Nostetaan tärkeä aihe taas esiin:
Kotimaisia eli suomalaisia lapsia tulee vuosittain muutama kymmen adoptoitavaksi. Suurimmat syyt lapsesa luopumiseen ovat biologisen äidin mielenterveysongelma, biologisen äidin päihdeongelmat sekä elämäntilanteen vaikeus. Elämäntilanteen vaikeuksiin kuuluu nuorena raskaaksi tulleita, ei toivotusti raskaiksi tulleita, perheväkivallan uhreja, monilapsisen perheen äitejä, opiskelijoita jne.
Kotimaasta adoptiolasta odottavat ovat vähintään 25-40-vuotiaita aviopareja, jotka eivät ole onnistuneet saamaan biologista lasta. Jokainen voi mielessään pohtia, miksi heille ei kelpaa ulkomailta adoptoidut lapset eikä sijaishoitoon tulevat lapset. Kokemukseni mukaan nämä vanhemmat varmasti "rakastavat" lasta täydestä sydämestään, mutta surimpana motiivina näyttää olevan lapsen saaminen ja perheellistyminen. Kotimaasta ei yleensä voi saada toista lasta ja useat näistä perheistä jäävätkin yksilapsisiksi, sillä he eivät adoptoi ulkomailta eivätkä ryhdy sijaisvanhemmiksi.
Kokemukseni mukaan nykyäänkään adoptoiduille lapsille ei haluttaisi kertoa hänen taustastaan edes sitä vähää, mitä adoptiovanhemmat ovat kuulleet PeLa:lta. Kotimaasta lapsen adoptoineet pelkäävät myös lapsen ottavan aikanaan yhteyttä biologisiin vanhempiinsa ja sukulaisiin, enkä ole nähnyt kuin yhden adoptioäitin, joka oli tarpeeksi vahva kyetäkseen tukemaan adoptiotytärtään taustansa selvittämisessä.
Eli, jos mietit lapsesi luovuttamista adoptioon:
Sinulla voi käydä hyvä tuuri ja lapsesi voi saada hyvän perheen. Muista silloin, että sinulla on oikeus toivoa perheeltä erilaisia asioita esimerkiksi sitä, että perheessä on jo aiemmin kotimaasta adoptoitu lapsi. Tällöin lapsesi saa sisaruksen, joka on kokenut saman kuin hän itse. Voit myös pyytää avointa adoptiota tai lapsesi sijoittamista pitkäaikaiseen sijaishoitoon ja myöhemmin antaa lapsen tälle perheelle "varsinaisesti adoptoitavaksi".
Jos sinulla on mielenterveysongelmia, älä missään nimessä tee liian nopeaa ratkaisua! Vaadi itsellesi hvyää hoitoa ja tukea sillä perusteella, ettet voi tehdä sairaana päätöstä lapsesi tulevaisuudesta. Muista, että psyyken sairauksistakin voi parantua. Lapsesi voi kasvaa onnellisesti myös hyvässä sijaisperheessä ja tavaten sinua hän oppii tuntemaan myös taustansa. Älä anna psykiatrisen henkilökunnan tai sosiaalityöntekijöiden painostaa tai kiirehtiä sinua päätöksen teossa!
Älä ota päätöstä tehdessäsi huomioon adoptiolasta odottavien lapsettomien pariskuntien tilannetta. Ajattele vain omaa elämääsi sekä oman lapsesi tulevaisuutta, sillä niistä sinä olet tekemässä päätöstä. Sosiaalityöntekijät kertovat sinulle, että luovuttamalla lapsesi adoptioon, voit suoda suuren ilon lapsettomalle pariskunnalle. Kodittomia lapsia on kuitenkin maailmassa vaikka kuinka, joten adoptiolasta odottavien onni ei riipu sinun päätöksestäsi.
Muista, että sosiaalityöntekijät edustavat kotikuntaasi ja/tai yhteiskuntaa. Lasten hoito sijaishoidossa on kallista ja senkin takia he haluavat mahdollisimman paljon lapsia adoptioon, sillä adoptiolasten elatuksen maksaa adoptiovanhemmat.
Muista, että sinä ja lapsesi joudutte elämään tämän asian kanssa elämänne loppuun asti. Lapsen sijoitus sijaishoitoon on mahdollista purkaa myöhemmin, jos tilanne on siihen sopiva, mutta adoptio on lopullinen.
Pohdi myös tarkkaan, jaksaisitko itse kasvattaa lapsesi tukitoimien avulla. Pyydä kuulla erilaisista mahdollisuuksista päästä lapsen kanssa ensikotiin ja saada kädestä pitäen tukea lapsen hoitoon ja äitiyteen.
Jos päädyt kaikesta huolimatta antamaan lapsesi adoptioon, älä syytä itseäsi vaan toivo lapsellesi, itsellesi sekä lapsen adoptoivalle pariskunnalle mahdollisimman hyvää tulevaisuutta. Pyydä itsellesi apua asian kanssa selvitäksesi ja etsi käsiisi kohtalotovereita.
Lue asiasta käyty keskustelu kokonaisuudessaan täältä: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000000394&posting=22000000007302115
Kotimaisia eli suomalaisia lapsia tulee vuosittain muutama kymmen adoptoitavaksi. Suurimmat syyt lapsesa luopumiseen ovat biologisen äidin mielenterveysongelma, biologisen äidin päihdeongelmat sekä elämäntilanteen vaikeus. Elämäntilanteen vaikeuksiin kuuluu nuorena raskaaksi tulleita, ei toivotusti raskaiksi tulleita, perheväkivallan uhreja, monilapsisen perheen äitejä, opiskelijoita jne.
Kotimaasta adoptiolasta odottavat ovat vähintään 25-40-vuotiaita aviopareja, jotka eivät ole onnistuneet saamaan biologista lasta. Jokainen voi mielessään pohtia, miksi heille ei kelpaa ulkomailta adoptoidut lapset eikä sijaishoitoon tulevat lapset. Kokemukseni mukaan nämä vanhemmat varmasti "rakastavat" lasta täydestä sydämestään, mutta surimpana motiivina näyttää olevan lapsen saaminen ja perheellistyminen. Kotimaasta ei yleensä voi saada toista lasta ja useat näistä perheistä jäävätkin yksilapsisiksi, sillä he eivät adoptoi ulkomailta eivätkä ryhdy sijaisvanhemmiksi.
Kokemukseni mukaan nykyäänkään adoptoiduille lapsille ei haluttaisi kertoa hänen taustastaan edes sitä vähää, mitä adoptiovanhemmat ovat kuulleet PeLa:lta. Kotimaasta lapsen adoptoineet pelkäävät myös lapsen ottavan aikanaan yhteyttä biologisiin vanhempiinsa ja sukulaisiin, enkä ole nähnyt kuin yhden adoptioäitin, joka oli tarpeeksi vahva kyetäkseen tukemaan adoptiotytärtään taustansa selvittämisessä.
