Puhutko lapselle

Luin taas artikkelin toipuneen päihderiippuvaisen elämästä. Kovia kokemuksia on monilla lapsuudesta alkaen, pelkoa ja yksinäisyyttä.
Usein tulee esiin, että lapsella ei ole ollut aikuista, jolle olisi voinut puhua asioistaan. Yksinäisyydestä tulee helposti pysyvä olotila.
Ajattelin, että olen selviytyjä, sillä ,minullakaan ei ollut ketään aikuista, joka olisi minua kuunnellut. Ongelmat olivat aina omaa tyhmyyttäni. Jopa "murrosikä" oli nolo ja hävettävä aikakausi, olemus muuttui, olisi halunnut kysyä, mutta ei ketään kiinnostanut. Menin aikuisuuteen tietämättä mitään maailmasta, kuvitellen, että aikuinen osaa ja tietää aina kaiken. Mikä kolaus, kun sitten olin omillani!
Me olemme 80-vuotiaita. Ei meidän aikanamme lapsella ollut mitään syytä uskoutua aikuiselle, vai oliko? Kuka muistaa lapsuudestaan aikuisen, jolle olisi voinut uskoutua.
Kasvatusperiaatehan oli, että lapsella on kaikki hyvin, kunhan tekee kuten käsketään, turhat marinat pois, nuori ihminen! "Mitäs itse teit, kun sinua kiusataan? Tee läksysi paremmin, jos koulumenestys takkuilee. Sinun tahtosi on minun taskussani!"

Kuunteletteko omia nuorianne? Heitä voi olla jo neljännessä polvessa. Osaatteko keskustella lapsen kanssa?
6156
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

Eipä äiti osannut mitään puhua mutta siskoja oli, heidän kanssaan sain puhua seurustelusta ja naiseksi tulemisesta. Olin kai ns. etuoikeutettu ison perheen kuopuksena. Ei minulta koskaaan kysytty, olenko tehnyt läksyt, kunnioitin, ehkä vähän pelkäsinkin opettajaa, tein nöyrästi kaikki mitä käskettiin.
Minua ei kiusattu mutta itse kiusasin kerran yksittäisesti jotain poikaa, vieläkin hävettää ja syyllistän itseäni, en ymmärrä miksi tein niin.
Jotain olen omien tyttöjen kanssa puhunut, en muista puhuneeni ehkäisystä enkä pahemmin pojista muutenkaan. Läksyjä vain jos itse halusivat että kyselen kielten sanoja. Käytin jonkin verran alkoholia, että olin joskus hiprakassa työviikon päätteeksi, en tiedä onko se kovasti haitannut.
Jos tulee aihe puhua lastenlasten kanssa, kysyn vanhemmiltaan saanko. Omin päin en puhu mistään vakavammasta. Uskonnon piiriin olen saanut viedä, kirkkoon ja srk:n tapahtumiin, mutta ei ole usko tarttunut, joskaan eivät ole mitenkään vastaankaan, sellaisia tapa-uskovaisia. Minusta oli mukavaa kun 18vuotias kävi näyttämässä ensimmäisen poikaystävänsä kännykkäkuvasta, käymään eivät ole vielä joutaneet.

Äänestä

Minulla oli avoin suhde äitiini. Samoin olen luonut avoimet suhteet lapsiini.

Äänestä
  • Kyllä se avoimuus oli meidän lapsina ollessa harvinaista. Lapset hätistettiin pois vanhempien jutellessa eikä saanut omilla murheilla vanhempia häiritä. Murrosikää ei olisi saanut olla eikä saatu muuta seksivalistusta kuin varoitettiin ettei saanut antaa pojille.

    Äänestä

No aika paljon sentään äidille saattoi kertoa, mutta ei ihan kaikkia asioita jotka askarrutti mieltä. Jotenkin sitä jo pienenä aavisti mistä ei voinut kertoa vaikka kukaan ei ollut edes kieltänyt .

Äänestä

Äiti muistutti, vasta sitten antaudutte miehelle, kun pappi on siunannut avioliittoon.
Minä en totellut täysin, kiusaus voitti.

Äänestä
  • Muistan lapsuudesta, kuinka äärettömän vaivautunut äitini oli,kun ihmettelin, miten vauva äidin vatsaan tulee. Ymmärsin että on asioita, joita ei voi aikuisille puhua.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


Anonyymi-ap kirjoitti:

Luin taas artikkelin toipuneen päihderiippuvaisen elämästä. Kovia kokemuksia on monilla lapsuudesta alkaen, pelkoa ja yksinäisyyttä.
Usein tulee esiin, että lapsella ei ole ollut aikuista, jolle olisi voinut puhua asioistaan. Yksinäisyydestä tulee helposti pysyvä olotila.
Ajattelin, että olen selviytyjä, sillä ,minullakaan ei ollut ketään aikuista, joka olisi minua kuunnellut. Ongelmat olivat aina omaa tyhmyyttäni. Jopa "murrosikä" oli nolo ja hävettävä aikakausi, olemus muuttui, olisi halunnut kysyä, mutta ei ketään kiinnostanut. Menin aikuisuuteen tietämättä mitään maailmasta, kuvitellen, että aikuinen osaa ja tietää aina kaiken. Mikä kolaus, kun sitten olin omillani!
Me olemme 80-vuotiaita. Ei meidän aikanamme lapsella ollut mitään syytä uskoutua aikuiselle, vai oliko? Kuka muistaa lapsuudestaan aikuisen, jolle olisi voinut uskoutua.
Kasvatusperiaatehan oli, että lapsella on kaikki hyvin, kunhan tekee kuten käsketään, turhat marinat pois, nuori ihminen! "Mitäs itse teit, kun sinua kiusataan? Tee läksysi paremmin, jos koulumenestys takkuilee. Sinun tahtosi on minun taskussani!"

Kuunteletteko omia nuorianne? Heitä voi olla jo neljännessä polvessa. Osaatteko keskustella lapsen kanssa?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu