaan bileisiin, eikä kukaan valinnut minua joukkueeseen liikuntatunnilla eikä ryhmään ryhmätöitä tehdessä. Eikä tosiaan ollut vieras tilanne, että joku oli mukava kun olimme kahden, mutta muuttui täysin päästessään omiensa pariin. Nämä ihmiset eivät ole ansainnee arvostustani vieläkään, vaikka vuosia on kulunut jo vaikka kuinka.
Minulla oli yksi hyvä kaveri, mutta hän alkoi liikkumaan enemmän toisessa seurassa, jossa minua ei huomattu mitenkään, pilkattiin lähinnä selän takana. Harvoin puhuin mitään, poikien seurassa menin tosi vaikeaksi.
Lukion ensimmäinen luokka oli vielä aika paha, vaikkakin jo selvästi parempi.
Se suuri käännös tapahtuikin sitten mennessäni lukion tokalle. Minuakin kuunneltiin ja minut huomattiin. En voi väittää, että olisin kuulunut luokan suosituimpiin, en tosiaankaan, mutta tähän mennessä olin saanut hyvän kaverin, itseäni pari vuotta nuoremman, josta selvästikään kaikki luokkakaverini eivät tykänneet, ja keksivätkin härnätä minua siitäkin. Tottakai se harmitti, mutta me pidimme toistemme puolia, aina ja joka paikassa.
Jo lukioaikoina huomasin selvästi jo voittaneeni ujouttani, en mitenkään ollut sitä yrittänyt, olin vaan liikkunut ihmisten seurassa ja ollut oma omituinen itseni. Ja kuinka ollakaan, nyt 23-vuotiaana huomaan, että nuo lukioaikojen suosituimmat tytöt ja pojat ovat ystäviäni, olen edelleen hyvä ystävä myös tämän yhden tärkeän ystäväni kanssa ja olen saanut matkalla niin paljon uusia tuttavuuksia, että en aina muistakaan, kuinka vaikeaa se tutustuminen aikoinaan olikaan. Oikeasti, tulen nykyisin toimeen lähes jokaisen ihmisen kanssa! En usko, että olisin samassa tilanteessa, jos en olisi joutunut joskus olemaan yksin ja miettimään itseäni ja muita. Kuulen jopa usein kehuja siitä, kuinka mukavaa seurassani on, kuinka töissäkin asiakkaat ova antaneet positiivista palautetta. Se jos mikä lämmittää sydäntä, voit uskoa. =)
Ja mikä tärkeintä, pitkällisen poikien kanssa haparoinnin jälkeen olen löytänyt yhden ihanan, jonka kanssa asumme yhdessä nyt toista vuotta. Kaikki vain tapahtui, missään vaiheessa en ole päättänyt muuttaa itseäni, vaikka toisaalta, ei se päättäminenkään varmasti huono idea ole, kunhan muistaa olla oma itsensä. =)
Nuo nti piimän sekä keijusen kirjoitukset kuvasivat minuakin... Yläasteen meiningissä jäin usein ulkopuolelle - "Bestistä" ei ollut ja kavereilta sain julkisesti palautetta naimakelvottomuudesta, perunanenästä, lyhyydestä jne. (tosiaan! naurettavia juttuja!). Poikien kanssa vasta vaikeaa on. Menen jotenkin lukkoon usein kohdatessani ihmisiä: mitä ajattelevat minusta, mitä sanoisin, näytänkö tollolta... Periaatteessa ei meikäläisessä kuitenkaan ole mitään vikaa. Itse kai vaan vaatii itseltään täydellisyyttä - muuten tuntee olevansa arvoton.
Oon miettiny, että lieköhän mitään ujoutta olemassa. Silleen että jotkut olisivat rohkeita, toiset ujoja. Tuun silloin tällöin sysätyksi siihen ujojen kategoriaan, vähän kuin 2. luokan kansalaiseksi.
Kokemukset ne minusta on jotka merkitsee, ja niitähän tulee koko ajan lisää!
tekis mieli sanoa että muuta suomesta heti kun oot 18. missään muualla ihmiset eivät ole noin törkeitä. ensin kavereita ja seuraavana päivänä ei moikata.
teininä mulla oli samanlaisia kokemuksia. en tajunnut, enkä tajua vieläkään ,mikä ihmisiä täällä vaivaa.
asuin italiassa 10 v. olin 19 kun muutin. heti sinne tullessani tuli sellainen fiilis että wow minä olenkin normaali!!! täällä ihmiset käyttäytyy normaalisti!!!
nyt asun taas suomessa, suomi on monessa asiassa mahtava maa, rehellisyys, korruptoimattomuus jne. mutta toisistamme emme kyllä huolta pidä. asenne on perseestä. koita kestää.
mene vaiks sen jennan luo ja kysy miksei hän moikannut sua. se nimittäin on epänormaalia käytöstä kaikilla inhimillisillä mittapuilla, mutta näin suomessa usein tapahtuu.
ehkä siksi että olemme kaikki ujoja, niin ujoja että elämä valuu ohi. paitsi kännissä.