Yleistietoa ja sekalaisuutta

Musta tuntuu että kaikki laittaa ne testimadon viestiketjuihin eikä tänne.

Tiesittexte et Sauli Niinistö on Suomen pressa? Nii, en mäkää! Hulihulivilipalipilpalczjfvfh

Nää jutut on hauskempia täällä, anna mäkin.
*Ei kelsi mitään*

Tiesittekte et kulta on painavampaa kuin lyyjy? No en mäkää! 😆🤣

Safiiri on korundeihin kuuluva jalokivi. Sen kaava on Al2O3.[1]

Safiiriksi kutsutaan kaikkia jalokiviluokan korundeja punaista rubiinia lukuun ottamatta. Myös helakanpunaiset ja violetit korundit luetaan safiireihin, koska rubiineina niiden arvo olisi heikompi. Arvostetuin väri on sininen, jonka aiheuttavat pienet pitoisuudet rautaa ja titaania, violetin aiheuttaa vanadiini. Keltainen ja vihreä johtuvat raudasta ja punainen kromista.[2]

Safiirin työstöjä ovat viistehionta, pyöröhionta ja gemmit. Safiiria jalostetaan kuumentamalla, säteilytyksellä ja diffuusivärjäyksellä.[1]

Kiven nimi tulee kreikan kielen sanasta sappheiros, 'sininen'. Entisaikoina kaikkia sinisiä kiviä nimitettiin ”safiireiksi”, ja vasta 1800-luvun alussa safiiri luonnehdittiin itsenäiseksi korundiryhmän jäseneksi.[1]

Safiirin alkuperiä ovat metamorfiset kivet, pegmatiitit, emäksiset basaltit ja jokisorat.[1]

Safiiria ja leukosafiiria kaivettiin Sri Lankan jalokivihiekoista yli 200 neliökilometrin alueella jo kauan sitten. Toinen merkittävä esiintymisalue on Pohjois-Myanmarin Mogokin alueella. Primääriesiintymiä tunnetaan Thaimaasta, Laosista, Vietnamista ja Kambodžasta. Safiireja saadaan myös esimerkiksi Kashmirista ja Jammusta, Yhdysvaltain Montanasta ja Pohjois-Carolinasta, Kanadan Ontariosta, Brasilian Mato Grossosta, Australian Queenslandista ja Uudesta Etelä-Walesista sekä Afrikasta etenkin Mosambikista, Ruandasta, Kamerunista, Etelä-Afrikasta, Namibiasta, Tansaniasta ja Zimbabwesta. Uralilta ja Kuolan niemimaalta saadaan suuria kiteitä, jotka eivät kuitenkaan ole jalokivilaatuisia. Böömistä kerrotaan joskus löydetyn safiireja Iserjoen rantahiekoista.[1]

Tunnettuja safiireja
Tunnetuimpia safiireja on ”Pyhän Edvardin safiiri”, joka on Englannin kuninkaankruunun ristin keskellä. Kruunuun kuuluu myös ”Stuartsafiiri”-niminen kivi. Myös esimerkiksi Venäjän hallitsijan kruunuun on hiottu suuria safiireja.[1]

Safiirin on uskottu lahjoittavan omistajalleen voimaa, kunniaa ja kuolemattomuuden. Safiiri oli rikkauden symboli ja poisti eripuraisuutta ja tuskaa.[1]

Safiiri symboloi taivaaseen liitettyjä ominaisuuksia. Tähtisafiiria pidetään hyvän onnen tuojana, ja sen kolmen valojuovan ajatellaan edustavan toivoa, uskoa ja kohtaloa. Muinaisessa Persiassa uskottiin, että taivaankannelle antoi värin jättikokoinen safiiri. Antiikin aikana puolestaan luultiin, että Raamatun kymmenen käskyä oli kirjoitettu safiirilaatoille. Safiirijalokivi on pyhitetty kreikkalaisen jumalataruston Apollolle. Antiikin ajan pappien ja noitien väitetään kunnioittaneen safiireja, koska niiden avulla uskottiin voitavan nähdä tulevaisuuteen. Safiiria on käytetty myös amulettina myrkytyksiä vastaan, luultavasti legendan mukaan, joka kertoo myrkkykäärmeen kuolleen joutuessaan samaan koriin safiirin kanssa.

Lähde wikipedia

Rubiini on punainen jalokivi, joka safiirin tavoin kuuluu korundiryhmään eli on alumiinioksidia. Alumiinioksidi Al2O3 on erittäin kova ja veteen liukenematon ioniyhdiste, jonka ominaisuudet johtuvat ionien pienestä koosta ja suuresta sähkövarauksesta. Se onkin timantin jälkeen kovin jalokivi (Mohsin asteikolla 9). Rubiinin kiteet ovat kuusisivuisia prismoja tai levyjä ja romboedreja.

Rubiini on vaihtelevan punainen niin, että väri vaihtelee hieman esiintymän mukaan, mutta esiintymä ei ole siitä suoraan pääteltävissä. Halutuin väri on kyyhkysen veren punainen. Raakakivi näyttää samealta ja rasvaiselta, mutta hiottu kivi loistaa miltei timantin lailla. Sulkeumat ovat yleisiä, eikä niitä välttämättä pidetä virheinä, vaan aitouden takeena. Rubiinin värin aiheuttavat etupäässä kromi-ionit, ruskehtavissa kivissä myös rauta. Nämä pitoisuudet ovat niin pieniä, ettei niitä merkitä kaavaan.[1]

Jalokiven nimi on peräisin latinankielisestä sanasta 'rubeus', joka tarkoittaa punaista. Aiemmin sitä on kutsuttu myös punaiseksi spinelliksi.

Entisaikaan rubiineja löydettiin paljon Myanmarista ja Sri Lankasta. Nykyisin niitä louhitaan myös Thaimaassa, Yhdysvalloissa ja Tansaniassa.[2]

Teollinen käyttö
Rubiineja käytetään kovuutensa vuoksi muun muassa laakereissa. Smirgelit ovat usein korundia. Teollisuusrubiinit ovat usein keinotekoisia.

Lähde wikipedia

Smaragdi on silikaattimineraali beryllin vihreä värimuunnos. Se on jalokivi ja sitä käytetään korukivenä. Beryllien kemiallinen kaava on Be3Al2Si6O18. Smaragdin vihreä väri aiheutuu pienestä määrästä kromia ja joskus vanadiinia.[1] Sen nimi on peräisin latinan sanasta smaragdus, joka puolestaan tulee kreikan sanasta σμάραγδος (smáragdos).[2] Arvokkaimpien smaragdien väri on puhtaan ruohon vihreä, mutta täysin puhtaat ja virheettömät smaragdit ovat harvinaisia. Oikean värinen sulkeumia täynnä oleva kivikin on arvokkaampi kuin puhdas, mutta haalea kivi.kenen mukaan?