Eli, jos mietit lapsesi luovuttamista adoptioon:
Sinulla voi käydä hyvä tuuri ja lapsesi voi saada hyvän perheen. Muista silloin, että sinulla on oikeus toivoa perheeltä erilaisia asioita esimerkiksi sitä, että perheessä on jo aiemmin kotimaasta adoptoitu lapsi. Tällöin lapsesi saa sisaruksen, joka on kokenut saman kuin hän itse. Voit myös pyytää avointa adoptiota tai lapsesi sijoittamista pitkäaikaiseen sijaishoitoon ja myöhemmin antaa lapsen tälle perheelle "varsinaisesti adoptoitavaksi".
Jos sinulla on mielenterveysongelmia, älä missään nimessä tee liian nopeaa ratkaisua! Vaadi itsellesi hvyää hoitoa ja tukea sillä perusteella, ettet voi tehdä sairaana päätöstä lapsesi tulevaisuudesta. Muista, että psyyken sairauksistakin voi parantua. Lapsesi voi kasvaa onnellisesti myös hyvässä sijaisperheessä ja tavaten sinua hän oppii tuntemaan myös taustansa. Älä anna psykiatrisen henkilökunnan tai sosiaalityöntekijöiden painostaa tai kiirehtiä sinua päätöksen teossa!
Älä ota päätöstä tehdessäsi huomioon adoptiolasta odottavien lapsettomien pariskuntien tilannetta. Ajattele vain omaa elämääsi sekä oman lapsesi tulevaisuutta, sillä niistä sinä olet tekemässä päätöstä. Sosiaalityöntekijät kertovat sinulle, että luovuttamalla lapsesi adoptioon, voit suoda suuren ilon lapsettomalle pariskunnalle. Kodittomia lapsia on kuitenkin maailmassa vaikka kuinka, joten adoptiolasta odottavien onni ei riipu sinun päätöksestäsi.
Muista, että sosiaalityöntekijät edustavat kotikuntaasi ja/tai yhteiskuntaa. Lasten hoito sijaishoidossa on kallista ja senkin takia he haluavat mahdollisimman paljon lapsia adoptioon, sillä adoptiolasten elatuksen maksaa adoptiovanhemmat.
Muista, että sinä ja lapsesi joudutte elämään tämän asian kanssa elämänne loppuun asti. Lapsen sijoitus sijaishoitoon on mahdollista purkaa myöhemmin, jos tilanne on siihen sopiva, mutta adoptio on lopullinen.
Pohdi myös tarkkaan, jaksaisitko itse kasvattaa lapsesi tukitoimien avulla. Pyydä kuulla erilaisista mahdollisuuksista päästä lapsen kanssa ensikotiin ja saada kädestä pitäen tukea lapsen hoitoon ja äitiyteen.
Jos päädyt kaikesta huolimatta antamaan lapsesi adoptioon, älä syytä itseäsi vaan toivo lapsellesi, itsellesi sekä lapsen adoptoivalle pariskunnalle mahdollisimman hyvää tulevaisuutta. Pyydä itsellesi apua asian kanssa selvitäksesi ja etsi käsiisi kohtalotovereita.
Lue asiasta käyty keskustelu kokonaisuudessaan täältä: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000000394&posting=22000000007302115
Vastaukset 50
Vanhimmat
Mikä sun pääpointti tässä asiassa on? Miksi sinä jauhat tästä?
Tarkoitukseni on (jopa hieman provosoiden jotta tulisi keskustelua) kertoa kotimaisen adoptiotoiminnan varjopuolista. Kertoa niistä lapsensa adoptioon luovuttamista miettiville etukäteen. Kertoa niistä adoptiolapsille. Kertoa niistä kotimaista adoptiota pohtiville tai kotimaasta adoptoineille.
Kerro, miksi koet pahaksi aiheen pitämistä esillä (tai jauhamista kuten sinä asian ilmaiset)?
Itse olen 4 biologisen lapsen äiti, olen myös käynyt pride-koulutuksen.
Minun mielestä ei ollenkaan voi verrata sijais-ja adoptiolapsia, niinkuin kirjoituksessa käy ilmi että " Jokainen voi mielessään pohtia, miksi heille ei kelpaa ulkomailta adoptoidut lapset eikä sijaishoitoon tulevat lapset?".
Ehkä jotkut ihmiset haluavat kasvattaa lapsen täysin omanaan, sijaislapsia ei mielestäni voi ollenkaan verrata, ollaanhan kokoajan tekemisissä sossun biovanhempien ym. kanssa.
Ja ehkä jotkut ihmiset haluavat skandinaavisia piirteitä omaavia lapsia, sekä myös se tiedetään, että terveydenhuolto on omaa luokkaansa esim.Suomessa, joten lapsen terveydentilasta on ehkä jotain ennustettavaa.
Miksi heitä pitäisi paheksua?
Meillä jokaisella on tämä 1 AINOA ELÄMÄ, ja antakaamme kaikkien elää sitä elämää paheksumatta toistemme valintoja!
Kirjoituksesta paistaa todella läpi katkeruus, kirjoittaja on ehkä itse antanut lapsensa adoptoitavaksi...tai on itse adoptiolapsi.
Jokatapauksessa elämä on AINA sattuman kauppaa, synnyit minne tahansa, rikkaaseen tai köyhään perheeseen, huolehtivaan tai välittömättömään perheeseen jne.
"Meillä jokaisella on tämä 1 AINOA ELÄMÄ"
niin on , tunnustan koska en ole käynyt "tuon puoleisessa" mutta alkuperäinen kirjoitus on faktaa tässä elämässä, koska "tuon puoleista " emme tiedä.
Toivon että kotimaiset adoptiot hoidetaan jatkossa niin että nuorille tai "syrjäytyneille" annetaan mahdollisuus avoimeen adoptioon, että he voivat olla lapsen elämässä mukana kaiken aikaa eikä vain sitten kun lapsi on 18 v.
Kirjoitat ihan asiaa - adoptiovanhempien näkökulmasta.
Mutta jos ajattelemme asiaa kotimaasta adoptoidun lapsen tai biologisen vanhemman näkökulmasta, niin ajatukset voivat olla varsin erilaisia.
Meillä jokaisella tosiaan on yksi ainoa elämä, kuten toteat. Miksi adoptoidun lapsen tulisi elää elämästään iso osa ilman yhteyttä biologisiin vanhempiinsa? Miksi biologisen vanhemman tulisi elää sama aika ilman tietoa siitä, missä lapsi on, mitä hänelle kuuluu ja tapaamatta lastaan.
Siksikö, että jotkut ihmiset haluavat kasvattaa lapsen täysin omanaan ja haluavat lapsiltaan skandinaavisia piirteitä ja suomalaisen terveydenhuollon lapsensa elämän alkuvaiheille?
Kenen etua tämmöinen järjestelmä siis ajaa?
Tarkoitus ei ole paheksua kotimaisia adoptiolapsia odottavia ihmisiä, vaan kotimaista adoptiojärjestelmää. Toki nykyinen adoptiojärjestelmä valikoi kotimaisten adoptiolasten vanhemmiksi juuri sellaisia ihmisiä, joille saattaa tulla erityisongelmia adoptiovanhempina.
