OLIPA KERRAN POIKA

Joka oli niin tyhmä, ettei hän osannut yhtään mitään. Pojan nimi oli Tauno. Taunolla oli oljenkeltainen takkutukka ja kirkkaat silmät, kuten lapsilla yleensä. keksellä värittömiä kasvoja tuhisi isosieraiminen pystynenä. Mutta ikään kuin hyvitykseksi, suu oli tavattoman suuri ja aamusta iltaa auki. Taunon vahnemmat Alma ja Antti olivat umpitolloja potuntervaajia. Tauno oli kuitenkin liiian tyhmä siihen hommaan. Kasvettuaan aikuiseksi lähti Tauno eräänä päivänä vanhemmaltaan salaa pitkospouita pitkin metsään. Silloin hyvä haltijatar ilmestyi hänelle. Hyvää päivää Tauno. Sinuöa ei meinaa tuo elämä onnistua, mun et osaa yhtään mitään. Sitten haltijatar mumisi salaperäisen lorun ja kosketti Taunon vaatteita. Harmaata se olla pitää. Sitten hän kosketti Taunoa ja sanoi; nyt sinä osaat kaikki tangot. Saavuttuaan kylälle Tauno muisti haltijattaren sanat ja reinsi suoraan pitkäripaiseen ja osti pullon koskista. Sitten Tauno käveli kansantalolle ja odotteli iltaa. Illansuussa tauno joi irvistellen koskispullon tyhjäksi. Sitten hän osti pääsylipun ja astui sisään. Umpitollo kun oli ja lisäksi vielä humalassa, ei hän tuntenut lainkaan "ramppikuumetta". Kun Tauno jäi kiinni rattijuoppoudesta ja sekaantui alaikäiseen, hänen ihaliljansa sekosivat lopullisesti. Taunon levy soi radiossa alituiseen. Sitten eräänä päivänä kaikki romahti. Turvesuon hyvä haltijtar ilmestyi taas. Tällä kertaa se oli tosi vihainen ja tukisti raivoisasti sammunutta Taunoa. EI TÄSTÄ TULE YHTÄÄN MITÄÄN TOLLO MIKÄ TOLLO. EN MINÄ NYT SENTÄÄN IHAN TÄLLÄISTÄ TARKOITTANUT! Ja niin haltijatar teki kaiken tekemättömaksi. Äiti huomasi Taunon: missä olet ollut? Tuollahan minä suon reunalla. Ja mitä tästä opimme. Sen, ettei julkisuutta koskaan kannata liioitella. Sen pituinen se. Aalkupäisen sadun on kirjoittanut Martti Inninen.