Silloin kun sitä vähiten odottaa...?

kävi kyllä aivan yllättäen, olin jo aloittamassa toista suhdetta kun tämä tyyppi osui silmiini ihan yllättäen. olin nähnyt hänet pari kertaa jo aikaisemmin mutta vasta silloin tajusin että hän on se oikea minulle. mitä en olisi ajatellut ensimmäisten tapaamisien perusteella...

Nyt on pakko kertoa kun on niin sopiva tapa tähän ketjuun millä tavattiin - nimittäin rautatieasemalla. Junaa odotellessa pientä hymyilyä lehden yli, pitkiä katseita ja sitten oltiinkin jo nokkeluuksien vaihdossa upean ilmestyksen kanssa. Nyt yhdessä 8 kk ja muuttamassa yhteen.

Ja niin kornilta kuin tämä tarina kuulostaakin, se on tosi. Ja kyllä tuli ihan puun takaa, en tupannut notkua asemalla muita matkustajia vonkaamassa. :)

Ihan oikeasti, tilanne ei ole mitenkään epätoivoinen, varmasti joku tupsahtaa polulle ennemmin tai myöhemmin kun olet avoimilla mielin.

Itselläni oli sinkkuna välillä hakua päällä netissä, mutta huomasin että sieltä on aika vaikea onnistua seulomaan varteenotettavia treffikumppaneita. Jos olisin tiennyt että tapaan mieheni baarissa, enpä olisi paljon nettitreffeillä käynytkään! Eli eikös se aika usein mene niin että toiseen vaan törmää jossain.

On luonnollista että sinullakin on "portti auki" kaiken varalta, vaikka olisit asennoitunut itsenäiseen elämään. Silloin yleensä tapaa ihmisiä avoimemmalta pohjalta kuin jos "hakisi" suhdetta, jolloin antautuu ehkä liiankin heppoiselta pohjalta pysyvään suhteeseen.

On täysin mahdollista että elämänkumppaniksesi sopiva mies jostain ilmestyy. Tai sitten useita vähän sinnepäin, tai ei ketään. Ainakin toivotan onnea!

Minulle kävi hieman toisin... tai itse asiassa alkuun ei käynyt kuin juuri niin, että eräs mies käveli sisään elämääni juuri silloin kun en olisi kaivannut enkä todellakaan odottanut, olin 34 v. Pitkä avoliitto oli loppunut kolme vuotta aikaisemmin ja olin juuri päässyt erotuskasta irti ja oppinut nauttimaan sinkkuelämän eduista. Kolme vuotta meni tuon (eronneen) miehen kanssa ja kaikki oli menossa täyden onnen suuntaan. Avioliittoa harkittiin, ja lapsikin tuntui luonnolliselle. Ajoitusta vain soviteltiin. Kunnes mies yllätti. Yritin viime keväänä varovasti vihjailla em. asioiden suuntaan, mutta kuinkas kävi. Mies ilmoitti ettei hän enää halua naimisiin, kun edellinen kokemus oli mitä oli. Lapsikaan ei sovi kuvioihin (useita selityksiä). Miehelle riitti että eletään vaan kaksistaan, avoliitossa. Meillähän on kaikki täydellistä! Voimme testamentilla sopia lähes sen minkä avioliittokin toisi mukanaan. Olin aivan sanaton. Yritin myöhemmin tiedustella oliko mies aivan varma ja kyllä oli. Hän oli itsekseen näitä asioita pohtinut ja tehnyt päätöksen. Kiva kun ei minulle mitään maininnut. Tunsin jääneeni hieman irtolaiseksi. En osaa selittää. Aivan kuin koriste kirjahyllyssä, kiva olla olemassa mutta ei niin kovin tärkeä kuitenkaan. Kysyin oliko hän ajatellut asiaa myös minun kannaltani, ei ollut. Alkoi sitten miettiä että voiko hän olla esteenä jos haluan avioliiton ja lapsia ja ymmärtäisi jos valitsen toisen miehen. Tuntui kuin olisin joutunut johonkin näytelmään jossa minulla ei ole vuorosanoja.

Viime kesä meni hieman oudosti. Olin omissa maailmoissa, en juuri tavannut ketään, mieskin antoi minun olla kun luuli että kaipaan omaa rauhaa. Kertaakaan ei kysynyt miten voin, eikä suostunut keskustelemaan asioista jotka painoivat mieltäni. Hänen mielestään siitä oli jo puhuttu ja päätetty. Syys-talven tein henkistä eroa mieheen, opettelin taas elämään kuin asuisin yksin.

Kuukausi sitten muutin pois yhteisestä asunnostamme. Miehen kommentti oli ettei hän suhteemme alussa arvannut, että halusin vain naimisiin ja lapsia. Eikä kuunnellut kun sanoin etten itsekään tiennyt että tulisin niitä haluamaan, HÄNEN kanssaan, ja etten voinut näille heränneille tunteilleni mitään. Vielä on pää hieman sekaisin, mutta eiköhän tämä tästä.

Nyt tiedän etten enää usko haaveisiin, kuvitelmiin. Elän realistisesti jalat maassa ja lähtökohdat ovat nämä. Uskon ja toivon silti että monilla ihmisillä asiat menevät toisin. On jopa tilastollisesti pakko, jos kerran toisilla menee huonosti ;)

Tsemppiä vaan ja mieli virkeänä kesää kohti!

Se todellakin tapahtuu silloin ku sitä vähiten odottaa! Koeta rakastaa itseäsi, tehdä asioita joista nautit ja pohtia omaa onnellisuuttasi muuten kuin miehen kautta (vaikka se onkin tärkeä osa naisen elämää...). Miehen tarve on luonollinen halu, turha sitä on tukahduttaa. Älä kuitenkaan näe sitä minään lopullisena etappina tai ratkaisuna tämän hetken "tyhjyyden tunteeseen". Paras tapa saada upea suhde on elää ensin tasapainossa itsensä kanssa -tee elämästäsi sellainen ettet muka siihen miestä ehtisi ottamaankaan -huijaat vähän itseäsi;)

Itselläni suhteet eivät ole toimineet, jos minulla on ollut se haluan tavata jonkun -vaihe menossa. Väkisin tapailua, intohimon esittämistä... Rakkautta ei voi pakottaa!

Eräänä kauniina päivänä Hän katsoo sinua ja tulee juttelemaan -kohta vain tajuat, että siinä se on. Silloin kun et tajua asiaa ajatella!

ehdottomasti. silloin kun sitä vähiten odottaa. reilu puoli vuotta sitten tapailin vielä useita erilaisia tyyppejä osittain sen takia että oli kiva käydä treffeillä ja osittain sen takia että olipahan ajanvietettä. sitten päätin että nyt saa kaikki turha jäädä, eihän mulla itseasiassa ikinä edes ollu älyttömän hauskaa (vaan "ihan kivaa"..)näitä "kavereita" tapaillessani. päätin siis unohtaa pojat ja keskittyä itseeni, ystäviini, harrastuksiin yms. pian tämän päätöksen jälkeen kuitenkin tapasin miehen jonka kanssa kaikki on niin erilaista kuin näiden muiden...kaikki on vaan jotenkin niin paljo helpompaa ja hauskempaa...ja ...:) no aika alkutaipaleella me vielä ollaan, mutta hyvältä vaikuttaa.:) p.s. ai niin, olin sinkkuna reilu pari vuotta.

Pakko se on itsekin uskoa että se tulee kun sen aika on. Nyt olen aktiivisesti yrittämällä yrittäny, mutta en muuta ole aikaansaanut kuin uuvuttanut itseni... M36