Elämä on monissa asioissa sattumankauppaa, mutta kotimaista adoptiojärjestelmää voidaan muuttaa ja vähentää siltä osin "sattumaa".
"Kirjoituksesta paistaa todella läpi katkeruus, kirjoittaja on ehkä itse antanut lapsensa adoptoitavaksi...tai on itse adoptiolapsi."
Jos epäilet, että adoptio voi aiheuttaa biologiselle vanhemmalle tai adoptiolapselle katkeruutta, niin etkö samalla tule myöntäneeksi kotimaisessa adoptiotoiminnassa olevan jotain mätää?
Adoptiossa siirretään vanhempain oikeudet adoptiovanhemmille. Sijaisvanhemmat- ja lapset ovat erikseen.
Adoptio on lopullinen, purkamaton ratkaisu. Se tulee tehdä tarkkaan harkiten. Lapsen on paljon parempi kasvaa rauhassa uusien vanhempiensa kanssa kuin riepoteltavana sinne tänne. Hän voi järjestön kautta selvittää taustaansa aikuisena eli täytettyään 18 vuotta.
Monille riittää, että he tietävät vanhempansa. He eivät aikuisenakaan halua tavata biologisia vanhempiaan. Tiedän naisen, jonka isä oli valtakunnan julkkis ja toisen, jonka isä ei edes tiennyt, että hänellä on tytär. Joka tapauksessa aikuisena ihmisillä on enemmän näkemystä asiaan. Adoptiossa on aina taustalla se, että vanhemmat eivät syystä tai toisesta voi pitää lastaan.
Monet lapsensa adoptioon antaneet ovat varmaan joutuneet miettimään, olisivatko kuitenkin selvinneet. Näin varsinkin nuorten äitien kohdalla. Olen ollut kuuntelemassa esitelmää, jossa nuori adoptoitu nainen kertoi tarinaansa. Hän oli vuosia siirtänyt biologisen äitinsä tapaamista. Hän tiesi, ettei äiti ollut koskaan mennyt naimisiin ja hän oli äitinsä ainut lapsi. Hän sanoi, ettei halua hoitaa vanhenevaa biologista äitiään, koska hänellä oli toiset vanhemmat, joille hän myös oli ainut lapsi. Ainut syy, miksi hän olisi halunnut tavata bioäitinsä, oli se, että hän olisi halunnut tietää jotain isästään.
Olen myös monesti miettinyt mitä mahtanee ajatella Eva Biaudetin tyttärien biologinen äiti, koska hän voi ainakin vähän seurata lastensa elämään liittyviä asioita. Hänen täytyy tietää tyttäriensä olinpaikka, koska kaksoistyttöjä ei Suomessa useinkaan anneta adoptioon.
...tietenkin jo pelkästään se ettei ole silloin joskus pystynyt huolehtimaan lapsestaan niin aiheuttaa katkeruutta mutta minun kohdallani koko keskustelu pyöri adoptiossa eikä sijoituksessa, en myöskään pystynyt vaikuttamaan millaiseen perheeseen lapseni pääsisi, nyt kun tapaamis asia on ollut "pöydällä" ja koska lapsi on ala-ikäinen vielä niin eipä sitä turhaan kiirehditä tässä lapsen ja bion tapaamisessa.Odotetaan varmaankin että se maaginen 18 v tulee täyteen. Että tämmösiä ajatuksia taas.......
Ei sitä päätöstä anneta harkita! BIoäidille hopotetaan päätöksen tekoa koska lapsen hoito on kallista ja vetotaan psykiatrisiin ensi kuukausiin , että lapsi pääsis kiintymään adoptiovanhempiin!!!!!! ja SUURIN OSA adoptiolapsista haluaa tavata oikeat vanhemmat. Se on adoptiovanhempien päiväuni etteivät haluaisi ja lapsea aivopestää. Eikä adoptiossa aina oo taustalla, ettei vanhemmat voit pitää lastaan. Vai onko syyy se , kun isovanhemmat painostaa tai se kun sossu neuvoo antamaan lapsen pois????
Tässä asiassa on suuri ero kansainvälisten ja kotimaisten adoptioiden välillä. Monien ulkomailta adoptoitujen lapsien vanhemmista ei tiedetä mitään.
Usein lapsille riittää, että he tietävät, millaisia biologiset vanhemmat ovat. Murrosiässä jotkut saattavat haluta tavata biologiset vanhempansa, mutta ei enää välttämättä aikuisena. Monet sanovat, etteivät halua sotkea elämäänsä, kun on jo vanhemmat ja sisarukset sekä sukulaiset.
Ketkä ovat mainitsemiasi "monia", jotka sanovat, etteivät halua sotkea elämäänsä. Kuinka monta ihmistä kuuluu näihin "moniin"? Ovatko kotimaasta vai ulkomailta adoptoituja? Minkä ikäisiä?
~¨Ehkä jotkut ihmiset haluavat kasvattaa lapsen täysin omanaan^~
Kun adoptiolapsi ei ole KOSKAAN kasvattivanhemmille täysin oma, niin häntä ei pidä täysin omana kasvattaakaan!!!!!!!!!
Minusta kirjoituksesi loppuosa on ihan hyvä, aivan täyttä asiaa siinä. Mutta tuo alku, jossa mollaat adoptioperheitä pilaa hyvänkin tekstin. Minäkään en tiedä mikä on fakta kotimaisista adoptioperheistä, mutta itse ainakin tunnen monta, jotka eivät kuulu tuollaiseen kategoriaan ollenkaan.
Mielipiteistä kirjoitettaessa eräs vaikutuskeino on esittää mielipiteensä kärkkäästi. Hajuton ja mauton liirun laarum ei yleensä herätä mielenkiintoa eikä keskustelua. Kirjoitukseni on herättänyt laajaakin mielenkiintoa lukukerroista ja vastauksista päätellen. Koen tässä mielessäni onnistuneeni näkökulmani esiin tuomisessa.
Tiedän itsekin erittäin onnistuneita kotimaisia adoptioita ja yhdestä mainitsinkin kirjoituksissani.
Tällä iällä sitä on jos minkälaita bioperhettä nähnyt. Äitejä jotka makaavat kaatokännissä, lapset täysin heitteillä, isästä ei tietoa (koskaan ollutkaan) Sekö sitä lasten parasta on? On ei-toivottuja lapsia, jotka saavat sen kuulla joka päivä? On perheväkivaltaa ja vanhempia jotka eivät pysty huolehtimaaan itsestään, saati sitten lapsista/lapsesta.
Ja se että tukitoimien avulla sitten selviää joten kuten, lapset eivät huku kakkaansa, eivätkä joka päivä juokse pakkasella avojaloin, ja mustelmat ehtivät parantua ennen uusien tuloa...sekö sitten on hyvää lapselle??
Huh huh...
Nuo tulkinnat sinä teit itse.
Minä en tuominnut kotimaista adoptiotoimintaa, vaan pidän sen nykyisiä periaatteita kestämättöminä. Mielestäni kotimaisen adoption tilanne on tällä hetkellä se, että sillä hoidetaan biolapsettomuutta.