Smaragdia löytyy yleensä metamorfisista kivistä. Varhaisimmin sitä löydettiin Egyptistä. Nyttemmin smaragdia on löydetty myös Kolumbiasta, Venäjältä, Etelä-Afrikasta, Nigeriasta, Ghanasta, Tansaniasta, Namibiasta, Pakistanista, Afganistanista ja Suomesta.lähde?

Suomen suurin smaragdi on löydetty 1970-luvun lopulla Kauhajoelta. Se löytyi pegmatiitissa. Kiteen pituus on 65 mm ja paksuus kiteen päästä mitattuna 9 mm. Tämä jalokivi tunnistettiin virallisesti smaragdiksi vasta kesällä 2018.[3]

Työstäminen

Hiottuja smaragdeja.
Smaragdien hiontaan käytetään joskus erityistä smaragdihiontaa, joka on malliltaan porrashiontaa.[4]

Lähde wikipedia

Topaasi on silikaatteihin kuuluva mineraali, jossa on mukana alumiinia sekä fluoria ja jonka kaava on Al2SiO4(F,OH)2. Topaasin kiderakenne on rombinen ja kiteet ovat yleensä prisman muotoisia. Topaasin kovuus Mohsin asteikolla on 8[1], mutta erittäin herkän lohkeavuutensa takia se ei juuri kestä iskuja. Topaasi on tavallisimmin väritön, vaaleansininen, keltainen tai oranssinruskea, mutta myös vaaleanpunaisia, tummanpunaisia ja vihreitä topaaseja esiintyy. Läpinäkyvänä topaasi on arvostettu jalokivi. Väritöntä jalotopaasia kutsutaan myös nimellä orjatimantti.[2]

Topaasin nimen arvellaan periytyvän Topazos-nimisestä Punaisellamerellä sijaitsevasta saaresta, jonka nimi merkitsee ’etsiä’ saaren hankalan löydettävyyden mukaan. Saarelta löydettiin kellertävää peridoottia. Aiemmin kaikkia keltaisia jalokiviä kutsuttiinkin topaaseiksi, ja vasta myöhemmin sana yhdistettiin nimenomaan tiettyyn silikaattimineraaliin. Tästä seurauksena monilla arvottomammilla jalokivillä on vanhoja harhaanjohtavia nimiä, joissa esiintyy topaasin nimi: esimerkiksi poltettua ametistia on kutsuttu kultatopaasiksi ja Madeiran topaasiksi. Näistä erotuksena aitoja topaaseja kutsuttiin jalotopaaseiksi.

Esiintyminen
Topaasia esiintyy värittöminä tai sinertävinä, usein valtavan suurina kiteinä pegmatiiteissa. Pegmatiitin rapautumisjäänteenä syntyneestä sorasta tavataan pyöristyneitä kappaleita, jotka ovat rikastuneet upaesiintymiksi jokiin veden lajittelemina. Myös vulkaanisten kivilajien kidesykeröistä on tavattu pieniä ruskeita kiteitä. Merkittävä historiallinen topaasiesiintymä Euroopassa oli Schneckenstein Saksissa, jossa louhinta aloitettiin 1800-luvun alussa ja on nykyisin loppunut. Myöhemmin merkittävä esiintymä löydettiin Uralvuorilta. Brasiliasta louhitaan erittäin suuria jalokiviluokan kiteitä, joista suurin painaa viistehiottuna 22 892,5 karaattia (4,58 kg) ollen siten maailman suurin viistehiottu jalokivi. Suomessa topaasia on löydetty muun muassa Orivedeltä, Kaakkois-Suomen rapakivialueelta, Eurajoelta ja Eräjärven Viitaniemen louhoksesta.

Lähde wikipedia

Ametisti on korukivenä käytetty violetti kvartsimuunnos. Sen nimi on peräisin muinaiskreikan sanoista ἀ a- ("ei") ja μέθυστος methustos ("myrkytys"), joka on viite uskomukseen, että se suojelee omistajaansa päihtymykseltä; muinaiset kreikkalaiset pitivät ametistia yllään ja tekivät siitä juoma-astioita.

Lapissa Luostolla Lampivaarassa sijaitsee ametistikaivos, jota pitää yllä Kaivosyhtiö Arctic Ametisti Oy [1]. Suomen suurin yksittäinen ametistikide Pelkosenniemen Lampivaarasta läheltä Luostoa on löytynyt 1980-luvun lopulla. Suuri ametistikide on mitoiltaan 18 cm × 13 cm × 16 cm ja painoa sillä on noin 3,7 kg. Kirjassa Suomen korukivet on tietoja Suomen muistakin ametistiesiintymistä[2].

Lähde wikipedia

Hopea on siirtymäalkuaineisiin kuuluva metallimainen alkuaine. Hopean kemiallinen merkki on Ag (lat. argentum).[2] Puhdas hopea on valkoinen, kauniisti kiiltävä jalometalli, joka on kultaa kovempaa mutta kuparia pehmeämpää. Hopealla on metalleista paras sähkön- ja lämmönjohtokyky.[3] Hopean CAS-numero on 7440-22-4.

Hopeaa käytetään valokuvauksessa, koruissa, kolikoissa, aterimissa, peileissä ja elektronisten laitteiden komponenteissa. Olympialaisissa ja useissa muissa urheilukilpailuissa hopeamitali on toinen palkinto. Hopea on myös yksi yleisimmistä korumetalleista. Hopeaa saa käyttää EU:ssa ilman enimmäismäärärajoituksia makeisten kuorrutuksissa, suklaan koristelussa ja likööreissä[4] E174-nimisenä väriaineena[5].

Hopeaionit tappavat bakteereita[6] ja vesistöön päässeet hopeaionit ovat hyvin myrkyllisiä esimerkiksi kaloille jo hyvin pieninä pitoisuuksina[7]. Hopea on myrkyllistä myös nisäkkäille suurina annoksina. Akuutisti tappava annos (LD50) on rotilla 2 000 milligrammaa/painokilo vuorokaudessa.[8] Hopeaa, hopeaioneja ja hopeananohiukkasia on pidetty aiemmin melko harmittomina ihmisille, mutta nanohiukkasten on sittemmin osoitettu tunkeutuvan nisäkkäiden soluihin ja vaurioittavan perimää.[9]

Seokset
Hopeaa käytetään tavallisimmin seoksena, jossa on joko 83 % tai 92,5 % hopeaa, loput kuparia. Seosta, jossa hopeaa on 92,5 %, sanotaan sterling-hopeaksi. Kuparia käytetään, koska se ensinnäkin tekee metalliseoksesta kovemman ja toisekseen halvempana aineena laskee seoksen hintaa. Sterling-hopean ominaispaino on 10,3 kg/dm³.

Hopeaesineisiin lyödään virallinen leima, jossa hopeapitoisuus ilmaistaan promilleina, siis 830 tai 925. Lisäksi leimasta ilmenee valmistusvuosi ja valmistaja.

