Tai ymmärtämätön tai ilkeä?
Tilanne on tämä:
lasteni äidillä on voimat suht lopussa ja pultti jatkuvasti kireällä. Lapset asuvat hänen luonaan virallisesti, mutta ovat jo noin puolet ajasta minun luonani (äiti joutuu pisimmillään hoitamaan lapsia kolme päivää putkeen). Ex-vaimo on se joka jätti ja exällä on uusi seurustelukumppani. Itse haikailen vielä exän perään, mutta alkavat tässä konkursissa nuokin tunteet jo hiipua. Olemme suunnitelleet, että lapset muuttavat minun luokseni, koska äiti ei jaksa pyörittää huusholliaan (jaksaa kyllä silti aloittaa uuden ihmissuhteen, ota tuosta selvää).
Ongelma on tämä ja otan esimerkiksi tämän päivän farssin: exä soitti päivällä ja tarvitsi autokyytiä kaverinsa luokse, keppihevosena oli se, että veisi yhden muovikassillisen vanhoja lasten tavaroita kaverilleen, kun tuo muuttokin on tulossa. Tänään oli exän hoitovuoro eli tarkoittaa lasten hakua pvkodista. Pääsimme kaverille klo 14 ja kysyin että aikooko hän vain viedä tavarat kun aika on kortilla. Ei, hän aikoo jäädä hetkeksi kylään. Mietin, että pitäisikö alkaa muistuttelemaan lasten hausta, mutta halusin vain jatkaa matkaa ja välttää riitaa. No, eiköhän känny soi klo 16, että voisitko hakea lapset, kun hän on vielä matkalla. Siinä vaiheessa alkoi jo pinna kiristyä, että taasko teet tämän tempun (jo kolmas kerta kuukauden sisään), minä lähden hyppäämään ja jätän hommani, kun itse ei voi huolehtia aikatauluistaan. Ei muutenkaan inspiroi aina olla juoksemassa apuun, kun exä ei ota yhteyttä muuten kuin tarvitessaan jotain (autokyytiä, remonttiapua, lastenhoitoapua omilla hoitovuoroillaan) eli olen hänelle pelkkä juoksupoika, jonka voi unohtaa muina aikoina tyystin. Pottumaista tässä on vielä se, että lasten äiti ei itse tule vastaan minun hoitovuoroillani ja on ilmoittanut ettei aiokaan tulla. Tämän kaksinaismoraalin hän selittää sillä, että hän ei jaksa (siis silloinkin kun pitäisi esim päästä viikolla bileisiin tai konserttiin).
No, vastalauseeni saivat aikaan sen, että exä suuttui ja löi luurin korvaan. Jouduin siis hakemaan lapset, etteivät joudu seisoskelemaan yksin pvkodin pihalla. Kun äiti vihdoin ilmaantuu pihaansa, jossa odottelemme, hän ei edes katso minuun eikä sano mitään. Ajattelin, että näin taas tänään. No, nyt illalla exä ottaa koodia, että voisinko viedä lapset huomenna aamulla pvkotiin, siis edelleen hänen hoitovuorollaan, kun nuorempi poika on valvottanut häntä ja väsyttää. Totean, että en vie, koska kärsin itsekin univelasta, eikä huvita uhrautua, kun sitä ei arvosteta eikä vastapalveluksia tule (olen kuitenkin monesti myös vienyt lapset sen kummempia kyselemättä, mutta nyt vain risoi tuo naisen käytös). No, tästäpä exä pillastuu ja soittaa tulenkiven katkuisen puhelun, jossa syyttää minua kusipääksi ja ties miksi, kun en omia lapsiani hoida ja ilmoittaa, ettei lasten minulle muuton jälkeen aio olla enää missään tekemisissä minun ja lastenkin kanssa vain joskus harvoin, kun olen tämmöinen paskiainen, että maksetaan samalla mitalla takaisin.
Äidin keuhkoaminen johtuu tietenkin väsymyksestä ja uupumuksesta, mutta olen nyt funtsannut sitä, että onko tässä tilanteessa kohtuullista edellyttää minulta, lasten isältä, että teen kaiken niin kuin exä sanoo, en esitä vastalauseita, olen aina käytettävissä enkä odota tasaveroisuutta tai vastavuoroisuutta? Välillä jaksan pitää tämän mielessä, mutta juuri tällaisissa tilanteissa luonto haraa niin vastaan, kun ensin olen kuin ilmaa ja sitten pitäisi taas olla auttamassa. Syytä on nyt muistaa, että hoidan jo puolet lastenhoidosta muutenkin, exä ei tällöin auta minua mitenkään ja nostaa silti kaikki lapsista maksettavat tuet. Olenko mielestänne nyt itsekäs kuten exä väittää vai saanko jossain pisteessä vaatia edes jonkinlaista tasa-arvoa, vaikka exällä on kovia jaksamisvaikeuksia? Olen myös sanonut exälle, että olen valmis tulemaan vielä enemmän hoidossa avuksi, kunhan niistä sovitaan etukäteen, rauhassa ja ajoissa, ei niin, että minun täytyy 10 minuutin varoitusajalla oltava aina käytössä.
Tilanne on tämä:
lasteni äidillä on voimat suht lopussa ja pultti jatkuvasti kireällä. Lapset asuvat hänen luonaan virallisesti, mutta ovat jo noin puolet ajasta minun luonani (äiti joutuu pisimmillään hoitamaan lapsia kolme päivää putkeen). Ex-vaimo on se joka jätti ja exällä on uusi seurustelukumppani. Itse haikailen vielä exän perään, mutta alkavat tässä konkursissa nuokin tunteet jo hiipua. Olemme suunnitelleet, että lapset muuttavat minun luokseni, koska äiti ei jaksa pyörittää huusholliaan (jaksaa kyllä silti aloittaa uuden ihmissuhteen, ota tuosta selvää).