Jos luet kirjoitukseni tarkkaan, niin tuon siinä esiin sitä, että välillä adoptio on hyvä ratkaisu. Välillä sijaisperhe on hyvä ratkaisu. Näkisin, että avoin adoptio voisi olla tulevaisuuden ratkaisu kotimaiselle adoptiolle. Avoin adoptio on ulkomaisten tutkimusten mukaan ollut adoptiolapsille suljettua adoptiota parempi psyykkistä kehitystä tarkastellen.
Osa kotimaisista adoptiolapsista saattaisi kasvaa psyykkisesti tasapainoisemmaksi esimerkiksi sukulaissijoituksessa tai perhehoidossa.
silkkaa pötyä ja uskottelua, että vastentahtoisen bioäidin kanssa varhaisvuodet viettänyt ja laiminlyönneistä kärsinyt lapsi olisi sijoituksen jälkeen (olkoon vain kuinka sukulaissijoitus) psyykkisesti terveempi kuinvauvana adoptioon päätynyt.
sen verran näitä laominlyötyjä ja kärsineitä lapsia paikannena väitän ja sanojeni takana seison.
montako kärsivää lasta sinä olet kotonasi kasvattanut?
Eikö adoptiolla yleensäkin auteta lapsettomia pariskuntia tai yksinäisiä ihmisiä ja ilman vanhempia olevia lapsia löytämään toisensa? Siinähän on koko asian ydin.
Olet osittain oikeassa.
Minulla on kotonani biologisia lapsia, joita kasvatan. En osaa sanoa heidän puolestaan heidän mahdollisista kärsimyksistään. Toivon tietenkin, etteivät he kovasti kärsi :)
Minä sen sijaan olen työssäni hoitanut lukuisia aikuistuneita adoptiolapsia, jotka ovat elävät aikuisena läpi adoptiotraumaansa. He eivät ehkä ole kokeneet fyysisiä laiminlyöntejä, mutta he ovat voineet kärsiä koko elämänsä ajan adoptiotilanteesta.
Myös sijoitus sijaisperheeseen voidaan tehdä lapsen ollessa vastasyntynyt ja jo silloin voidaan päättää sijoituksen kestävän lapsen 18-vuotis syntymäpäiviin asti. Tämä on nykyisen lain mukaan mahdollista. On erittäin harmillista, ettei tätä mahdollisuutta kuitenkaan juuri käytetä. Mitä mieltä sinä olisit sijaisäitinä tämmöisestä perhehoidosta?
Niinpä. Mutta kyllä tilanne on ongelmallinen, jos lapsettomien ihmisten etu menee kotia tarvitsevien lasten tai ongelmallisessa elämäntilanteessa olevien bioäitien edun edelle.
Miksi esimerkiksi:
1. Perhe ei _pääsääntöisesti_ voi saada useampaa kuin yhtä kotimaista adoptiolasta.
(Siksi koska kotimaisella adoptiolla halutaan auttaa mahdollisimman montaa lapsetonta pariskuntaa eikä ajatella adoptoitujen lasten etua sisaruksistaan.)
2. Kotimaisia adoptiolapsia ei _pääsääntöisesti_ anneta perheisiin, joissa on ennestään biologisia lapsia, sijaislapsia tai ulkomailta adoptoituja lapsia tai perheisiin, joissa adoptio on ensisijainen lastenhankintatapa.
(Siksi, koska kotimaisia adoptiolapsia halutaan antaa biolapsettomuudesta kärsiville pariskunnille ja tällöinkään lapsia ei riitä kaiille. Ja lapsen etuhan on..?)
3. Kotimaisilta adoptiohakijoilta ei testata psyykkisiä voimavaroja, vaikka tiedetään oikeastaan kaikilla olevan takanaan biolapsettomuuskriisi.
(Siksi, koska ajatellaan lapsettomuuden olevan henkilökohtainen asia, jonkä käsittelemiseen riittää adoptioneuvonnassa sosiaalityöntekijän pikkujuttelu. Psykiatrisen tietotaidon käyttöä ei pidetä tärkeänä. Lapsen etu..?)
4. Kotimaassakin on vaikea löytää koteja ulkomaalaisen näköisille tai erityistarpeisille. Näille lapsille löytyy yleensä koti sijaislasta tai kansainvälistä lasta odottavista perheistä tai sitten heidät sijoitetaan perheeseen, joissa on jo yksi kotimainen adoptiolapsi. Tervettä logiikkaa ja lapsen etua, eikö?
(Eli biolapsettomat tarvitsevat yhden terveen valkoihoisen lapsen, jonka jälkeen ylimääräiset vaikeasti sijoitettavat lapset sijoitetaan erilaisilla periaatteilla. Lapsen etu, eikö?)
5 jne....
kyllähän sijoituksessa on aina mahdollista palautuminen biovanhemmille.
sehän on sijotuksen yksi tavoite: kuntouttaa biovanhemmat niin, että lapsi voi palata syntymäkotiinsa.
missä laissa tai pykälässä lukee, että vauvana sijoitettu sijoitetaan 18 vuodeksi?
meillä sijoituspapereissa lukee: sijoitetaan toistaiseksi. se tarkoittaa käytännössä täysi-ikäiseksi, mutta voi muuttua kotiutukseen myös koska tahansa.
ja siinä lapsi sitten kärvistelee kaksien vanhempien loukussa. tietämäti kuka on ja kenelle kuuluu. siihen perheeseen, joka hoitaa arjen ja joka on hänestä hänen omansa. vai siihen toiseen, joka tulee jos on tullakseen, ja hokee rakastavansa ja kaipaavansa, muttei koskaan tee mitään konkreettista hyvää vaan aiheuttaa pettymyksiä pettymysten perään. antaa katteettomia lupauksia kotiutumisesta ja lahjoista ja taas katoaa.
jos todella teet terapiatyötä adoptoitujen parissa, ala ennemmin vetää myös adoptoiville kurssitusta OIKEAN (siis kuinka mielestäsi asia tulisi hoitaa) asioiden käsittelyn suhteen. mutta älä uskottele, että sijoitus olisi parempi vaihtoehto kuin adoptio.
adoptiolapsia ja monta sijoitettua. Osa on jo aikuisia ja osa lapsia vielä. Adoptiolapsilla on pääsääntöisesti ollut jonkinlaisia ingelmia.
a) yksi tyttö haikaili oikeiden vanhempien perään, kun adoptiovanhemmat "ikäänkuin" rakastaessaan lasta rajoittivat elämänpiiriä ja kaikki fyysinen lämpö ja kosketus uupui suhteesta. Tyttö oli 18v ja kuulemma samanlaista oli ollut aina.
b) poika, nuorin kolmesta lapsesta annettiin adoptioon äidin ja isän ongelmien takia. Pojasta tuli "pastori"perheessä kriminaali ja kapinallinen. Aikuistuessaan sai kontaktin isäänsä ja elämä alkoi tasaantua. Sisarukset sijoitettiin ja ipanoista tuli aivan tasapainoisia aikuisia. Ja heilläkin suhde oikeisiin vanhempiin tänä päivänä kunnossa.
c) adobtio-lapsi ulkomailta ja sijoitus-lapsi Suomesta samaan lapsettomaan perheeseen. Kaikki ok.
d) sijoituslapsia monta tullut vastaan, eikä vielä yhtään "huonoa" ja toivotonta tapausta. Sekä laitospuolelta että perhesijoituksesta.
Ja kaikki nämä em. tapaukset ovat jossain vaiheessa päätyneet yhteydenpitoon biovanhemman tai -vanhempien kanssa.
hyvin mielenkiintoisia kokemuksia sinulla. kun viralliset tutkimus- ja seurantatilastot kuitenkin osoittavat ihan toista.
sillä sijaislapsista suurin osa oirehtii ja vaatii terapiaa jo sijoitusaikana. ja monet sortuvat kokeilemaan biovanhempien elämäntapaa ja tyyliä ja jäävät sitten alkoholi ja/tai huumeloukkuun.
meilläkin on sijoituksessa kolmannenpolven sosiaalitapaus. siis jo isovanhemmat kuuluivat sosiaalitapauksiin, molemmat biovanhemmat olivat aikanaan sijaiskodeissa ja nyt on kolmaspolvi tulossa murkkuikään.
arvaa arveluttaako perimä?
Sijaislapset elävät jatkuvassa hässäkässä. He eivät tiedä, minne kuuluvat. Sijaishoitajat hokevat olevansa oikeita vanhempia eivätkä kuitenkaan ole. Lapset vaistoavat, etteivät hoitajat ole todella sitoutuneita. Terapiaa tarvitaan nykytilanteeseen.
Adoptiolapset ovat eri asia. Monet oirehtivat murkkuiässä, mutta myöhemmin pärjäävät siinä kuin muutkin. Totta kai varmaan jokainen adoptiolapsi käy tavalla tai toisella läpi omaa identiteettiään. Heillä on kuitenkin oma perhe ja tietoisuus siitä, että vanhemmat ovat sitoutuneet heihin samoin kuin olisivat sitoutuneet biologisiin lapsiinsa.
Sijaislasten pomputtelu sekoittaa vahvemmankin lapsen. Sijaishoitajat voivat sitoutua lasten hoitoon, mutta eivät lapsiin. Monesti näillä lapsilla ei 18-vuotiaana ole enää yhteyttä hoitajiin eikä biosukulaisiin.
ei ole mitään negatiivista. Sillähän pyritään katkaisemaan tämä paha kierre. Ja se, että se edes joissain tapauksissa onnistuu, antaa toivoa. Adoptiosta minulla ei ole sinällään pahoja ajatuksia on vain tullut nähtyä huonoja kokemuksia.
Perimä tulee mukana aina, mutta kyllä ympäristölläkin on vaikutuksensa. Sanoisin, että ympäristö voi ikäänkuin pyöristää näitä perimän kulmikkuuksia ja auttaa ja antaa eväitä toisenlaisiin ratkaisuihin.
Ja tärkeintähän kaikille lapsille on rehellinen tykkääminen ja rakastaminen ja arvostaminen.
Usein puhutaan adoptiovanhemmat valittavan tarkasti. Näyttää ainakin persoonallisuushäiriöt menevät siitä tiukasta seulasta läpi. Katson kauhulla lähipiirini adoptioperhettä. Satun tietämään, että toisella vanhemmalla on eräs persoonallisuushäiriö. Katsotaanko sitten lieventäväksi asianhaaraksi se, että molemmat vanhemmat ovat akateemisesti koulutettuja, suku on varakas jne? Lapsen tilanne on hirvittänyt, mutta eihän tässä ulkopuolinen voi mitään tehdä. Emme edes tienneet heidän adoptioaikeistaan. Olen miettinyt, että olisinko soittanut adoptiovirastoon, jos olisin jutusta tiennyt etukäteen. Olen pohtinut, että jos lapsi tuossa perheessä vaurioituu psyykkisesti niin kenellä on vastuu siitä. Ja mitä mietti bioäiti, jos saa tietää tapauksesta tai adoptiolapsi aikuisena.
jos lapsi todella kärsii esim. henkisestä väkivallasta, sinulla on VELVOLLISUUS tehdä asiasta lastensuojeluilmoitus.
ja jos todella vielä tiedät psyykeongelmista, niin nekin sinun on syytä samalla kertoa.
Jos aiot tehdä ilmoituksen lastensuojeluun, muista että monissa sijaisperheissä lapset kärsivät mitä suurimmassa määrin henkisestä väkivallasta. Jos siitä teet ilmoituksen, sossut viis veisaavat, koska hehän eivät koskaan ole väärässä.
Voi sijaisäiti... Toivottavasti hankit itsellesi tietoa ja tukea, jotta et kasvatuksessasi korosta perimää niin, että se alkaa toteuttaa itseään. Lapset ovat todella älykkäitä aistimaan erilaisia asioita. Sijoitetut lapset ovat erityisen älykkäitä huomaamaan kasvattajien ajatukset heihin liittyen.
Kyllä, toit kirjoituksessasi esiin erittäin tärkeitä asioita.
Missä on vika, jos 18-vuotiailla ei ole enää yhteyttä kasvattajiinsa? Tutkimus ja käytäntö meillä sekä ulkomailla on osoittanut, että sijaisvanhemmat tuppaavat häviämään sijoitettujen lasten elämästä, jos sijoitus purkaantuu tai kun lapset aikuistuvat. Tämä on todella ikävää. Melko tuore ruotsalaistutkimus osoitti, että sekä biologiset vanhemmat että sijoitetut lapset pelkäsivät ja surivat yhteyden katkeamista sijaisvanhempiin sijoituksen purkaantuessa. Näin kuitenkin usein kävi.
Valitettavasti Suomessakin, Ruotsia vähäisemmässä määrin, perhehoitoon motivoi esimerkiksi maaseudulla ja heikon työllisyyden alueilla raha. Ikävää, mutta totta. Toki sijaisvanhempien joukossa on suuri joukko niitä ihmisiä, jotka kasvattavat lapsia suurella sydämen ja maalaisjärjen avulla.
Yksi yhteyden katkeamiseen johtava syy on toki myös se, ettei tätä aikuisiälläkin jatkuvaa suhdetta olla osattu pitää tärkeänä eikä antaa koulutusta sekä tukea sen ylläpitämiseksi.
Ja joskus välien katkaiseminen saattaa olla välttämätöntä tai se tapahtuu sijoitetun omasta aloitteesta. Näitä asioita tapahtuu toki adoptoitujen ja biologistenkin lasten kohdalla.
En kuitenkaan näkisi adoptiolasten tilannetta noin eri valossa kuin nimimerkki Näkökulma. Vaikka 70-80-lukujen jälkeen ollaan opittu paljon, on monia riskejä edelleen olemassa ja uusia sudenkuoppia tullut niiden lisäksi. Eivät kaikki adoptiovanhemmat ole sitoutuneet adoptiolapsiinsa kuin biologisiin lapsiinsa. Täytyy muistaa, että tämä sitoutuneisuus voi muuttua rajusti lapsen kasvun mukana. Ongelmia voi tuottaa myös se, että adoptiovanhemmat ovat liian sitoutuneita adoptiolapsiin. Adoptioon lisäksi liittyy ongelmia, joita sijaishoitoon ei liity.
Ei sijoituksen tavoitteena tarvitse olla biovanhemman kuntoutus! Kyllä ensisijaisena ja joskus ainoana tarkoituksena on lapsen suojelu ja lapsen kasvun turvaaminen tavalla tai toisella.
Sijoitus voidaan tehdä myös niin, että alusta asti tiedetään, ettei lapsi palaudu biovanhemmille. Tähän ei ole mitään "pykälää", mutta ei ole myöskään tämmöisen lopullisen sijoituksen estävää pykälää. Näitä ns. lopullisia sijoituksia tehdessä on oleellista, että asioista päättävät katsovat lapsen/nuoren elämää pitkällä tähtäimellä ja uskaltavat tehdä ison päätöksen. Tehdäänhän usein nuorille tai isommille lapsille täysi-ikäisyyteen kestäviä sijoituspäätöksiä. Yhtä hyvin niitä voidaan tehdä vauvoille tai pikkulapsillekin.
Ns. lopullisten sijoitusten ongelmana on se, että lapselle täytyy olla tiedossa niin hyvä sijoituspaikka, että lopullinen päätös voidaan tehdä. Nykyään sijoituksia purkaantuu liian paljon sijaisvanhempien toiveesta tai sijoitetun nuoren aloitteesta. Lopulliseen sijoitukseen tarvitaan vahvaa ja sitoutuvaa vanhemmuutta.
Lopullisia sijoituksia ollaan käytetty tilanteissa, joissa lapsi on orpoutunut tai puoliorpoutunut, eikä jäljellä oleva vanhempi ole halukas tai kyvykäs ottamaan kasvatusvastuuta. Niin ikään niitä on tehty tilanteissa, joissa vanhempi on esimerkiksi vammansa tai sairautensa takia kyvytyn kantamaan lapsestaan vastuuta tai täyttä vastuuta. Näitä tilanteita on ollut mm. vaikeasti sairaiden mielenterveyspotilaiden ja kehitysvammaisten kohdalla. On parempi, että lapsella on pysyvä koti, josta käsin hän voi pitää yhteyttä vanhempiinsa. Jossain tilanteessa lopullista sijoitusta on ainakin suunniteltu pitkää vankeusrangaistusta suorittavan vanhemman lapselle. Ja päihdeongelmaisten vanhempien kohdalla, jos mahdollisen kuntoutumisen arvioitu kesto olisi lapsen elämästä merkittävä aika, niin lopullinen sijoitus voidaan toteuttaa. Lopulliseen sijoitukseen kuitenkin vaaditaan vanhemman yhteistyökykyä, jota kyllä monissa tapauksissa löytyy. Sen lisäksi tarvitaan kunnollinen sijoituspaikka sekä virkamiesten rohkeutta.
Jos ajatellaan, ettei adoptiolapsi kärvistelisi kaksien vanhempien loukussa tietämäti kuka on ja kenelle kuuluu, niin suljetaan silmät isolta asialta. Sijoitusta ja adoptiota on ihan turha verrata. Tätä kuitenkin jatkuvasti tehdään esimerkiksi vertaamalla, mitä adoptiolapsista ja sijoitetuista on tullut aikuisina. Samalla unohdetaan ottaa huomioon se, että sijoitustilanteet ja adoptiot poikkeavat huomattavasti toisistaan, kuten myös nämä lapsiryhmät sekä kasvattajat. Karkeasti sanottuna materiaali on hyvin erilaista tarkoittaen tässä sekä lapsia että kasvatusvanhempia. Sijoituksia lisäksi on adoptioihin verrattuna todella paljon. Sijoitustilanteista on kuitenkin tapana nostaa esille kauhutarinat ja adoptiotilanteista onnelliset tarinat. Tämä on sekä median että parin muun tahon tyyli. Unohdetaan tuhannet tasapainoiset sijaiskodeissa kasvaneet henkilöt sekä ongelmaiset adoptiossa kasvaneet. Sijaisvanhempien tehtävää pidetään mahdottomana, joten ns. epäonnistuneita tuloksia ei piilotella. Entäs epäonnistuneet adoptiot? Näitä on Suomessakin. Miksei niistä puhuta? Miksei niitä tutkita ja yritetä oppia tulevaisuutta varten?
minä olen aina uskonut ympäristön vaikuttavan perimää enemmän, mutta tässä työssä on pakko alkaa uskomaan perimän voimaan.
sillä niinuskomattomasti ne vanhempien tavat ja taipumukset puskevat esiin, vaikka ympäristö kuinka muuta painottaisi.
ja se nimenomaan on tärkeää tajuta. että lapsi on oma itsensä, vanhempiensa jälkeläinen. eikä minun luomukseni
>Osa kotimaisista adoptiolapsista saattaisi kasvaa psyykkisesti tasapainoisemmaksi esimerkiksi sukulaissijoituksessa tai perhehoidossa. <
Se on hienoa, että vastustaa yhtä, suosittelee toista.
Perhehoidosta sanoisin kuitenkin, että tiedätkö mitä mieltä useimmat BIOäidit siitä ovat ja kuinka paljon paskaa niskaan saavat sijaisvanhemmat...onko aavistustakaan??
Eivät sijoitetut lapset (ei muuten käytetä sanaa sijaislapset, sillä lapset eivät ole kenenkään sijaisia) aina elä jatkuvassa hässäkässä epätietoisina siitä, minne kuuluvat. Joskus näin toki on, mutta ei edes suurimmassa osassa tapauksista.
Adoptiolapsilla ja niillä sijoitetuilla lapsilla, joilla ei ole ollut yhteyttä biologisiin vanhempiin, voi puolestaa olla suuri epätietoisuus siitä, keitä he ovat.
Eli molemmat ovat jotenkin huonoja juttuja. Parempaakin voisimme lapsille, heidän vanhemmille ja kasvattajille tarjota. Tässä yheydessä kasvattaja ei ole negatiivinen ilmaisu, vaan termi jonka alle mahtuu erilaisia kasvattajia (adoptio- ja sijaisvanhemmat, ammattikasvattajat, sos-lapsikylän vanhemmat yms.).
Yksi vaihtoehto on, että lapsi sijoitetaan sijaisperheeseen. Sijaisvanhemmat ovat saaneet riittävästi koulutusta ja heille annetaan sijoituksen aikanakin riittävästi tukea. Sijaisvanhempien tulee ymmärtää lapsen ja biologisten vanhempien yhteydenpidon tarve. Sijaisvanhempien tulee myös ymmärtää, että sijoitus voidaan purkaa tai se voi muuttua adoptioksi, jos kaikki osapuolet niin toivovat.
Avoin adoptio on tilanne, jossa kaikki oikeudelliset vanhempien oikeudet on siirretty lopullisesti biologisilta vanhemmilta kasvattivanhemmille. Lapsi voi olla sijoitettu perheeseen suoraan avoimeen adoptioon tai lapsi on voinut olla perheessä ensin sijoitettuna. Avoin adoptio eroaa perinteisestä "suljetusta adoptiosta" siinä, että avoimessa adoptiossa biologiset ja kasvattivanhemmat ovat tavanneet toisensa ja biologisella suvulla on oikeus pitää lapseen yhteyttä ja lapsella on oikeus pitää biologiseen sukuun yhteyttä. Jos muuta yhteyttä ei ole, niin tyypillisesti biologisille vanhemmille lähetetään kuvia ja tietoa lapsen kehityksestä sekä toivotaan että biologiset vanhemmat antavat lapselle samanlaista tietoa ja kuvia elämästään. Lapsi voi siis koko lapsuuden ja nuoruuden ajan tietää, ketkä ovat hänen biologisia vanhempiaan ja mistä hän itse tulee. Samoin adoptiovanhemmat esimerkiksi voivat lapsuuden ja nuoruuden aikana esimerkiksi kysyä biologisilta vanhemmilta mm. sairauksiin ja vaikka lahjakkuuksiin liittyvistä asioista, joista voi olla hyötyä lapsen kasvun tukemisessa.
Joskus biologinen äiti tai biologiset vanhemmat saattavat toivoa, että lapsi sijoitetaan nimenomaan "suljettuun adoptioon". Tällöin adoptiovanhemmat eivätkä adoptiolapsi saa kuin määrätyt tiedot biologisista vanhemmista ja adoptioon johtaneista syistä. Lapsi voi 15 ikävuodesta lähtien saada rajoitetusti tietoja juuristaan ja 18 vuotiaana hän saa lukea kaikki itseään koskevat paperit. Tässä on lapsen kasvun kannalta uhkana se, että hän alkaa voimakkaasti kuvittelemaan biologisia juuriaan tai muilla tavoin kärsiä suurien salaisuuksien olemassa olosta.
Joskus Sos-lapsikylä on paras mahdollinen sijoitus. Sos-lapsikylässä pyritään tukemaan lapsen ja vanhempien välisiä suhteita. Biologiset vanhemmat siis voivat yleensä sijaisperheitä enemmän osallistua lastensa elämään ja tavata muitakin kylässä asuvien lasten biologisia vanhempia esimerkiksi kylän tapahtumisissa. Tämä muoto sopii joskus erityisen hyvin mm. mielensairauksista kärsiville vanhemmille, joilla ei ole näköpiirissä riittävää parantumista lasten vaatiman huolenpidon aikana. Tämä voi olla myös hyvä vaihtoehto vanhemmille, jotka taistelevat niin voimakkaan päihderiippuvuuden alaisena, etteivät pysty tulevaisuudessakaan ottamaan lapsestaan vastuuta, mutta haluavat silti olla mukana lapsensa elämässä omien voimavarojensa mukaan.
Osa lapsista voi parhaiten ammatillisissa kasvatuspaikoissa, joita ovat mm. perhekodit, ryhmäkodit ja lasten- sekä nuorten laitokset.
On erittäin tärkeää, että sekä kasvattajille että biologisille vanhemmille annetaan koulutusta ja henkistä tukea vaikeassa tilanteessa. Jos kahdet vanhemmat (tai ammattikasvattajat) ymmärtävät, että lapsen etu on sekä turvallinen kasvuympäristö että omien juurien tunteminen, niin ollaan jo hyvin pitkällä viemässä eteenpäin lapsen etua. Molempien tahojen pitäisi myös ymmärtää, että lapsen koti voi ajan kuluessa muuttua sijoituksen purun, sijoituksen jatkamisen tai vaikka kasvatuslaitokseen siirtämisen vuoksi. Kaikille osapuolille, lapsi mukaan lukien, tulisi tarjota mahdollisuus terapeuttiseen tukeen sekä vastaavassa tilanteessa olevien ihmisten tapaamiseen.
Kun osapuolille tarjotaan tietoa ja tukea, niin ihmisillä on huomattavasti paremmat lähtökohdat yhteistyöhön ja SE on lapsen etua parhaimmillaan. Pienikin lapsi ymmärtää helposti, että hänellä on ympärillään useita rakastavia ja huolehtivia ihmisiä. Silloin hän ymmärtää, mihin kuuluu. Jos aikuiset ihmiset vetävät köyttä, juonivat lapsen asioita, ajavat vain omaa etuaan, ei ole ihme, että lapsella on paha ja epätietoinen olo.
Tämän jutun kirjoittaja --- on omituinen. Käykää katsomassa edelliseltä sivulta. Hän on avannut tämän tismalleen saman (kopio)keskustelun 21.4 ja saanut jo silloin paljon vastauksia. Eiköhän yksi keskustelu aiheesta riittäisi. Oletko joku superihminen tässä asiassa? Voit olla osin oikeassakin, mutta omituinen käytöksesi pilaa jutun. Sinulla on aiheeseen pakkomielle. Ehdotan, että etsit itsellesi ammattiauttajan, jonka kanssa voit tästä asiasta keskustella, äläkä häiritse ihmisiä, jotka todella haluavat adoptoida lapsen ja antaa tälle hyvän kodin.
"Onko toi mun äiti?"
Jälleen on semmoinen yö, etten saa unta. Muistoissa matkaan elämää taaksepäin vuoteen 1999. Opiskelin silloin Helsingissä ja eräänä perjantaina sain sosiaalitoimistosta viestin, että pitäisi ottaa yhteyttä. Asia koski tytärtäni. Mietin koko viikonlopun, mitä on kyse ja tunsin suunnatonta tuskaa. Aika tuntui matelevan eteenpäin.
Kun maanantai koitti, sain kuulla, että tyttäreni, jota kutsun tässä Maijaksi, on Hämeenlinnassa, kun sijaisperhe halusi luopua hänestä. Miksi? Niihin syihin en tässä kajoa. Ajatukseni olivat ristiriitaiset, vaikka toisaalta olinkin kuulemastani iloinen. Aluksi tapaamiset sujuivat, mutta itsellenikin on arvoitus, mitä tapahtui, että ne loppuivat kuin seinään.
Muistan sen hetken, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Sydämeeni sattui, kun Maija kysyi yhdeltä tädiltä: "Onko toi mun äiti?" Mitä sitten odotin? En oikeastaan mitään, sillä tiesin ja ymmärsin, ettei meidän ensi tapaamisemme viiden vuoden jälkeen voikaan olla helppo. Hän kävi koulun loppuun Hämeenlinnassa ja siinä samalla mietimme jatkoa, tulevaisuutta. Kesä oli silloin erityisen lämmin.
Punkaharjun SOS-lapsikylästä kävi silloinen kylänjohtaja ja sosiaalityöntekijä tapaamassa Maijaa ja minua. Mukana tapaamisessa oli muitakin, mutta heitä en tässä mainitse. Se oli ihan hyvä kohtaaminen, minun mielestäni. Maija oli hieman ujo, mutta sopeutui sitten kyllä.
Myöhemmin tuli meidän vuoromme tehdä vastavierailu Punkaharjulle. Aurinko paistoi hienosti, sydämessäni silti satoi. Tuntui, että luovun lapsestani toisen kerran, enkä tiennyt, miten siitä selviän. Muistankin miten kylänjohtaja sanoi, että äidille tämä on raskas reissu. Kyyneleet silmissä myönsin sen. Hyvin antoisaa se silti oli.