Valuprosessissa sulaan hopeaan liukenee ilmasta happea. Metallin jäähtyessä happi aiheuttaa rakenteessa huokoisuutta. Ilmiötä pyritään ehkäisemään sulan kaasusuojauksella ja seostamalla sulaan deoksidointiaineita. Tyypillisesti deoksidointiaineena käytetään fosforia.

Hopea yhtyy helposti rikkiin ja rikkiyhdisteisiin. Mineraaleissakin hopea esiintyy tavallisimmin rikkiyhdisteinä, joita ovat argentiitti eli hopeahohde (Ag2S), proustiitti (Ag3AsS3) ja pyrargyriitti (Ag3SbS3).[3] Samasta syystä hopeaseoksista valmistetut esineet tummuvat melko pian jo ilmassa, jossa on aina vähäisiä määriä haihtuvia sulfideja.

Jotkin hopeayhdisteet kuten hopeabromidi ovat valon­arkoja eli ne hajoavat helposti valon vaikutuksesta. Tähän reaktioon sekä vapautuneen hopean tummumiseen rikkiyhdisteiden vaikutuksesta perustuu valokuvausfilmin tummuminen sitä valotettaessa.

Historia

Persialainen hopea-astia 500-luvulta eaa.
Hopea on niin sanottu muinaismetalli. Kullan tavoin myös hopea on ollut tunnettu jo inhimillisen kulttuurikehityksen varhaiskautena. Sen tarkkaa löytöajankohtaa ei tunneta. Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan kuitenkin olettaa hopean löydetyn noin 5 000 vuotta sitten, siis pari tuhatta vuotta kullan jälkeen. Tähän on syynä se, että hopeaa on harvemmin vapaana luonnossa kuin kultaa. Ikivanhoja tunnettuja hopeakaivoksia ovat Salcedo ja San José Perussa. Kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli tuhansia orjia louhimassa hopeamalmia.

Hopea oli useimmissa maissa 1800-luvulle saakka rahajärjestelmän perustana, kunnes sen syrjäytti kultakanta. Tämän vuoksi monien vanhojen rahayksikköjenkin nimet ovat samat kuin massa- tai painoyksikköjen. Esimerkiksi yksi Englannin punta (pound £) on alun perin vastannut arvoltaan yhtä paunaa eli naulaa (pound) hopeaa, ja samoin on laita Turkissa ja aikaisemmin Italiassakin käytössä olleen liiran.

Vielä hopeakannasta luopumisen jälkeen hopeaa käytettiin pitkään laajalti kolikkometallina. Suomessa lyötiin viimeksi vuosina 1964–1968 yhden markan kolikot 35 % hopeaa sisältäneestä metalliseoksesta. Nykyisin hopearahoista on kuitenkin jo lähes kaikkialla luovuttu. Poikkeuksen muodostavat merkkitapausten vuoksi lyödyt hopeiset juhlarahat.

Historian alussa hopeaa pidettiin miltei yhtä arvokkaana kuin kultaa, koska se oli aluksi niin harvinaista. Myöhemmät löydökset varsinkin Amerikassa ovat olleet kuitenkin niin runsaat, että hopean hinta on nykyään kultaa huomattavasti alhaisempi (n. 14 €/unssi[10], kulta n. 1 550 €/unssi[11]). Halvempana materiaalina hopeasta voidaan tehdä näyttäviä ja isokokoisia koruja. Hopean hinta ei enää tosin heijasta sen suurempaa yleisyyttä, koska hopeasta suuri osa on poistunut teollisiin tarkoituksiin, ja analyytikkojen mukaan sijoitushopean hinnassa on nousupaineita.[12]

Hopean hinta määräytyy päivittäin maailman raaka-ainepörsseissä, joista tunnetuin ja arvovaltaisin on Lontoon metallipörssi eli LME (London Metal Exchange). Hopea, kuten muutkin jalometallit, hinnoitellaan troy unsseina (n. 31,1 g).

Lähde wikipedia

Hopeasijoituksia voi tehdä arvopaperimuodossa olevaan tai fyysiseen hopeaan. Noin 98 % maailman sijoitushopeasta on arvopaperistetussa muodossa, sijoitusinstrumentteina. Pankkien ja sijoituspalveluiden kautta on tarjolla hopeatilejä, joiden katteena voi olla fyysistä hopeaa, mutta näin ei aina ole. Raaka-ainepörssit noteeraavat esimerkiksi hopeafutuureita, joilla operoivat enimmäkseen institutionaaliset sijoittajat.[13]

Fyysistä sijoitushopeaa on harkkojen muodossa sekä kolikkoina, kuten unssin kolikkona ja hopeadollareina (AGD-sijoitushopea). Lisäksi on olemassa sijoituskäyttöön tarkoitettu erityinen hopeaesineiden laji, "pyörylät" (engl. rounds). Ne eivät ole kolikoita, koska ne ovat yksityisesti, ei valtiollisesti tuotettuja, mutta eivät myöskään mitaleita.[14] Fyysiseen hopeaan sijoittamiseksi voi käsittää myös käyttö- ja kauneusarvoa omaavien hopeaesineiden omistamisen.

Hopeaesineiden puhdistus
Hopean puhdistukseen/kiillotukseen on saatavilla erilaisia puhdistusaineita ja -välineitä. Näitä myyvät esimerkiksi alan kultasepänliikkeet. Erilaisille hopeaesineille on olemassa omat aineensa. Mitä arvokkaammasta esineestä/kohteesta on kysymys sitä tärkeämpää on selvittää puhdistusvaihtoehdot alan asiantuntijan kanssa.

Hopeaesineitä voidaan helposti ja turvallisesti puhdistaa kotioloissa laittamalla hopeaesineet kulhoon, jossa on lämmintä tai kuumaa vettä ja sähköä johtavaa ainetta kuten ruokasuolaa (tai ruokasoodaa) sekä alumiinifoliota. Hopeaesineet kääritään alumiinifolion sisään. Alumiini epäjalompana metallina pelkistää hopeasulfidin takaisin hopeaksi. Reaktioyhtälö on 3Ag2S + 2 Al → 6 Ag + Al2S3. Hopeaesineet puhdistuvat jopa muutamassa minuutissa, mikäli tummuminen on vähäistä. Runsaasti tummuneet esineet vaativat pidemmän ajan. Reaktiossa vapautuu mm. vetysulfidia, H2S, joka haisee pilaantuneilta kananmunilta tai viemäriltä. Puhdistetut esineet voi kiillottaa esim. villasukalla. Hopearahoja ei kuitenkaan koskaan tule kiillottaa, koska ne voivat menettää numismaattisen arvonsa.lähde?