Ongelma on tämä ja otan esimerkiksi tämän päivän farssin: exä soitti päivällä ja tarvitsi autokyytiä kaverinsa luokse, keppihevosena oli se, että veisi yhden muovikassillisen vanhoja lasten tavaroita kaverilleen, kun tuo muuttokin on tulossa. Tänään oli exän hoitovuoro eli tarkoittaa lasten hakua pvkodista. Pääsimme kaverille klo 14 ja kysyin että aikooko hän vain viedä tavarat kun aika on kortilla. Ei, hän aikoo jäädä hetkeksi kylään. Mietin, että pitäisikö alkaa muistuttelemaan lasten hausta, mutta halusin vain jatkaa matkaa ja välttää riitaa. No, eiköhän känny soi klo 16, että voisitko hakea lapset, kun hän on vielä matkalla. Siinä vaiheessa alkoi jo pinna kiristyä, että taasko teet tämän tempun (jo kolmas kerta kuukauden sisään), minä lähden hyppäämään ja jätän hommani, kun itse ei voi huolehtia aikatauluistaan. Ei muutenkaan inspiroi aina olla juoksemassa apuun, kun exä ei ota yhteyttä muuten kuin tarvitessaan jotain (autokyytiä, remonttiapua, lastenhoitoapua omilla hoitovuoroillaan) eli olen hänelle pelkkä juoksupoika, jonka voi unohtaa muina aikoina tyystin. Pottumaista tässä on vielä se, että lasten äiti ei itse tule vastaan minun hoitovuoroillani ja on ilmoittanut ettei aiokaan tulla. Tämän kaksinaismoraalin hän selittää sillä, että hän ei jaksa (siis silloinkin kun pitäisi esim päästä viikolla bileisiin tai konserttiin).
No, vastalauseeni saivat aikaan sen, että exä suuttui ja löi luurin korvaan. Jouduin siis hakemaan lapset, etteivät joudu seisoskelemaan yksin pvkodin pihalla. Kun äiti vihdoin ilmaantuu pihaansa, jossa odottelemme, hän ei edes katso minuun eikä sano mitään. Ajattelin, että näin taas tänään. No, nyt illalla exä ottaa koodia, että voisinko viedä lapset huomenna aamulla pvkotiin, siis edelleen hänen hoitovuorollaan, kun nuorempi poika on valvottanut häntä ja väsyttää. Totean, että en vie, koska kärsin itsekin univelasta, eikä huvita uhrautua, kun sitä ei arvosteta eikä vastapalveluksia tule (olen kuitenkin monesti myös vienyt lapset sen kummempia kyselemättä, mutta nyt vain risoi tuo naisen käytös). No, tästäpä exä pillastuu ja soittaa tulenkiven katkuisen puhelun, jossa syyttää minua kusipääksi ja ties miksi, kun en omia lapsiani hoida ja ilmoittaa, ettei lasten minulle muuton jälkeen aio olla enää missään tekemisissä minun ja lastenkin kanssa vain joskus harvoin, kun olen tämmöinen paskiainen, että maksetaan samalla mitalla takaisin.
Äidin keuhkoaminen johtuu tietenkin väsymyksestä ja uupumuksesta, mutta olen nyt funtsannut sitä, että onko tässä tilanteessa kohtuullista edellyttää minulta, lasten isältä, että teen kaiken niin kuin exä sanoo, en esitä vastalauseita, olen aina käytettävissä enkä odota tasaveroisuutta tai vastavuoroisuutta? Välillä jaksan pitää tämän mielessä, mutta juuri tällaisissa tilanteissa luonto haraa niin vastaan, kun ensin olen kuin ilmaa ja sitten pitäisi taas olla auttamassa. Syytä on nyt muistaa, että hoidan jo puolet lastenhoidosta muutenkin, exä ei tällöin auta minua mitenkään ja nostaa silti kaikki lapsista maksettavat tuet. Olenko mielestänne nyt itsekäs kuten exä väittää vai saanko jossain pisteessä vaatia edes jonkinlaista tasa-arvoa, vaikka exällä on kovia jaksamisvaikeuksia? Olen myös sanonut exälle, että olen valmis tulemaan vielä enemmän hoidossa avuksi, kunhan niistä sovitaan etukäteen, rauhassa ja ajoissa, ei niin, että minun täytyy 10 minuutin varoitusajalla oltava aina käytössä.
Vastaukset 48
Vanhimmat
ottamaan laspet luoksesi asumaan siksi aikaa kun äiti pääsee uupumuksestaan eroon?
että lapset tulevat muuttamaan minun kanssani yhteen. Tästä on puhuttu jo sos.tstossakin ja olen justiinsa laittamassa paprut vetämään jotta saan kolmion itselleni ja muksuille.
Ihmettelen miksi annat hänet käyttää sinua hyväksi.
Pistä säännöt kuntoon (kiltisti).
Akkahan pompottaa sua miten haluaa, puhu sille järkee mut ota lapset huomioon.
varsinkin kun eukko on siinä mielentilassa, kun oli eilen. Tyypillinen esimerkki: exä soitti eilen keskustasta, jossa oli kova liikenteen melu, joten hän sanoi ettei kuullut mitä puhuin, kun ryhdyin protestoimaan. Niinpä toistin asiani ääntä korottaen. Illalla tämä olikin kääntynyt jo exän päässä niin, että minä vaan huudan ja huuudan. Korjasin, että itsehän olit sanonut puhelimessa, ettet kuule, joten puhuin kovempaa. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka päätteeksi kysyin, että ymmärsikö hän mitä tarkoitan. Hän vastasi ettei edes halua ymmärtää.
Eli miten tällaisen ihmisen kanssa voi edes kuvitella puhuvansa järkeä? Minun käsitykseni mukaan ei mitenkään. On vain sopeuduttava, kunnes lapset muuttavat kokonaan minulle ja sählääminen loppuu.
huolehtia lapsistaan,menkää lastenvalvojan luo keskustelemaan lasten muuttamisesta sinun luoksesi.
On kohtuutonta että sinua vedätetään kuin vieteriukkoa ja joudut pomppimaan exän pillin mukaan jatkuvasti.
Se on häneltä keino pitää sinua edelleen talutushihnassa eron jälkeenkin.
Vetoamalla lapsiin hän saa juoksutettua sinua mielensä mukaan.Seurustelen miehen kanssa jolla on edellisestä suhteestaan lapsi,lapsen äiti teki hänelle sitä samaa,saattoi soittaa illalla klo 20 että hae kaupasta maitoa ja jos mies ei hakenut,hän totesi että lapsi ei sitten saa aamulla puuron kanssa maitoa kun isi on niin paska jätkä ettei hae.Itsellään oli matkaa lähimpään kauppaan 150 metriä ja mies asuu toisella puolella kaupunkia.
Tiesi miehen kiltteyden ja rakkauden lapseen ja siihen vedoten teetätti kaikki mahdolliset hänellä.Siitä huolimatta teki kiusaa tapaamisissa minkä ehti ja kiusanteot alkoivat heti kun aloin seurustelemaan miehen kanssa.
Jos on äidin hoitovuoro,hänen on haettava lapset ja vietävä heidät ja jos ei siihen kykene,se on hänen ongelmansa.Sitten pitää luopua lapsista jos ei jaksa.
