Näyttämö oli hiljainen, narri seisoi nurkassa moppi kädessään ja katsoi näyttämölle unohtunutta hiuskorua. Viimeinen näytös oli viimein ohi.
Tuntui olevan ikuisuus siitä, kun kulisseja maalattiin, iloinen puheensorina täytti salin, ohjaaja viuhtoi innokkaana ideoita tulvillaan. Näyttelijät puoliksi juosten siirtyivät kohtauksesta toiseen.
Narri seisoi näyttämön reunalla, ikuinen virne punatuilla huulillaan, silmät täynnä kyyneliä, jotka eivät koskaan tipahtaneet poskelle.
Hiljainen näyttämö, vahattu lattia, rekvisiittaa pilvin pimein, mihin sen kaiken pakkaisi, vai hävittäisikö kokonaan, polttaisi suurena kokkona, savuna ilmaan.
Harjoitusten edetessä näytelmään kehittyi uusia juonia, sivurooleja. Hienoja näyttelijöitä, eteviä ja lahjakkaita kävi vuorollaan sanomassa sanottavansa. Narri ei puhunut, hän vain oli olemassa kaiken taustalla, kuin kulissit, tai tuoli joka nyt nökötti säälittävänä valomiehen unohtaman yksinäisen lampun loisteessa.
Narri jätti mopin ja istui tuolille, katsoi salia, joka hetki sitten oli täynnä yleisöä, kasvoja jotka itkivät ja nauroivat kohtausten liikuttaessa puutunutta mieltä.
Näytelmä oli menestys, ensi-illan jälkeen arvostelut olivat imartelevia, prinsessa nosti nenäänsä lukiessaan kuinka kaunis oli ollut. Sankari sai kehunsa, jopa paha noita mainittiin, narrista ei sanaakaan. Ihan kuin häntä ei olisi olemassa lainkaan. Kaikki näkivät narrin, mutteivät olleet näkevinään.
Kun sankari hylkäsi prinsessan, tämä juoksi narrin luo lohtua hakemaan, muttei prinsessa koskaan rakastu narriin. Narri on vain anonyymi olkapää joka jaksaa ymmärtää.
Noita oli outo, liiti pahaenteisesti näyttämölle aina kun sitä vähiten osasi odottaa. Liikautti luutaansa ja sihisi katkeruutta kieroilla sanoillaan. Mutta noita oli äärettömän kaunis, kauniimpi kuin prinsessa. Narri tiesi, narri oli nähnyt noidan ilman kumista kyömynenää. Noidan silmissä leikki ikuinen tuli.
Noita oli paha, mutta samalla parasta mitä narri oli koskaan nähnyt.
Näytelmä esitettiin satayksitoista kertaa. Viimeinen näytös oli pitkä, kesti ikuisuuden. Kaikki näyttelijät olivat lopen uupuneita, nauru kuulosti itkulta, ilo murheelta. Halaukset muuttuivat repiviksi, raastaviksi, sairaiksi. Ja lopulta ennen kuin verhot ehdittiin vetää kiinni, kulissit sortuivat kuin dominopalikat, kirkuen alta pois juoksevien näyttelijöiden niskaan. Vain noita seisoi, pitäen luutaansa tukevassa tanassa, silmät hehkuen.
Yleisö odotti järkyttyneen hiljaisena hetkeä kun verho avattaisiin uudelleen ja näyttelijät kumartaisivat taputtavalle kansalle. Mutta verho ei auennut. Se pysyi kiinni, kuin mykän narrin huulet. Jostain kuuluu yksinäinen kolahdus ja täydellinen hiljaisuus. Vähitellen ihmiset salissa toisiaan vilkuillen nousivat ja lähtivät pois.
Kun ovi sulkeutui, narri avasi verhon ja katsoi yksinäistä hiuskorua lattialla. Noita astui tuolin luo ja vilkaisi narria.
- Onnistuimme aika hyvin, paremmin kuin useimmat.
- Luulin että olimme fiasko.
- Emme aina.
- Emme, emme aina. Entä tämän jälkeen?
- Uusi näytelmä, uudet roolit, uudet vastanäyttelijät.
- Entä me? Sinä ja minä?
- Enää ei ole meitä, on vain sinä ja minä. Ja tilastoissa uusi numero kohdassa eronneet.
Tuntui olevan ikuisuus siitä, kun kulisseja maalattiin, iloinen puheensorina täytti salin, ohjaaja viuhtoi innokkaana ideoita tulvillaan. Näyttelijät puoliksi juosten siirtyivät kohtauksesta toiseen.
Narri seisoi näyttämön reunalla, ikuinen virne punatuilla huulillaan, silmät täynnä kyyneliä, jotka eivät koskaan tipahtaneet poskelle.