Lähde wikipedia

Titaani kestää korroosiota erittäin hyvin. Happi-ilmakehässä se muodostaa pinnalleen inertin oksidikerroksen, joka kestää laimeaa rikki- ja suolahappoa, orgaanisia happoja ja klooria. Titaani on lähes yhtä lujaa kuin teräs, mutta 45 % kevyempää. Se on 60 % painavampaa kuin alumiini, mutta kaksi kertaa vahvempaa. Titaani on myös erittäin väsymiskestävää ja sillä on korkea sulamispiste.

Titaani palaa normaali-ilmakehässä (> 610 °C) muodostaen titaanidioksidia. Hapettumaton titaanipinta palaa jo huoneenlämmössä välittömästi paljastuessaan, esimerkiksi titaanikappaleen murtuessa, jolloin saatetaan nähdä jopa valonvälähdys. Syntynyt lämpö ei yleensä riitä sytyttämään koko kappaletta. Reaktioherkkyyden vuoksi lastuamisnopeus on pidettävä hitaana. Titaani on myös niitä harvoja aineita, jotka reagoivat typen kanssa (> 800 °C), jolloin muodostuu titaaninitridiä. Ominaisuus tekee titaanista vaikean hitsattavan. Titaania onkin hitsattava typpeä sisältämättömässä suojakaasussa.

Fysikaaliset ominaisuudet
Titaani on kiiltävä ja hopeinen metalli. Sen sulamispiste on korkea (1 668 °C). Sen kiderakenne on normaalisti heksagonaalinen, ja se muuttuu tilakeskeiseksi kuutioksi 882 asteessa. Muihin metalleihin verrattuna titaani ei ole hyvä sähkön- tai lämmönjohdin. Se on paramagneettinen.[3][4] Titaani on kylmänä melko haurasta, mutta lämmityksen jälkeen sen muokattavuus paranee huomattavasti.[5][6] Titaani on suprajohde, jonka kriittinen lämpötila on 0,49 K [7].

Isotoopit

Titaania
Luonnontitaanissa esiintyy viittä isotooppia: Ti-46, Ti-47, Ti-48, Ti-49 ja Ti-50. Ti-48 on yleisin (73,8 %). Yhtätoista radioaktiivista isotooppia on valmistettu, ja niistä vakain on Ti-44, jonka puoliintumisaika on 63 vuotta. Ti-45-isotoopin puoliintumisaika on 184,8 minuuttia, Ti-51:n 5,76 minuuttia ja Ti-52:n 1,7 minuuttia. Muiden isotooppien puoliintumisajat ovat alle 33 sekuntia ja suurimman osan alle puoli sekuntia.

Titaanin isotoopeilla ei ole merkittäviä sovelluskohteita.[6]

Kemialliset ominaisuudet
Titaanin höyrystymisen, sulamisen ja atomisoitumisen energiat ovat melko korkeita, mikä johtuu d-orbitaalin elektronista, joka muodostaa vahvoja metallisidoksia.[9]

Titaani reagoi, erityisesti korkeissa lämpötiloissa, voimakkaasti hapen, vedyn ja typen kanssa ja on täten pyroforinen. Happi muodostaa titaanin päälle ohuen ja tiheän titaanidioksidikalvon, joka tekee titaanista erittäin korroosion kestävän. Tällöin titaani ei reagoi huoneenlämmössä muutoin kuin vetyfluoridin kanssa, mutta emäkset eivät edes lämpiminä reagoi titaanin kanssa. Titaani liukenee väkeviin happoihin, mutta ei veteen.[3][10]

Titaanin tärkein hapetusaste on +IV. Titaani muodostaa tällöin paljon erilaisia komplekseja, joissa on ligandina joko fluoroja tai happea tai typpeä sisältäviä aineita. Vaikka yleensä titaani muodostaa koordinaatioluvulla kuusi komplekseja, niin myös koordinaatioluvulla kahdeksan tunnetaan yhdisteitä. Titaanilla on myös hapetusaste +III, joka on helppoa saada pelkistämällä sinkillä laimeassa happoliuoksessa tai elektrolyyttisesti hapetusasteelta +IV.[10]

Titaanin ei ole todettu olevan vaarallista ihmiselle, eikä sillä ole myöskään terveysvaikutuksia.[6]

Yhdisteet
Teollisesti merkittävin titaanin yhdiste on titaanidioksidi. Titaani muodostaa myös muita oksideja hapetusastella +III, +II ja +I. Titaanilta tunnetaan myös sulfidi TiS2.[11]

Titaani muodostaa tetrahalideja kaikkien neljän yleisimmän halogeenin kanssa. Halidit ovat erivärisiä ja niiden ominaisuudet vaihtelevat jonkin verran. Tetrakloridi ja -bromidi voidaan valmistaa kuumentamalla titaanidioksidia hapettimen, esimerkiksi hiilen, läsnä ollessa ja johtamalla siihen kloori- tai bromikaasua. Tetrafluoridi saadaan, kun vedetön HF reagoi titaanitetrakloridin kanssa. Tetrajodidi saadaan muodostettua, kun titaanidioksidia kuumennetaan alumiinitrijodidin läsnä ollessa. Kaikki tetrahalidit ovat tetrahedraalisia ja toimivat Lewis-happoina. Halidit ovat reaktiivisia veden kanssa muodostaen titaanidioksidia ja happoa. Titaanille on muodostettu myös trihalideja kaikkien halogeenien kanssa ja dihalideja kloorin, bromin ja jodin kanssa.[12]

Titaanille on tuotettu huomattava määrä kompleksiyhdisteitä hapetusasteella +IV, jolloin koordinaatioluku 6 on yleisin, mutta 7 ja 8 ovat myös mahdollisia. Titaani muodostaa kompleksin yleensä typen tai hapen välityksellä. Yleisimpiä ovat titaanin alkoksidikompleksit, jossa titaanitetrakloridi reagoi alkoholin kanssa. Titaani muodostaa myös hapetusasteella +III komplekseja, mutta alemmilla hapetusluvuilla kompleksien muodostaminen on vaikeampaa.[13]

Titaania voidaan hyödyntää myös organometallikemiassa. Organotitaaniyhdisteet ovat käytettyjä muun muassa katalyytteinä. Tästä tunnetuin esimerkki lienee Karl Zieglerin ja Giulio Nattan kehittämä Ziegler–Natta-katalyysimenetelmä, jossa käytetään titaanin organometalleja katalyytteinä eteenin polymeroinnissa.


Lähde wikipedia

Eristys ja valmistus
Titaanin valmistamisen ongelma on sen voimakas reaktiokyky ilman hapen ja typen kanssa. Hapettaminen alkaalimetallien tai maa-alkaalimetallien kanssa ei poista kaikkea happea ja hiilen kanssa muodostuu karbideja. Myöhemmin titaania on valmistettu pelkistämällä titaanitetrakloridia esimerkiksi kalsiumin ja magnesiumin avulla. Tämän prosessin kustannukset ovat melko korkeat, mutta se on edelleen käytetyin teollisuudessa ja tunnetaan Krollin metodina. Alla on esitetty reaktioyhtälöt tästä prosessista. Lämpötila kummassakin reaktiossa on 900 Celsiusastetta.[17]

2 FeTiO3 + 7 Cl2 + 6 C → 2 TiCl4 + 2 FeCl3 + 6 CO
Tämän jälkeen titaanitetrakloridi erotetaan tislaamalla. Inertissä ympäristössä (yleensä argon):

TiCl4 + 2 Mg → Ti + 2 MgCl2
Tämä tuoteseos voidaan puhdistaa tislaamalla ja pesemällä kuningasvedellä.[18]

Titaania tuotetaan noin 120 000 tonnia vuosittain. 100 grammaa täysin puhdasta titaania maksaa noin 540 euroa. Elokuussa 2011 ferrotitaanimalmi maksoi noin 6 euroa kilolta. Metallinen titaaniharkko (puhtain teollisuudessa käytetty standardilaatu Grade 1, puhtaus 99,5 %) maksoi vuonna 2011 keskimäärin 9,4 euroa/kilo Rotterdamin metallipörssissä.[18][19][20][21]

Käyttö
Titaanin tiheys on suhteellisen pieni, mutta sillä on hyvät mekaaniset ominaisuudet. Alumiinin tai tinan kanssa yhdistetyn lejeeringin voimakkuus-massa-suhde on hyvin korkea. Muita yleisiä lejeerinkimetalleja ovat rauta, vanadiini, kupari, koboltti ja mangaani. Teräksen korroosion kestävyyttä voidaan lisätä lisäämällä titaania seokseen.[3][6][16]

Titaania käytetään moottoreissa, mutta sen tärkein käyttökohde on ilmailuteollisuudessa. Lentokoneisiin ja avaruusaluksiin käytetäänkin kaksi kolmasosaa tuotetusta titaanista. Titaania käytetään tekonivelissä sekä luunmurtumien korjaamisessa tarvittavissa levyissä ja ruuveissa. Titaania käytetään panssareissa ja muissa suojissa. Titaania käytetään myös rakennusteollisuudessa, urheiluvälineissä (golfmailat), tietokoneissa ja kelloissa. Laivateollisuus hyödyntää titaanin hyvää korroosion kestävyyttä laivojen rungoissa ja potkureissa. Petrokemian ja kemian teollisuus käyttää titaania putkistoissa ja tuotantovälineissä.[3][6][17][19][22]

Noin 95 % kaikesta käytetystä titaanista käytetään titaanidioksidina. Titaanidioksidia käytetään maali-, muovi- ja paperiteollisuudessa. Titaanidioksidi antaa maaleille valkoisen värin ja sillä on korvattu myrkyllinen lyijykarbonaatti. Titaanidioksidia käytetään myös paperi- ja muoviteollisuudessa tekemään materiaaleista läpinäkymättömiä. Titaanidioksidi ei läpäise valoa, ja sitä käytetään myös aurinkovoiteissa ja makeisissa. Suomessa titaanioksidia valmisti Porin titaanidioksiditehdas . Titaanisulfaattia käytetään tekstiilien kuivaamiseen.[5][6][22][23]

Titaania käytetään katalyyttinä alkeenien polymeroinneissa. 1950-luvulla kehitettiin Ziegler-Nattana tunnettu menetelmä, jossa titaani toimii keskusatomina. Myöhemmin on kehitetty metalloseeneja, joiden alkeellisimmissa komplekseissa titaani on kahden syklopentadieenin välissä.[14]


Titaanikuorinen kello

Vaikka metallinen titaani on lujuudessa teräkseen verrattavissa, sen kimmokerroin on vain noin puolet teräksen vastaavasta. Tämän vuoksi pyrittäessä samaan jäykkyyteen kuin teräsrakenteissa, joudutaan titaanin kanssa käyttämään suurempaa ainepaksuutta, jolloin menetetään osa titaanin keveyden tuomasta edusta. Koneenrakennuksessa jäykkyys on usein mitoituksessa määräävämpi ominaisuus kuin lujuus. Kun lisäksi titaanin työstäminenkin on kallista, niin käyttökohteiksi ovat tulleet vaativat sovellukset, joissa haponkestävän teräksen kemiallinen kestävyys ei riitä ja joissa vaaditaan lisäksi keveyttä.

Titaanin käyttökohteita:

Prosessiteollisuuden putkistot, lämmönvaihtimet ja venttiilit, joissa merivettä käytetään lauhdutukseen, esimerkiksi voimalaitokset ja suolanpoistolaitokset, ydinvoimaloiden putkistot, etikkahappolaitokset, klooritehtaat, paperi- ja lannoiteteollisuus
Merenalaisissa kohteissa kauko-ohjattavien laitteiden rungot ja välineet (kestävät jopa 3 000 m:n syvyyteen), seurantalaitteiden kotelot, prosessilaitteet ja työkalut, sukellusvälineiden osat
Avomeriteollisuudessa porauslauttojen ja alusten pakokaasuputkistot, jäähdytys- ja palokaluston putkistot, joissa suolapitoisuus on korkea
Puolustusteollisuudessa kuten nopeissa lentokoneissa, esimerkiksi Lockheed SR-71, ohjuksissa, sukellusveneet, torpedot, ammukset, henkilösuojaimet
Kilpa-autoissa titaanille on monia käyttökohteita, kuten jousitus ja monet moottorin liikkuvat osat; muun muassa venttiilit, kiertokanget ja männäntapit.
Keveyden ja lujuuden ansiosta sitä käytetään ilmailusovelluksissa, mutta myös kuluttajatuotteissa kuten golf-mailoissa, polkupyörissä ja kannettavissa tietokoneissa.
Kaksi kolmasosaa titaanimetallista käytetään lentokoneisiin. Yli puolet titaanidioksidista menee maaleihin.
Lääketieteellisissä sovelluksissa, esimerkiksi implanteissa, koska elimistön hylkimisreaktio titaania kohtaan on pieni. Samasta syystä sitä käytetään koruissa, esimerkiksi lävistyskorut.
Titaania on käytetty 1950-luvulta lähtien kirurgiassa murtuneiden luiden yhteen kiinnittämiseen. Polven ja lonkan tekonivelet ja myös kallonmurtuman paikkalevyt ovat titaania.
Titaania käytetään seosaineena teräksissä ja alumiineissa. Teräksessä titaania käytetään titaaninitridinä kiteiden kasvun säätämiseen, boorin suojaamiseen typeltä, sekä mikroseosaineena titaanikarbidinmuodostajana.
Titaanimetallin kierrättämisestä on tullut tärkeä titaaniraaka-aineen lähde. Jos jätteestä halutaan tehdä puhdasta titaania, sitä pitää käsitellä uudelleen poistamalla pinnalle syntyneet kuona-aineet. Käsittelemätöntäkin titaanijätettä voidaan käyttää metalliseosten valmistamiseen. Yhdysvalloissa jätteestä tuotetaan noin 40 % titaaniraaka-aineesta, Euroopassa vain noin 10–30 %.[24]

Titaania myydään neljässä eri laatuluokassa, joissa sen puhtaus vaihtelee. Puhtausluokan 1 titaanissa on painosta enintään 0,12 % happea ja neljännessä puhtausluokassa happipitoisuus on kasvanut 0,35 prosenttiin. Luokan 1 titaani on pehmeintä ja se sopii ominaisuuksiltaan esimerkiksi syvävetoon, teräsreaktoreiden pinnoitteeksi ja sähkötekniikkaan. Puhtausluokan 2 titaani on laajimmin käytetty titaanilaatuluokka kun taas luokan 3 titaania käytetään lähes ainoastaan painesäiliöissä. Laatuluokan 4 titaani on vahvinta ja sitä käytetään esimerkiksi lentokoneteollisuudessa.[24]

Titaanin korroosiokestävyys johtuu lujasta, ohuesta ja tiheästä oksidipinnoitteesta, joka syntyy metallin pinnalle. Oksidikerroksen paksuus riippuu siitä, kuinka pitkään titaani on altistunut hapelle. Normaalipaineessa ja huoneen lämpötilassa oksidikerros saavuttaa kahdessa tunnissa 1,7 nm paksuuden, 40 päivässä 3,5 nm paksuuden ja 4 vuodessa 25 nm paksuuden. Pelkistävissä olosuhteissa titaani ei ole yhtä korroosionkestävä. Korroosionkestävä oksidikerros tuhoutuu täysin vedettömissä olosuhteissa kuten kuivakloorissa. Titaanin korroosiokestävyyttä voidaan nostaa lisäämällä siihen jalometalleja, kuten esimerkiksi palladiumia.[24]

Lähde wikipedia

Titaanin erikoisominaisuuksia
Lockheedin pohtiessa 1960-luvun alussa vedyn käyttämistä lentokoneen polttoaineena havaittiin titaanin hauraus kylmänä. Kylmähaurauden lisäksi vety kulkeutuu titaanin kiteiden raerajoille ja tekee siitä lasimaisen hauraan. Ilmiö voi aiheutua myös titaanin työstön koneistusnesteistä. Hiilikuiturakenteissa titaanin ja hiilikuidun kontakti pitää estää titaanin galvaanisen korroosion estämiseksi.

Vety haurastuttaa titaanin, mutta toisaalta titaanijauhe kykenee varastoimaan itseensä suuren määrän vetyä.

Titaanin lämpölaajenemiskerroin on pieni, samaa luokkaa kuin lasin. Titaania voidaan jopa hitsata yhteen lasin kanssa, mitä ominaisuutta on hyödynnetty joissakin laboratoriosovelluksissa.

Nikkelin ja titaanin seos on muistimetalli.

Titaaninitridiä ja titaanikarbidia käytetään pinnoitteena kovuutensa ja kulutuksenkestonsa vuoksi työstökoneiden terissä.

Piiskaus
kuritusmuoto

Piiskaus on etenkin lapsille suoritettava ruumiillinen kuritus. Siinä lyödään rangaistavaa (yleensä paljaalle) takapuolelle joko kädellä tai jollain esineellä. Toinen nimitys kuritukselle on selkäsauna.

Valko-Venäjä
valtio Itä-Euroopassa

Valko-Venäjän tasavalta eli Valko-Venäjä (valkoven. Рэспу́бліка Белару́сь, Respublika Belarus, ven. Респу́блика Белару́сь, Respublika Belarus, lyhyesti Беларусь, Belarus tai Белоруссия, Belorussija) on sisämaavaltio, joka sijaitsee maantieteellisesti keskellä Eurooppaa, mutta kuuluu historiallisesti ja poliittisesti Itä-Eurooppaan. Valkovenäläiset ovat olleet usein alistettuna jonkin voimakkaamman valtion alaisuudessa. Historiansa alussa itäslaavit asuttivat Kiovan Rusiksi kutsuttua valtakuntaa ja sen hajottua itäslaavit jakautuivat pikkuhiljaa omiksi kansoikseen. Tämän jälkeen valkovenäläiset ja nykyiset Valko-Venäjään kuuluvat alueet ovat olleet muun muassa osa Liettuan suuriruhtinaskuntaa, Puola-Liettuaa, Venäjän keisarikuntaa ja Neuvostoliittoa. Läntisen ja itäisen Euroopan raja-alueet ovat olleet useiden sotien taistelukenttiä. Myös Neuvostoliiton vainot ja toisen maailmansodan tuhot näkyvät kerrostumina maan kulttuurissa ja asuinpaikoilla. Valko-Venäjän kaakkoisosassa on paikoin maankäyttörajoituksia Neuvosto-Ukrainassa vuonna 1986 tapahtuneen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta seuranneen radioaktiivisen laskeuman johdosta.

OpenAI
yhdysvaltalainen tekoälyn tutkimuskeskus

OpenAI on yhdysvaltalainen tekoälytutkimusta tekevä tutkimuskeskus. OpenAI on tunnettu ohjelmistoistaan DALL-E, joka on kuvia tekstimuotoisen kuvauksen perusteella luova ohjelmisto ja ChatGPT, joka on kirjoitettua tekstiä ymmärtävä ja kysymyksiin vastaava tekoäly.

OpenAI:n perustivat joulukuussa 2015 Sam Altman (toimitusjohtaja), Elon Musk, Greg Brockman (johtokunnan puheenjohtaja), Reid Hoffman, Jessica Livingston, Peter Thiel, Amazon Web Services, Infosys ja YC Research. Pääomaksi tuli miljardi US-dollaria. Altman ja Livingston tulivat Y Combinator -sijoitusyhtiöstä, joka on aiemmin auttanut alkuun esim. Airbnb:n, Dropboxin ja Coinbasen. Brockman puolestaan on yhtiönrakentaja ja teknologiajohtaja Stripe-yhtiöstä. Hän kokosi yhteen kymmenen uuteen firmaan haluamaansa tutkijaa, joista yhdeksän lähti uuteen projektiin. Päätutkijaksi tuli aiemmin Google Brain -projektissa työskennellyt Ilya Sutskever.

Perustajat ilmaisivat OpenAI:n tavoitteeksi alussa tekoälyn avoimen kehityksen. Yhtiöiden kuten Facebook ja Google on pelätty monopolisoivan tekoälyn kehityksen. Lisäksi on pelätty sotilasmahtien pääsevän edelle tekoälyssä, mikä johtaisi väistämättömästi kilpavarusteluun. OpenAI oli alun perin rekisteröity voittoa tuottamattomaksi. Tämä muuttui 2019 kun yhtiön täytyi kerätä pääomaa. Microsoft sijoitti yritykseen miljardi dollaria.