Tiedät itsekkin että häntä ei vaivaa väsymys vaan laiskuus.Jos exäsi olisi väsynyt,hän ei jaksaisi aloittaa uutta ihmissuhdetta vaan lepäisi ne ajat ja keräisi voimia kun lapset ovat sinun luonasi.
Lapsiin vedoten on kuitenkin hyvä käyttää toisen kiltteyttä hyväkseen.
Pidä puolesi.
Minä olin samanlainen sätkynukke kuin sinäkin. Sillä erotuksella, että sinä pompit exän pillintahdissa koska olet vielä kiinni vanhassa perhekuviossa, minä en omassani - vain lasten kautta.
Molemmilla meillä on tavallaan pelko lasten menettämisestä. Sinä pelkäät, ettet heitä saa ja minä, että minulta heidät väkivalloin vietäisiin. Ja siksi se miellyttämisenhalu.
Miksi pelottaa? Sinulla on selvä näyttö siitä, että exäsi on uupunut ja haluaa "eroon" lapsista, minulla jopa paperilla todistettuna, että olen hyvä äiti eivätkä lapset halua isälleen. Luulen, että turha pelko on ottanut vallan.
Asianajajan mielestä minun pitää olla kovempi, en saa ajatella exän vanhemmuutta, en saa tukea sitä turhaan - ja liikaa. Minun pitää elää elämäni kuin exää ei olisikaan, pohtimatta lasten ja exän suhdetta. Vaikeaa - todella, kun olen lapsilleen juuri hänet vanhemmaksi valinnut ja tunnen syyllisyyttä siitä, että en valinnut paremmin.
Lapsilla olisi oikeus kahteen hyvään vanhempaan, mutta tajusin viimeinkin, että minä en voi vaikuttaa joustoillani (jos olen koskaan voinut) exän halukkuuteen olla vanhempi. "Joustamattomuuteni" tulee olemaan vain hyvä syy sanoutua irti lapsista, tekosyy.
Ota köysi pois kaulastasi ja laita käytännönasiat rullamaan. Hoida yksi asia kerrallaan pois päiväjärjestuksestä. Ja kaikista sovituista mustaa-valkoiselle, koska pahoin pelkään tulevaisuuden tuovan mutkia matkaan.
Wish You Luck!
Kuulostaa kyllä siltä että olet antanut aika paljonkin periksi. Suhteenne pitäis nyt saada sellaiseen tilanteeseen että lapset ei joutuis kuulemaan tuota teidän riitelyä. Ovat jo muutenkin ihmeissään erostanne. Kyllä se heihin vaikuttaa vielä pitkään. Jotenkin nyt pitäis saada se kumpi hoitaa/hakee järjestykseen. Tuollainen päätön meno ei sais jatkua. Lapsillekkin se toisi turvallisuuden tunnetta. Eli nyt koetatte jutella ja tehdä selväksi kuka hakee ja milloin jne. Ja se ex pompottaa sua pitäis kanssa saada loppumaan. Mihin se ex uusi "mies" on kadonnut? Eikö hän ota osaa ex:äsi lasten hoitoon? Ja yleensäkin juttuihin? Et maininnut hänestä sen enempää. Nyt vetoat lapsiin että tuollainen peli ei vetele. No mielipidettä kyselit, et ole ymmärtämätön etkä ilkeä. Kyllä minä ainakin tuollaisen miehen ottaisin :)
suhde on tuore ja sen verran lasten äidillä on järkeä päässä, ettei raahaa heilojaan lasten ihmeteltäväksi. Exän UO asuu ympäryskunnassa eivätkä he näe kuin viikonloppuisin. Minullehan tämä passaa. En halua jonkun tuntemattoman ukon huoltavan penskojani.
Ja sehän tässä juuri nimenomaan mättää, että kun selvät hoitovuorot on sovittu, mutta minun pitäisi niissäkin joustaa jatkuvasti eli juuri tuota hakemista, viemistä, kiikuttamista ja kuskaamista, silloin kun lapset ovat äidillä. Kun lapset ovat taas minulla, lasten äiti katoaa kuin maan nielemä, en kuule hänestä pihaustakaan eikä hän yleensä vastaa edes puhelimeen.
Käsitykseni mukaan tämä rumba ratkeaa vasta sitten kun muksut muuttavat luokseni.
Ettei tällä exälläsi olisi jokin muukin tilanne päällä kuin vain väsymys? Jotkut nimittäin hankkivat
sitä 'väsymystä' ihan vapaaehtoisesti ja vielä suurella hingulla ja sen siis aiheuttaa Kuningas Alkoholi. Tai jotkin muut päihteet. Oletko varma, ettei taustalla luuraa jokin näistä? Ei normaalia ihmistä, normaalia elämää viettävää, tervettä aikuista naista VOI väsyttää niin paljon, ettei jaksaisi lapsistaan huolehtia! Käykö hän edes työssä vai onko hoitovapaalla ? Jos hänellä olisi esim. vuorotyö, niin ymmärtäisin tuon väsymyksenkin, mutta muuten tuntuu kyllä epäilyttävältä. On itsellänikin toisinaan pinna kireällä ja väsyttää, mutta eipä ole käynyt mielessä ruveta lapsia hylkäämään. Hylkäämiseltähän tuo kohta kuulostaa, kun äiti puhelimessa uhkailee.
Exä ei tee tällä hetkellä yhtään mitään. Lapset ovat päiväkodissa ja exä keräilee kotona itseään. Normaali-ihmisellä tässä tilanteessa riittäisikin virtaa, mutta exäni ei tällä hetkellä ole normaalitilassa. Hänellä on vakavia traumoja, joita hän ei kykene käsittelemään, paniikkihäiriöitä, unettomuutta (johon saanu lääkkeet), maanis-depressiivisyyttä (menee noin ½ vuoden sykleillä).
Ei näitä asioita oikein sellainen käsitä (kaikella kunnoituksella), jolla ei ole läheistä, joka kärsii mielenterveysongelmista tai jos itse ei ole joutunut tuohon jamaan. Kyse ei ole siis normaaleista kiukunpuuskista vaan loppuunpalaneen ihmisen sekoilusta, siksi exä toimii jo niin radikaalilla tavalla ja höpisee omituisia.
tuollaiselle äidille jolla on pahoja mielenterveysongelmia.
Tuohon pitäisi jo lastenhuollon puuttua.
Lapset ovat kuitenkin suurimman osan ajasta minulla, mummolassa tai tukiperheessä. Äiti hoitaa vain sen mitä jaksaa ja lapset tarvitsevat/haluavat nähdä äitiäänkin. Vai ehdotatko, että lapset eivät mene enää äidilleen ollenkaan? Sillä sitä en aio tehdä. Varsinkin nuorempi muksuistani on vielä niin kiinni äidissään, että se särkisi hänen sydämensä. Ja asiat sujuvat kuitenkin kohtuullisesti äidin luona silloin kun hoitojaksot ovat lyhyitä (n. 2 pv). Eli miksi pitäisi lastenhuollon puuttua, jos meillä on kuitenkin parempi tilanne, kuin esim monilla yksihuoltajilla (eli yksi jaksava vanhempi sekä toinen joka on ainakin ajoittain kiinnostunut lapsistaan eikä aiheuta päihteidenkäytöllä tms. ongelmia lapsille)? Perusteluita näin radikaaleille ehdotuksille, kiitos.
Kyse ei suinkaan ole "pahoista" mielenterveysongelmista vaan vielä sangen hoidettavissa olevista. Lasten äiti ei kaikesta huolimatta ole vaaraksi itselleen tai muille ja kykenee suurimman osan ajasta jokseenkin rationaaliseen toimintaan. Jos exälläni ei olisi lapsia, moni ei varmaan huomaisi hänellä olevan ongelmia ollenkaan. Lastenhoidon tuoma vastuu ja toistuvat velvoitteet vain tuppaavat nostamaan miel.terv.ongelmat pintaan, jos niitä on ollakseen.
Todellakaan alkuperäinen kirjoittaja ei ole vastuuton, hänhän on koettanut kovastikkin tehdä lasten eteen. Ja äidillehän lapset ovat alunperin annettu huostaan. Ja jos läheinen ihminen on mielenterveydellisesti sairas kuten alkuperäinen kirjoittaja ex:ästään niin kertoo ihan asiallisesti, ja ymmärtäenkin vielä. Ei se niin helppoa ole tuollaiset jutut. Älä nyt pahoita toisen mieltä sinä "vastuutonta jättää..." Asiallisia kommentteja. Kiitos.
jo huostaanoton kriteerit.Tasapainoton,uniongelmista kärsivä äiti on aivan varmasti vaaraksi sekä itselleen että lapsilleen.
Jos äiti ei kykene omia lapsiaan hoitamaan kuin pari iltaa peräkkäin niin on syytä sijoittaa lapset välittömästi muualle asumaan niin kauaksi aikaa kunnes äiti on kunnossa ennenkuin sattuu mitään pahaa.
En kirjoita tätä ilkeyttäni enkä epäile äidin rakkautta lapsiinsa tai lasten rakkautta äitiinsä mutta noin pienet lapset tarvitsevat aikuisen joka kykenee huolehtimaan heistä kokoaikaisesti täysipainoisesti.Tottakai lapsi kaipaa äitiään,siihen voi sanoa että äiti on nyt kipeä ja ei voi nyt teitä hoitaa.
Jos lastenhoidon tuoma vastuu nostaa pintaan mielenterveysongelmat niin aletaan liikkua todella vaarallisilla vesillä.
Lapsista tässä olen eniten huolissani.
Äidille pitää saada sitä apua sinne nyt ja lapset siksi aikaa pois sieltä että voimat ja terveys palautuvat.
Tapauksia joissa omat vanhemmat tappavat lapsensa on näinäkin päivinä luettu lehdistä,et kai halua että sinun lapsesi ovat seuraavissa otsikoissa.
Mielenterveysongelmat eivät ole mikään pikkujuttu.Ei tarvita kuin yksi kunnon hermojenmenetys lapsen huutoon tai kiukutteluun ja lopputulos voi olla karmea.
Eikä se äiti siitä kuntoudu niin kauan kuin ne velvoitteet siinä asuvat.
kun lapsilla on jaksava, tasapainoinen isä? Ei kai sitä "huostaanotoksi" kutsuta, jos lapset siirtyvät isän hoiviin? Puhut ikään kuin isää ei olisi koko kuviossa mukana, mutta TÄÄLLÄ MINÄ OLEN! HUHUU!! Ei tarvitse huostaanottaa, sen kuin tulevat tänne, niinkuin ovat tähänkin asti tulleet kun äidillä alkaa pultti kiristyä.
puuttua asiaan.Heidän velvollisuutensa on huostaanottaa lapset jos tilanne on kotona tuo.
Mikset ota lapsiasi kokonaan,pieni asunto ei ole este.Pienissäkin tiloissa selviää kunnes saat isomman asunnon.
Tuo käytäntö ei ole hyvä että lapset ovat heittopusseina ja sinulla ei ole itselläsi mitään mahdollisuuksia normaaliin elämään niin kauan kuin elämä on tuollaista pompotusta.
Mihinkään et voi lähteä,mitään et voi suunnitella kun pitää olla puhelin kourassa jatkuvasti ja odottaa että koska taas käsky käy.
puuttua asiaan, josta ei ole edes tietoinen? Kun muksut ovat minulla, niin mitään ongelmia ei ole ja kun ovat äidilläänkin, niin asiat sujuvat kuitenkin sen verran ok, ettei ulkopuoliset mitään havaitse.
Niin, kai nuo lapset tässä minunkin luona pärjäisivät, mutta ymmärrä ihminen hyvä, että kämppäni pinta-ala on 29,5 m2, joten aika intiimit olot täällä on, mutta toisaalta elettiin sitä ennenkin...
Enkä nyt sanoisi, että lapset ovat heittopusseina, ihan normaalia uusperheiden trafiikkia tämä on, vaikka kieltämättä välillä lapset joutuvat ravaamaan minunkin makuuni vähän turhan paljon (esmes olivat just 3 pv äidillä, tänään tulevat minulle, huomenna tukiperheeseen, sunnuntaina minulle, tiistaina äidille.. onhan tuossa tuota).
Suurin osa siitä paskasta mitä minun ja exän välillä on, puidaan lasten kuulemattomissa, mutta on totta että kyllähän he tämän aistivat. Kovin pala lienee äidin jaksamattomuus olla aktiivisesti läsnä lasten elämässä sekä hänen ärtyneisyytensä (tiuskii paljon lapsille).
että siellä ollaan tietoisia asiasta.
Lastenhuollon kautta myös sinulle järjestyisi isompi asunto nopeammin kuin jonottamalla.Lisäksi jos lasten äidin asunnossa on hometta,terveysriskit ovat niin suuret että lapset pitää sen vuoksikin jo sijoittaa muualle asumaan pikaisesti ennenkuin sairastuvat vakavasti.
Kyllä minä ymmärrän että ahdasta siellä on varmasti,mutta se tilanahtaus on myös yksi syy millä saat isomman asunnon nopeasti.Väliaikaisratkaisuhan se olisi.
Tosiasia on kuitenkin se että pitää osata vaatia,odottamalla ei saa mitään,vain ne jotka ovat aktiivisia saavat sitä apua.
Toivottavasti asiat selkiytyvät kuitenkin pikimmin,lapsilla olisi paremmat olot ja yksi selkeä koti.Ei ole kaksista vaihtaa yösijaa montaa kertaa viikossa.
Tukiperheasiaa hoitanut sossun täti istuu myös kotikaupunkimme vuokralautakunnassa ja lupasi avittaa. Pirauttelen hänelle, jahka saan hakemuksen sisään. Et kyl tää tästä.
Hometta ei ole virallisesti mitattu, mutta exän kämppä dunkkaa ja on tunkkainen siivouksesta ja tuuletuksesta huolimatta ja joistain nurkista on muistaakseni jotain omituista löytynyt. No, kai tuokin putkiremontin myötä selviää.
Ettei osa ongelmaa olekin tuo "ulkopuoliset ei mitään huomaa" -asenne? Että pidätte mieluummin vaikeudet omana tietonanne ennemmin kuin otatte vastaan ammattiauttajien apua, niinkö? Olethan jo tännekin kirjoittanut, mutta jotenkin sinusta aistii kovin puolustuskannalla olevan ihmisen. Tietysti on kurjaa ja kamalaa, kun kerran niin läheinen kumppani sairastaa, eikä kaikkia tunteita entistä puolisoa kohtaan kai koskaan voi kokonaan lopettaa. Mutta oletko ajatellut, että saatat itsekin sairastua ns. läheisriippuvuuteen, joka estää sinua näkemästä asioiden todellisen, vähemmän mukavan puolen? Sinuna hoitaisin nyt tämän lasten asumisasian siten, että teette viralliset paperit siitä ja annatte äidille mahdollisimman paljon tapaamisoikeutta. Olen samaa mieltä kuin joku toinen kirjoittaja, ettei pidä odottaa niin kauan, että äiti hermostuksissaan tekee jotakin peruuttamatonta. Tai isä!
Itse olisin valmis vaikka mihin neuvotteluihin/ammattiapuun/välittäjiin, mutta lasten äidin asenne on se, ettei hän halua eikä jaksa puhua, neuvotella mistään tai ajatella mitään. Hän haluaa vain "olla rauhassa". Yritä siinä sitten sopia asioista saati siitä mitä pelisääntöjä meidän vanhempien tulisi noudattaa.
Itse olen jauhanut näitä asioita äitini, kavereideni, netti-ihmisten ja jopa kriisipalvelun ammatti-ihmisten kanssa. Ja surkuhupaisinta tässä on se, että exä on siitäkin suivaantunut minulle, kun puhun erostamme kavereilleni. Ne kun ovat hänen mielestään hänen yksityisasioitaan.
Itse olin pitkäänkin läheisriippuvainen. Odotin kiltisti omassa kämpässäni kaksi vuotta kun exä halusi "miettiä" yrittäisimmekö paikata välejämme (vaikka toki välillä painostin turhankin päällekäyvästi vastausta asiaan). Erkaantuminen alkoi minun taholtani, kun sain kavereiltani kuulla, että exällä on joku uusi mies kuvioissa ja nämä psykoottiset riidat ovat omiaan vauhdittamaan tuota eroprosessia.
Exälle olen kaikissa muissa suhteissa kuin ilmaa paitsi tässä palvelijan roolissa, eli exä on siltä osin läheisriippuvainen (vaikka ei varmasti tätä ikinä myönnä). Ts. hänellä on suuria vaikeuksia pärjätä omillaan etenkin lasten kanssa, jolloin hän turvautuu minuun ikään kuin olisin edelleen hänen avomiehensä.
Menin sanattomaksi. Ja tulin vihaiseksi siitä, että
kun hätä on suurimmillaan, ei nopeata apua saa. Enkä ole ihan vakuuttunut siitäkään, onko näistä meidän 'maallikoiden' neuvoista tai tuesta oikeasti mihinkään - ettemme vain aiheuttaisi lisää surua ja ahdistusta? Pyydän anteeksi, jos niin on käynyt.
Jos näitä vaan itsekseen pyörittelee, niin sitä alkaa herkästi pohtimaan, jotta jos tuo toinen on sittenkin oikeassa vaatimuksineen ja raivoamisineen ja minä olen tässä se paskapää. Mutta tämänkin ketjun mielipide on aika yksimielinen, joka valaa uskoa siihen, että olen itse vielä säilyttänyt suhteellisuuden tajuni ja objektiivisuuteni edes jollain tasolla ja ymmärrän, ettei ole oikein, että minua kohdellaan näin.
Ja on se niinkin, että kun puran potutukseni näille foorumeille, niin niitä ei tule sen jälkeen enää pyöriteltyä päässä saati lauottua exälle eli tämä on ollut sangen terapeuttista.
Kiitos kaikille mielipiteistä, neuvoista ja sympatiasta.
etkä näe todellista avun tarvetta hänen kohdallaan.Asianne ovat vielä huonommin kuin kuvittelin.
Miten lie noin ymmärsit kirjoitukseni. Viimeksi tänään puhuin exälle puhelimessa ammattiavun tarpeesta, mutta koska hän on täysi-ikäinen, täysivaltainen ja syyntakeellinen kansalainen, niin en voi kuin suostutella ja perustella, en pakottaa.
Ja jos väität, että puolustelen ja suojelen, niin voisitko hivenen perustella, että ymmärtäisin mitä tarkoitat?
Mielipiteeni on, että exä tarvitsee psykiatrista apua ja lääkitystä. Jos ja kun hän ei sitä itse lähde kiirehtimään niin mainitsen asiasta sosiaalivirkailijallemme, jos hän voisi jotenkin edistää asiaa.
Suostuin sitten hakemaan lapset aamulla äidiltään ja viemään päiväkotiin. Ehdotin lisäksi lisää hoitovuoroja itselleni (olisivat myös kaikki maanantait minulla) ja ehdotin että voisin pestä myös lasten pyykit, joista exä marisi kanssa. Ei kommentoinut sen enempää tai kiittänyt ymmärryksestä, mainitsi vain sen, että hän saattaisi haluta ulos tiistaina tai keskiviikkonakkin, että mitenkäs silloin.
Haluan etukäteen sovitut hoitovuorot nimenomaan sen takia, että se on lapsillekin helpompaa. Monet kerrat olen joutunut kuivaamaan 4-vuotiaani kyyneleitä, kun hän on päiväkodista haettaessa kuullut, ettei pääsekään äidille, kun exä on aamupäivällä textannut ettei jaksa vielä ottaa muksuja. Kun mukulat saavat etukäteen tietää, minne milloinkin mennään, niin itkua ei tule.
Onhan tämä helvetinmoista säätämistä, mutta suostun tähän siksi, että minulla on aito huoli lasteni äidin mielenterveydestä sekä lasten hyvinvoinnista. Kun muksujen on kerta parempi isin hoteissa ja tämä minulle passaa, niin miksi ei?
Kerkisitkin kirjoittaa tuon päivitysviestisi ennen kuin sain omani valmiiksi. Voi hyvä tavaton! Ihan melkein itketti minuakin, kun luin miten pieni nelivuotiaasi kyynelehtii. Mutta sitä en ymmärrä, että exäsi mielenterveys siis on huonossa jamassa,
mutta hän jaksaa silti "haluta ulos" vähän päivänä jos toisenakin! Oikeasti masentunut ja väsynyt ihminen EI HALUA YHTÄÄN MINNEKÄÄN, vaan käpertyy kotikoloonsa, ei nouse edes sängystä! Selvitä nyt, hyvä mies, mikä tämän kaiken takana on. Veikkaan, ettei ainakaan tavallinen väsymys!
Näkemykseni on se, että exä ei kestä olla yksin ajatustensa kanssa vaan pyrkii tukahduttamaan pinnalle pyrkivät ongelmat jatkuvalla hyppäämisellään. Exällä on todella vaikea menneisyys ja kuten hän on itse sanonut, hän ei pysty edes puhumaan niistä asioista, saati työstää niitä. Kun tuota touhua on seurannut, niin mieleen nousee kuva käpälälautaan takertuneesta eläimestä, joka sinkoilee sinne tänne yrittäen päästä irti.
Lähete on mennyt mielenterveystoimistoon, mutta ilmeisesti tavallista (hidasta) tietä, joten ei ole tietoa milloin sieltä ensimmäinen aika irtoaa. Selvää on, että exä on lopussa. Siitä kertoo jo se, ettei hän pysty klaaraamaan arkea edes muutamaa päivää ja olen itse läheltä seuranneena vakuuttunut ettei hän missään tapauksessa "feikkaa" ongelmiaan. Probleema on siinä, että exä on jo niin sekaisin, ettei ymmärrä miten näihin asioihin tulisi tarttua rakentavalla tavalla. Eli yhtäällä hän yrittää jatkaa elämäänsä ikään kuin mitään ongelmaa ei olisi (mies"ystävät", yöelämä, keverit), mutta toisaalla psyykkinen painolasti vetää häntä kohti hajoamispistettä (irrationaalinen ja aggressiivinen käytös minua ja lapsia kohtaan, kyvyttömyys elää normaalia arkea ja huolehtia jokapäiväisistä asioista, terveysongelmat, univaikeudet, jne).
Exä on enemmänkin maanis-depressiivinen kuin vain masentunut ja tämän kevään hän on taas hötkynnyt ees taas, syksyllä hän oli enemmän masentunut. Tämä on sellainen umpisolmu, että siinä riittää ammattilaisellakin miettimistä.
Älä soita exällesi, äläkä vastaa puheluihin. Pyydä häntä asioimaan tekstiviestein, ja tallennat käydyt viestittelyt.
Minusta tilanne sinun kirjoittamanasi on siinä pisteessä, että sosiaalitstosta pitäisi löytyä täksi iltapäiväksi sovitteluaika ja lasten osoite muuttua huomisaamusta alkaen sinun luoksesi. Miksi lapset joutuvat roikkumaan tuollaisessa tilanteessa, jos te molemmat olette sitä mieltä, että lapset muuttavat luoksesi??
lapset tulevat tänään minulle ja lähtevät viikonlopuksi tukiperheeseen, jonka jälkeen tulevat taas pariksi päiväksi minulle, ettei tässä sen puoleen ole hätää. En halua jättää lasteni äitiä tyhjän päälle, enkä käydä sitä sotaa, joka siitä syntyisi, jos nyt ryhtyisin virallisiin toimiin. Saan kuvion toimimaan paremmin näin epävirallisesti. Jos lapset muuttaisivat virallisesti osoitetta välittömästi, exä jäisi kalliiseen vuokra-asuntoonsa yksin, josta ei kuitenkaan pääse heti eroon ja hänen nuppinsa on tällä hetkellä siinä kunnossa, etten usko sen kestävän enää kovin paljoa lisärasitusta. Kun hän kuitenkin antaa lapset vapaaehtoisesti minulle milloin tahansa hoitoon, niin lasten hyvinvointi ei sinällään ole vaarassa ja kun uusi asunto saadaan niin tämä ongelma ratkeaa pysyvästi.
Voin kuvitella tilanteen rasittavuuden sulle ja lapsille. Toivotaan, että saatte asiat pian selvitetyiksi niin, että lapset asuisivat sun kanssas, ja äidin kanssa tapaamiset onnistuis jotenkin säännöllisesti ja sopimuksen mukaan. Kaikesta päätellen sun exälläsi on nyt vaikea kausi elämässään jostain syystä, mutta toista ei voi väkisin yrittää auttaa, jos hän ei ota apua vastaan, joten sun on vaan keskityttävä siihen että lapset kärsis tilanteesta mahdollisimman vähän. Ja muistettava pitää huolta siitä että itse jaksat! Ja parhaiten jaksat juuri niin, että et anna exän pompotella miten vaan. Ei oo yhtään itsekästä edellyttää että sopimuksista pidetään kiinni, ja jos exältä se ei onnistu, pitää sopia asiat uudelleen niin, että hänelle jää vähemmän vastuuta (sen verran kuin jaksaa ja pystyy). Kun mä kuitenkin käsitin, että sä jaksaisit ja haluaisit huolehtia lapsista vaikka kokonaan yksin, jos se rauhoittaisi tilanteen? Hetkellisesti ainakin olis varmaan parempi tehdä niin, ja sitten kun exä on itse saanut oman elämänsä kuntoon, voisitte miettiä uudestaan vastuun jakamista.
Koitahan pärjäillä; asioilla on aina tapana järjestyä jotenkin :)
Tuli kirjoiteltua toi alempi viesti niin etten tätä vielä ehtinyt lukea...siis exälläs todella on paljon enemmän kuin vaan "vaikea kausi elämässään". On kamalaa, että mielenterveystoimistoihin pääsee niin hitaasti, vaikka tuntuu että se hätätilanne olis nyt ja heti, ja pakko hoitaa välittömästi...mutta tolle asialle ei voi mitään, kun on jonoja niin on jonoja :( Onhan sun exällä muita läheisiä, jotka vois yrittää tukea? Perhettä, ystäviä? Jos juttelisit heidän kanssaan huolistasi, niin sun olo vois helpottua sikäli että tuntisit ettet jätä exää yksin ongelmineen, vaikket itse voi enempää olla tukena. Niin että sulle jäis tässä huolehdittavaks vaan ne lapset, ja voisit luottaa että exästäkin joku pitää huolta.
Exän molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Ainoa lähiomainen on exän sisko, mutta hänen kanssaan en ole kovin läheisissä väleissä enkä usko hänen muutenkaan olevan kovin innostunut sekaantumaan tähän soppaan. Hänellä on itselläänkin pieni lapsi.
Ystävistä sen verran, että exä on puhunut joistakin asioistaan muutamalle kaverilleni, itselläni ei ole samanlaista yhteyttä hänen ystäviinsä, johtuen jo siitäkin, etten tahdo pysyä kärryillä, ketkä hänen ystäviään ovat (en ole kuulunut hänen "yksityis"elämäänsä enää pariin vuoteen).
Suunnitelmissa on, että otan nämä asiat esille kun soitan sos.tstoon sosiaalityöntekijällemme. Hän kykenee varmaan edesauttamaan lasteni äidin auttamista virallisia teitä.
Marssia lastenvalvojan puheille JA laittaa paperille TARKAT tapaamisajat, sekä sun muut asiaan vaikuttavat asiat. JA MYÖS pitää niistä kiinni, vaikka kuinka sydämmeen koskee ja tulee paha mieli. Aivan selvästi entisesi käyttää sinua hyväkseen ja mennä huitelee missä sattuu, ja kun tuikemmaksi menee, toki ottaa vedätyksensä peliin, eli "sairautensa". Kauanko luulet jaksavasi moista "pyöritystä"?? Sinuahan pyöritetään, kuin palloa. Vai oletteko toisistanne vielä "läheisriippuvia"?
Ex yritti samaa minulle, mutta "kovetin" itseni ja nykyään homma toimii sovitusti, ilman kommervenkkejä.
Höpö, höpö, älä petä itseäsi.
Sinulle urpo- vai turpo! Voimia ja kaikkea hyvää. Ja muista nyt jatkossakin pitää niiden lasten puolta, taitanet olla ainut tuki heille rassukoille. Oma siskoni on myös masennuksen syövereissä, ei siinä auta mitkään yritykset puhua että ottais itseään niskasta kiinni. Kun se masennus tulee hänelle niin se tulee. Ymmärrän sinua paremmin kuin uskotkaan. Kuulostaa aivan siskoltani se ex:äsi, aivan. Tosi hienoa että ymmärrät ex:ääsi myös. MINUN mielipiteeni.
Olen jotenkin käsittänyt, että ex-vaimollasi on jo hanskat kadoksissa ja haluja jatkaa etänä mahdollisimman pian. On ehkä parempi, että sinä keskityt lasten hyvinvointiin ja jätät exäsi "oman-onnensa-nojaan". Tai vaihtoehtoisesti ehdotus:
Jos sinulla on pieni asunto ja exälläsi perheasunto, kysypä jos te voisitte vaihtaa kotejanne, silloin lasten koti pysyisi samana ja lähivanhemman vaihtaminen - sekä teidän arjenpyörityksenne, voisi sujua hiukan helpommin.
Tuskinpa teidän molempien on kovin helppoa löytää asunto sormia napasuttamalla, jos lähihuoltajuuden ajankohta pohjautuu asuntoasiaan (liian pieni-liian suuri).
Kuullostaa ehkä liiankin helpolta ratkaisulta ;)
Exän asunto on liian kallis, ilmeisesti homeessa ja taloon on tulossa syksyllä kuukausien putkiremontti. Muuten olisimme kyllä jo toteuttaneet tuon. Eikä exäkään pääse minun asuntooni, koska asun Ylioppilaskunnan asunnossa, johon on asumisoikeus ainoastaan ylioppilaskunnan jäsenillä.
Idea on yksikertaisuudessaan loistava, ja tajusimme sen itsekin jo aikaa sitten, mutta kuten tavallista, tuntuu, että vaikeudet kasaantuvat juuri meidän perheellemme. Eli ei auta kuin mennä asuntojonoon.
Kyllä tuo exäsi täytyisi nyt saada pikimmiten hoitoon! Painostakaa terveysviranomaisia, soitelkaa
soittelemasta päästyänne. Tiedän että Suomessa on nykyään tosi vaikeaa päästä hoitoon ja tilanne on ihan perseestä, mutta mikään asia ei ikinä muutu, elleivät ihmiset tartu niihin ja ala vaatia. Raha ei oikeasti voi olla niin tiukalla, ettei hoitopaikkoja
olisi tai lääkäriin pääsisi.
Aloittaja kirjoitti jossain vaiheessa ex:n sairastavan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja se kyllä teeettää vaikka mitä. Mielialat saattavat pahimmassa tapauksessa vaihdella todella nopeaan tahtiin. Ehkäpä juuri niinä päivinä ex:llä on ollutkin vauhti päällä?
Virallista diagnoosiahan ei ole maanis-depressiivisyydestä tehty (eikä mistään muustakaan, kun ei ole exä psykiatriseen hoitoon hakeutunut), mutta tunteet saattavat todella ailahdella jopa yhden päivän aikana hänellä ystävällisestä korrektiudesta täyteen raivoon. Samoin menevät pidemmissä sykleissä nuo hyppäämiskaudet ja kotiinjumittumiskaudet, joten ainakin jotain viitteitä m-d:stä on.
Ensin raakaa faktaa: Ex on mielentervydeltään horjunut, sinä "paapot" häntä, lapset kärsivät todella, koko perhellä on palikat totaalisesti sekaisin. Olette läheisriippuvaisia.
Ja parannusehdoituksia; Tarkat tapaamisajat lapsille ja niistä kiinnipitäminen. Laske irti entisestäsi. Älä hyyssää ja hoivaa häntä, ellet ole edunvalvoja tai ota korvaus avustasi. Hanki oma elämä. Älä suunnitte, vaan toimi, äläkä vetkuttele ja keksi "vaihtoehtoja".
Ilmoitin exälle, että otan muksut tästä lähin myös kaikkina maanantaina ja torstaina. Nyt äidille jää enää tiistai ja keskiviikko sekä yksi viikonloppu kuukaudesta. Sanoin myös, että koska muksut ovat suurimman osan ajasta minulla, edellytän myös rahallista kompensaatiota hänen nostamistaan tuista. Sanoin myös, että tämän jaksat kyllä vaikka päälläsi seisten, että ei tarvitse enää soitella nakkisoittoja. Saa nähdä selkiyttääkö tämä meininkiä..
Samansuuntaisia ratkaisuja olen joutunut tekemään ennenkin, kun äiti on alkanut taas uupuneena raivota, että ei tässä ole toimettomana oltu tähänkää asti. Ongelma on siinä, että exä ei osaa arvioida omia voimavarojaan eikä tehdä rakentavia ehdotuksia etukäteen, vaan odottaa kunnes on taas univelkaa kasoittain, viiltävä migreeni ja kaikki kaatuu päälle. Sitten minun taas pitäisi ottaa muksut muutaman tunnin varoajalla.
Koko ajan tässä yritetään tehdä irtiottoa, mutta se ei käy kädenkäänteessä. Tunteitaan kun ei voi kontrolloida yhtä helposti kuin järjenjuoksuaan. Ja valitettavasti tuo edellinen sumentaa turhan herkästi jälkimmäisen. Myönnän kyllä olevani exässäni kiinni vielä jossain määrin, mutta toisaalta olen edistynytkin huimasti. Enää on vain vääntöä käytännön järjestelyissä. Huhtikuuhun asti väänsin asioista vielä tunnetasollakin.
Moni tuntuu kannattavan ratkaisua, jossa katkaisen välini lähes tyystin lasten äitiin. Ajatus ei tunnu kovin mukavalta, mutta ymmärrän toki senkin, että jos jään lähettyville, exä käyttää sitä helposti hyväkseen.
Ei ole helppoa ihmisen elämä...
Totaalinen linjanveto, ilman ehtoja. Jos alkaa taasen vitkuttely ym. yhteys välittömästi lastensuojeluun, vaikka päivystykseen ja ex:lle terveydenhuollon ammattilaiset paikalle. Ellei opi kerrasta, uusi koko revohka. Älä anna periksi. Tunteet ja järki, järki kontrolloikoon tunteita, eikä päinvastoin, älä anna tunteille valtaa, muuten pelisi on taas menetetty. AJATTELE lastesi tulevaisuutta, nimittäin jo pienikin lapsi ymmärtää yllättävän paljon, vaikkei sitä välttämättä heti näytä; muutoin mitä nyt kylvät, sitä myöhemmin katkerasti niität.
Olen ollut itse nyt 8kk pienen lapseni kanssa kahden.
ymmärrän ajatuksesi...ei tämä ole helppoa ollut.
meillä isä keksii koko ajan hyviä verukkeita, eikä ole pitänyt lastaan käytännössä ollenkaan.
haluaa minut silti takaisin,vaikka on jo uudessa suhteessa (kuten minäkin) minä en edes harkitse yhteen paluuta.
olen ollut täysin yksin, ja välillä kyllä tuntuu ettei tämä väsymys lähde enää edes nukkumalla.
kaikesta huolimatta olen pärjännyt ja hoitanut lapseni kunnialla, täysin yksin.
minulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa.
pari kertaa olen pyytänyt että voisi ex pitää lastaan, että pääsisin edes pankkiin rauhassa...aina on "hyvä" selitys valmiina, hänellä on aina suunnitelmia tms...
hän ei siis pysty tekemään mitään jos lapsi on hänellä, toisin kuin minä. minulla ei ole vaihtoehtoja, asia kuin asia on hoidettava, lapsi kainalossa.
välillä tuli jo sellainen olo, että vien lapsen kokonaan isälleen, en jaksa enää.
tiedän kuitenkin että kun saisin levätä, katuisin asiaa. niimpä olen vain elänyt päivän kerraallaan, lapselleni. oma elämä ollut jäissä.
tosin nyt olen löytänyt uuden todella ihanan miehen, ja elämääni on tullut valoa.
on todella hienoa kuulla, kuinka olet kantanut vastuusi! kumarrus siitä sinulle.
älä kuitenkaan anna exä.n käyttää sinua hyväksesi.
mitä pidempään tuollainen jatkuu , sen vaikeampaa sen katkaiseminen on.
kaikkea hyvää sinulle, ja jaksamusta.
kyllä asiat aina selviää ajan kanssa.
muista myös nauttia auringosta!
....niin minäkin nyt teen.
rakkauskin tulee kun sitä vähiten odottaa!
mutta totuus on se, että jos toinen vanhempi "ei ehdi/pysty" lastaan hoitamaan edes kerran viikossa, niin kyse on yksinkertaisesti haluttomuudesta, lapsellisuudesta ja itsekkyydestä. Toinen tarina on tietysti se, jos toinen vanhemmista on oikeasti kykenemätön huolehtimaan lapsistaan, mutta jos exäsi pitää itseään syyntakeellisena täysipäisenä aikuisena, niin silloin hän kyllä pystyisi vaivatta hoitamaan lastanne.
Saat sympatiani, tiedän, että varsinkin pienen mukulan hoito on uuvuttavaa kaikkine yövalvomisineen ja jatkuvine avuntarpeineen. Ja tarvitseehan ihminen silloin tällöin breikkiä muutenkin. Ei kukaan (tai ainakaan kovin moni) jaksa olla lastenhuoneeseen, hellaan ja pesukoneeseen sidottuna.
Suosittelen sinullekin kirjallisen huoltosopimuksen tekoa sosiaalitoimistossa. JOs isä edelleen luistaa velvollisuuksistaan, niin hae yksinhuoltajuutta. Kannattaa myös ottaa Mannerheimin lastensuojeluliittoon yhteyttä, jotta saisit päivisin vaikka kerran viikossa hoitoapua. He voivat viedä muksusi vaikka puistoon pariksi tunniksi, jotta pääset asioille tai vaikka vain päiväunille. Jos olet varaton (äitiypvrahalla tai kodinhoidon tuella) niin sossu maksaa tuon lystin.
Myös, jos sosiaalinen turvaverkkosi on olematon, kannattaa yrittää järjestää sossun ja Pelastakaa lapset Ry:n kautta tukiperhettä. Tämänkin avun maksaa kunta, jos rahat eivät meinaa riittää.
Älä jää odottamaan, että palat loppuun. Pahin mitä tässä voi pienokaisellesi tapahtua, on että piittaamattoman isän lisäksi äitikin uupuu eikä jaksa enää hoitaa. Siinä ei ole mitään kunniaa, että yrität yksin tuota souvia pyörittää, vaan hae reilusti apua.
Tsemppiä sulle ja kiitos sympatiasta sekä hatun nostosta. Eteenpäin tässä itsekin mennään ja kyllä se päivä paistaa vielä risukasaankin. Joskus matka murheen mailta kestää hivenen pidempään, mutta harvoin ikuisesti. :o)