Hiljainen näyttämö, vahattu lattia, rekvisiittaa pilvin pimein, mihin sen kaiken pakkaisi, vai hävittäisikö kokonaan, polttaisi suurena kokkona, savuna ilmaan.
Harjoitusten edetessä näytelmään kehittyi uusia juonia, sivurooleja. Hienoja näyttelijöitä, eteviä ja lahjakkaita kävi vuorollaan sanomassa sanottavansa. Narri ei puhunut, hän vain oli olemassa kaiken taustalla, kuin kulissit, tai tuoli joka nyt nökötti säälittävänä valomiehen unohtaman yksinäisen lampun loisteessa.
Narri jätti mopin ja istui tuolille, katsoi salia, joka hetki sitten oli täynnä yleisöä, kasvoja jotka itkivät ja nauroivat kohtausten liikuttaessa puutunutta mieltä.
Näytelmä oli menestys, ensi-illan jälkeen arvostelut olivat imartelevia, prinsessa nosti nenäänsä lukiessaan kuinka kaunis oli ollut. Sankari sai kehunsa, jopa paha noita mainittiin, narrista ei sanaakaan. Ihan kuin häntä ei olisi olemassa lainkaan. Kaikki näkivät narrin, mutteivät olleet näkevinään.
Kun sankari hylkäsi prinsessan, tämä juoksi narrin luo lohtua hakemaan, muttei prinsessa koskaan rakastu narriin. Narri on vain anonyymi olkapää joka jaksaa ymmärtää.
Noita oli outo, liiti pahaenteisesti näyttämölle aina kun sitä vähiten osasi odottaa. Liikautti luutaansa ja sihisi katkeruutta kieroilla sanoillaan. Mutta noita oli äärettömän kaunis, kauniimpi kuin prinsessa. Narri tiesi, narri oli nähnyt noidan ilman kumista kyömynenää. Noidan silmissä leikki ikuinen tuli.
Noita oli paha, mutta samalla parasta mitä narri oli koskaan nähnyt.
Näytelmä esitettiin satayksitoista kertaa. Viimeinen näytös oli pitkä, kesti ikuisuuden. Kaikki näyttelijät olivat lopen uupuneita, nauru kuulosti itkulta, ilo murheelta. Halaukset muuttuivat repiviksi, raastaviksi, sairaiksi. Ja lopulta ennen kuin verhot ehdittiin vetää kiinni, kulissit sortuivat kuin dominopalikat, kirkuen alta pois juoksevien näyttelijöiden niskaan. Vain noita seisoi, pitäen luutaansa tukevassa tanassa, silmät hehkuen.
Yleisö odotti järkyttyneen hiljaisena hetkeä kun verho avattaisiin uudelleen ja näyttelijät kumartaisivat taputtavalle kansalle. Mutta verho ei auennut. Se pysyi kiinni, kuin mykän narrin huulet. Jostain kuuluu yksinäinen kolahdus ja täydellinen hiljaisuus. Vähitellen ihmiset salissa toisiaan vilkuillen nousivat ja lähtivät pois.
Kun ovi sulkeutui, narri avasi verhon ja katsoi yksinäistä hiuskorua lattialla. Noita astui tuolin luo ja vilkaisi narria.
- Onnistuimme aika hyvin, paremmin kuin useimmat.
- Luulin että olimme fiasko.
- Emme aina.
- Emme, emme aina. Entä tämän jälkeen?
- Uusi näytelmä, uudet roolit, uudet vastanäyttelijät.
- Entä me? Sinä ja minä?
- Enää ei ole meitä, on vain sinä ja minä. Ja tilastoissa uusi numero kohdassa eronneet.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"narri seisoi nurkassa moppi kädessään"
"Narri seisoi näyttämön reunalla"
Niin, missä se nyt seisoi?
"ensi-illan jälkeen arvostelut olivat imartelevia"
Pitäisikö olleet sana tonne väliin survoa?
Edestakaisin sahaaminen nykyhetken ja menneen kesken ontuu.
Tarinana ihan kelvollista jälkeä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä syyläinen 6
T. Sherlokki
Minusta tämä oli lumoava tarina. Kai tämä minun lumoutuneisuuteni johtuu siitä että pidän kovasti teatterista ja näytelmien lukemisesta.
Mystinen, suloinen ja pelottava tarina jonka loppu jäi minulle hieman etäiseksi, selvittämättömäksi.
Kokolailla fantastinen muuten. Tietenkin Sherlokin osoittamat epäkohdat ovat suurilta osiltaan totta. Mutta silti siitä ei kannata kuin iloita että kritiikkiä on niin monenmoista.