Vuonna 2017 OpenAI esitteli The International -tapahtumassa OpenAI Five -joukkueen, jonka botit oli koulutettu pelaaman Dota 2 -peliä. Viimeinen julkinen esittely tapahtui 2019, kun bottijoukkue voitti maailmanmestarijoukkueen.

Kesäkuussa 2020 OpenAI esitteli GPT-3 (Generative Pre-trained Transformer 3) -kielimallin, joka on koulutettu internetistä löytyviä tekstejä analysoimalla tuottamaan ihmisenkaltaistä tekstiä. GPT-3.5-malliin perustuva ChatGPT-chatbotti herätti suurta huomiota, kun se julkaistiin avoimeen beeta-testaukseen 30. marraskuuta 2022.

Tammikuussa 2023 kerrottiin Microsoftin aikovan sijoittaa 10 miljardia saadakseen 49 % osuuden OpenAI:sta, jonka kokonaisarvoksi tulisi näin 29 miljardia.

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus
ydinvoimalaonnettomuus Neuvostoliitossa vuonna 1986

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa Tšernobylin ydinvoimalaitoksessa lähellä Prypjatin kaupunkia. Tuhoutunut ydinreaktori oli vesijäähdytteinen ja grafiittihidasteinen RBMK-1000.

Pikafaktoja
Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus
Vuonna 2005 otetussa kuvassa näkyy voimalan vanha suojarakennus, sarkofagi.

Vuonna 2005 otetussa kuvassa näkyy voimalan vanha suojarakennus, sarkofagi.
Päivämäärä
26. huhtikuuta 1986
Kellonaika
1.23 (UTC+4)
Tapahtumapaikka
Prypjat, Ukrainan SNT, Neuvostoliitto
Koordinaatit
51°23′23″N, 030°05′58″E
Syy
vakavat puutteet laitoksen suunnittelussa, käytössä ja valvonnassa
Sulje

Onnettomuuspaikan sijainti kartalla.
Voimalan neljännen reaktorin määräaikaishuollon alkaessa oli sovittu tehtäväksi koe, jonka tarkoituksena oli selvittää, pystyykö hidastuva generaattori tuottamaan sähköä jäähdytysjärjestelmälle niin kauan, että varajärjestelmät saadaan päälle. Jotta koe voitiin tehdä, muun muassa hätäjäähdytysjärjestelmä ja reaktorin pikasulkujärjestelmä kytkettiin määräysten vastaisesti pois päältä. Reaktorin tehoa pudotettiin sallitun raja-arvon alapuolelle. Suunnitteluvirheen takia reaktori oli nyt tilassa, jossa säätösauvojen työntäminen reaktoriin sekä jäähdytysveden kiehuminen kiihdyttivät ketjureaktiota, vaikka niiden pitäisi hillitä sitä. Reaktorin teho nousi hallitsemattomasti ja aiheutti suuren räjähdyksen.

Onnettomuus luokiteltiin 7-portaisella INES-asteikolla luokkaan 7 (erittäin vakava onnettomuus). Tšernobylin onnettomuus on tähän mennessä kaikkien aikojen vakavin ja tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus. Voimalaitoksella onnettomuuden aikaan työskennelleistä 134 sairastui säteilysairauteen. Heistä ainakin 32 kuoli säteilyn takia. Voimalaitoksen ympärille muodostettiin 30 kilometrin suoja­vyöhyke, joka tyhjennettiin ihmisistä. Kansainvälinen asiantuntijaryhmä on arvioinut, että onnettomuuden aiheuttama säteilyaltistus voi aiheuttaa noin 4 000 ylimääräistä syöpäkuolemaa tulevina vuosikymmeninä. Syöpätapauksia on vaikea havaita tilastollisesti, mutta lasten kilpirauhassyöpä on lisääntynyt saastuneella alueella voimakkaasti.

Ukraina arvioi onnettomuuden jälkikustannuksiksi 150 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuosina 1986–2000, mikä on 5–7 % Ukrainan valtion budjetista. Ydinonnettomuus ja sen hoito oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi Neuvostoliitto lakkautettiin vuonna 1991.

Hyökättyään Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 Venäjä valtasi onnettomuusalueen ja piti sitä hallussaan maaliskuun loppuun. Säteilytaso alueella nousi, kun Venäjän joukot liikkuivat siellä raskaalla kalustolla. IAEA:n pääjohtaja Rafael Grossi ilmoitti 26. huhtikuuta, että säteilytaso onnettomuusalueella on jälleen normaali.

Tšernobylin reaktori

RBMK-reaktori poikkeaa huomattavasti kevytvesireaktorista. Reaktori koostuu joukosta pieniä kanavia, joiden kansien päällä kuvassa työskennellään. Lisäksi hidastinaineena on tulenarka grafiitti. Yleisemmin hidastusaineena käytetään vettä. Kuva Ignalinan ydinvoimalasta.

Kuva Tšernobylin ydinlaitosalueesta. Kartalla keskellä jäähdytysallas. Sen alapuolella on Tšernobylin kaupunki ja altaan ylävasemmalla sotilasreaktorilaitos. Sen vasemmalla puolella sijaitsee Prypjatin kaupunki, altaan oikealla puolella Pripet-joki.
Tšernobylin Vladimir Leninin mukaan nimetty ydinvoimala sijaitsee noin 18 kilometrin päässä Tšernobylistä Pripet-joen yläjuoksulla lähellä Prypjatin kaupunkia. Neljä reaktoria tuottivat lähes 4 000 megawatin sähkötehon, joka oli noin kymmenyksen Ukrainan SNT:n sähköntarpeesta. Laitoksen jäähdytysaltaan pituus oli yli neljä kilometriä. Ensimmäisen reaktorin rakentaminen aloitettiin vuonna 1970, ja se otettiin käyttöön vuonna 1977. Vuonna 1986 laitoksessa oli toiminnassa neljä reaktoria ja kaksi rakenteilla. Viidennen oli tarkoitus valmistua onnettomuusvuoden 1986 lokakuussa ja kuudennen vuonna 1988.

Laitoksen reaktorit edustivat epävakaaksi tiedettyä RBMK-1000-tyyppiä, joita rakennettiin vain Neuvostoliitossa. Onnettomuuden jälkeen rakenteilla olleiden yksiköiden rakentaminen keskeytettiin. Onnettomuusreaktori oli grafiittihidasteinen, ja siinä käytettävä polttoaine oli sijoitettu 1 600 paineputkeen, joista höyry siirtyi suoraan turbiineille. Itse reaktori oli lujatekoisen betonirakennuksen sisällä osittain maan alla. Reaktorihalli ylettyi 90 metrin korkeuteen, ja yläpinnan läpimitta oli 13 metriä. RBMK-reaktori tunnetaan useista suunnitteluvioistaan ja onnettomuudelle alttiista ratkaisuista. Siinä on 1 600 polttoainekanavaa ja niiden yläpuolella 200 tonnia painava lastausnosturi. Itse reaktorissa oli noin 190 tonnia uraania, 1 700 tonnia grafiittia ja 180 booriteräksistä säätösauvaa.

25. huhtikuuta 1986 voimalaitoksen neljännen reaktorin miehitys oli viikonlopun takia alle 150 henkilöä.

Onnettomuuden syyt
Tšernobylin onnettomuuden syyt ja kulku ovat olleet onnettomuuden jälkeen intensiivisen kansainvälisen

tutkimuksen kohteena. Onnettomuuden kulku tunnetaan sekunnilleen, ja sen tekniset syyt on pystytty johtamaan yksittäisiin reaktorin osiin asti. Myös käytössä, valvonnassa ja turvallisuuskulttuurissa tehdyt onnettomuuden mahdollistaneet virheet on pystytty yksilöimään. Onnettomuuden syitä koskevia tutkimuksia ovat julkaisseet YK:n alainen Kansainvälinen atomienergiajärjestö, OECD:n alainen NEA ja lukuisat yliopistot ja tutkijaryhmät, mukaan lukien Neuvostoliiton onnettomuustutkimuskomissio.

Julkaistujen onnettomuusraporttien tulokset tukevat toisiaan, joskin niissä saatetaan painottaa eri syiden merkitystä kokonaisuudessa eri lailla. Tutkimusten tuloksena tiedetään, että Tšernobylin onnettomuuden mahdollistivat vakavat puutteet laitoksen suunnitteluperiaatteissa ja suunnittelussa (mukaan lukien sen ydinteknisen osan), käyttötavoissa, turvallisuuskulttuurissa ja valvonnassa. Kuhunkin luokkaan lukeutuu monia kriittisiä puutteita, joista kunkin korjaaminen ajoissa olisi yksinään riittänyt estämään onnettomuuden tai ainakin rajaamaan sen vaikutukset laitoksen sisälle. Suurin osa puutteista liittyi asioihin, jotka länsimaissa yleisesti käytössä olevissa ydinturvallisuusperiaatteissa on ydinenergian käytön alusta asti tunnistettu kriittisiksi (katso esim.).

Neuvostoliitto ja sen seuraajavaltiot siirtyivät länsimaissa käytettyihin suunnittelun, käytön, valvonnan ja turvallisuuskulttuurin toimintatapoihin vasta asteittain Tšernobylin onnettomuuden jälkeen. Osittain muutos on edelleen kesken. Lisäksi Tšernobylin voimalaitoksessa ja sen käytössä ilmeni huomattava määrä merkittäviä puutteita, jotka pahensivat onnettomuutta ja kasvattivat muunlaisten onnettomuuksien riskiä mutta jotka eivät kuitenkaan olleet suoranaisena syynä onnettomuudelle.

Tekniset syyt
Tšernobylin ydinvoimalaitoksen suunnittelussa ei noudatettu ydinturvallisuuden perusperiaatteita. Nykyisin rakennetut uudet kevytvesireaktorit ovat immuuneja monille Tšernobylin onnettomuudelle välttämättömänä edellytyksenä olleille ominaisuuksille ja puutteille. Vertailun vuoksi vasemmalla on vakiintuneita turvallisuusominaisuuksia soveltava kevytvesireaktori (LWR, light water reactor). Tärkeimmät onnettomuuteen suoraan vaikuttaneet tekniset erot olivat seuraavat (numerot viittaavat kaavioon):


Turvallisuuteen vaikuttavat erot Tšernobylin RBMK-reaktorin ja maailmalla tavanomaisen kevytvesireaktoria (LWR, light water reactor) käyttävän korkean ydinturvallisuuden voimalaitoksen välillä. Numerot viittaavat tekstiin.
RBMK-reaktorissa hidastinaineena käytettiin tulenarkaa grafiittia (kuvassa punaisella). Puhdas grafiitti ei suoranaisesti pala, mutta ylikuumentunut grafiitti reagoi vesihöyryn kanssa ja muodostaa hiilimonoksidia ja vetyä, jotka palavat. Palokaasut kuljettivat reaktorisydämen radioaktiivisia aineita ympäristöön. Grafiittipalo osoittautui erittäin vaikeaksi sammuttaa, ja se paloi useita päiviä onnettomuuden alun jälkeen. Kevytvesireaktoreissa sitä vastoin hidastinaineena on vesi. Reaktori ja koko reaktorirakennus pidetään vapaana kaikista syttyvistä aineista.
RBMK-reaktorissa on niin sanottu positiivinen takaisinkytkentä, joten sen lämpötehoa pitää säätää aktiivisesti säätösauvoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että reaktorissa kiertävän veden tiheyden laskiessa lämpölaajenemisen tai kiehumisen takia reaktorin lämpöteho pyrkii kasvamaan. Tämä, yhdessä sen kanssa, että matalalla tehotasolla reaktorista tulee hyvin epävakaa (ns. ksenonmyrkytyksen takia), aiheutti hallitsemattoman tehopiikin, joka oli onnettomuuden suoranainen fysikaalinen syy. Kevytvesireaktorit ovat fysikaalisilta ominaisuuksiltaan sellaisia, että takaisinkytkentä on kaikilla tehoalueilla aina negatiivinen. Nopeat tehopiikit eivät ole mahdollisia, koska veden lämpölaajeneminen vaimentaa reaktiota.
RBMK-reaktorin säätösauvakoneistossa oli suunnitteluvirhe: sauvojen laskeminen reaktoriin tapahtui hitaasti ja kesti nopeimmillaankin 18–20 sekuntia, joten tehoa korjaavat toimenpiteet vaikuttivat viiveellä. Merkittävämpää oli kuitenkin se, että sauvojen alapuolella oli usean metrin pituinen niin sanottu grafiittiseuraaja, joka ei kuitenkaan ulottunut säätösauvakanavassa aivan reaktorin pohjaan asti, jonne jäi yli metrin mittainen vesitila. Tämä johti siihen, että sauvojen työntäminen reaktoriin ensin kiihdytti reaktorin lämmöntuottoa, päinvastoin kuin olisi pitänyt tapahtua. Kevytvesireaktorien säätösauvat on suunniteltu nopeaan pikapysäytykseen. Säätösauvojen vähäinenkin työntäminen reaktoriin riittää vaimentamaan reaktiota.
RBMK-reaktoreita ei ole varustettu lainkaan ilmatiiviillä suojarakennuksella.
Käyttöön liittyvät syyt
Aluksi raportoitiin, että Tšernobylissä tehtiin onnettomuuden sattuessa koetta, jota eivät olleet hyväksyneet voimalaitoksen suunnittelijat eivätkä laitoksen suunnittelua tarpeeksi tuntevat henkilöt, sillä kokeen suorittaminen edellytti reaktorin käyttämistä tavalla, joka nimenomaan kiellettiin laitoksen käyttömääräyksissä.

Edellä mainittu näkemys perustui ilmeisesti neuvostoli