Kesäkuun 29. päivä Maija tultiin hakemaan ja minä olin mukana saattamassa. Matkalla ei paljon puhuttu, mutta tunteet olivat melkein käsin kosketeltavissa. Muista ajatelleeni, taasko minä sinusta joudun luopumaan. Käykö taas niin, ettemme enää tapaa? Samat tunteet nousivat pintaan kuin viisi vuotta aiemminkin.
Entä tänään, kun Maija on ollut siellä 5 vuotta? Tapaamme säännöllisesti ja jollain tavalla äiti-tytärsuhteemme on lujittunut. Välissä oli tosin vuosi, ettemme tavanneet, mutta nyt on kaikki hyvin. Tänä vuonna Maija täyttää 15 vuotta ja pääsee ripille. Kuin muistelen hänen alkuaikojaan SOS-lapsikylässä, paljon on niiltä ajoilta muuttunut. Maija luottaa jo hieman aikuisiin, vaikka ei ihan täysin kuitenkaan. Hän ei enää niin usein testaile läheisiään ja ympärillä oleviaan. Jän tietää myös sen, että äiti on ja pysyy.
Valtava muutos tässä on tapahtunut, joten haluan kiittää kaikkia yhteistyötä kanssani tekeviä - myös kylänjohtajaa ja sosiaalityöntekijää. Liian harvoin annamme kiitosta kenellekään, joten suurkiitos kaikille! Toivon, että yhteistyömme sujuu jatkossakin.
Hienoa, että tämmöisiä paikkoja on niille lapsille, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona. Toivon myös, että me biologiset vanhemmat ymmärtäisimme, miten arvokasta työtä teette. Aina se ei ole helppoa, suotakoon se meille anteeksi.
Kun katselen Maijaa, tiedän hänen saavan hyvät eväät elämäänsä siinä vaiheessa, kun ottaa ensimmäisiä askelia kohti itsenäistymistä. Sitä ennen on vielä paljon kipuilua ja taistelua itsensä kanssa, mutta niinhän se on meillä kaikilla. Toivon hänelle kaikkea hyvää elmään ja tulevaisuuteen!
Teksti: Tiinuska
SOS-Lapsikylän Kuulumisia 2/2005
kun olet työssäsi seurannut adoptiolapsien elämää, niin voiko ympäristötekijät muokata lasta/nuorta niin että ne luonteenpiirteet mitä vanhemmilla (bioilla) on eivät ns.periydy niinkään näihin lapsiin? pointtini siis oli että voiko kasvatuksella muuttaa miten paljon perittyä luonnetta?
Tuossa aiemmin oli jossain kohtaa kirjoitettu mm.siitä kuinka sosiaalityöntekijätkin voivat viivytellä viestien perille menossa ja siinä olen täysin samaa mieltä, olen tässä tapaamisasian tiimelyksessä huomannut/havainnut kuinka sosiaali-ihmiset eivät halua tosiaankaan kiirehtiä sillä asialla että lapsi ja bio tapaisivat, sitä perustellaan sillä että "asia on pitkissä kantimissa" ja "tässä pitää edetä hitaasti", esimerkkinä kerron että kun yhdyshenkilö ottaa puolestani perheeseen yhteyden vaikka viikolla 1, niin minä saan tiedon keskustelusta viikolla 4 jne jne, aina perustellaan että kun on kiire ja ei pidä hätäillä jne. vaikka kantani asiaan on että ikäänkuin ei kovasti edes haluta yhdistää bioa ja lasta.
Adoptiossa sekä biologiset että adoptiovanhemmat sitoutuvat olemaan ottamatta yhteyttä toistensa perheisiin. Adoptiossa siirretään vanhempien oikeudet. Suositus on, että bioihin otettaisiin yhteyttä vasta aikuisena niin haluttaessa.
Venäjällä lapsen papereita ei anneta muille kuin lapselle itselleen sitten kun hän on täyttänyt 18 vuotta.
Minä en ainakaan ole sitoutunut mihinkään eikä mulle koskaan esitettykkään että sitoutuisin johonkin, meidän tilanteessa vaan lapsi otti ensin yhteyttä minuun ja minä biona en halua mitään muuta niin paljon kuin tavata lapseni ja luoda häneen suhde joka kasvaa myöhemmin syvemmäksi.Ja mitä siihen suositukseen tulee niin enpä ole kuullut yhteyshenkilöni kertovan moista, taidanpa seuraavan kontaktin tullessa kysyä että senkös takia sitten jarrutellaan että odotetaan että lapsi on 18 vee.
En osaa ottaa tuohon kantaa oman työni perusteella, jos minua tarkoitit. En tapaa työssäni juuri koskaan adoption kaikkia osapuolia. Ja joskus kun olen tavannut, en voi tunnin tai kahden tapaamisen perusteella tehdä kovin kummallisia johtopäätöksiä ihmisten luonteista.
Useat adoptoidut ovat kyllä kertoneet, että tämä niin sanottu identiteettikriisi on heillä mahdottoman hankala, pitkä tai ikuinen. Useampi on sanonut putkahtaneensa murrosiässä tai sen jälkeen tietoisuuteen siitä, ettei ole samanlainen kuin adoptiovanhemmat tai ei ole oikeasti semmoinen ihminen, joksi hänen on kasvatettu. En kuitenkaan pääse työni kautta tapaamaan näitä adoptoituja kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päähän, jolloin heidän ajatuksensa olisivat kenties taas vähän muuttuneet.
Haluan vaan sanoa, että mainitsemassasi talossa, ei muutkaan asia suju tuon nopeammin. Lienee siis enemmän talon tapa kuin juuri biojen ja lapsien yhdistämistä vastústavaa.
Minulta putkahtelee kysymyksiä kuin sieniä sateella, joten vielä haluaisin kysyä neuvoa.
Onko tosiaankin niin että esim:PELA ei halua hyvin innokkaasti näitä yhteydenottoja biologisiin vanhempiin jos lapsi on alle 18-vuotias??? Eikö lapsen mielipide ole PELA:n mielestä kypsä ennen täysi-ikäisyyttä? Suojellaanko tällä adoptio-vanhempia ettei yksinkertaisesti haluta niitä bio:ja soppaa hämmentämään? Mitä mieltä olet jos bion lähettämä kirje ("yhdyshenkilölle" joka toimittaisi sen eteenpäin) käydäänkin lukemassa ns.toimistolla eikä sitä lähetetä mm.lapsen kotiin, halutaanko pitää raja selvänä jonka yli ei bio-vanhempia lasketa, mitä voisi tästä tulkita?
Miten sinun mielestä pitäisi bion suhtautua jos ala-ikäinen lapsi ottaa bioihin yhteyttä ohi adoptiovanhempien ja ohi PELA:n yhdyshenkilön?
Että tämmöistä tällä kertaa.....
En usko, että ainakaan torjuisin lastani, vaikka hän ottaisikin salaa yhteyttä minuun. Minä ehkä yrittäisin jutella hänen kanssaan hieman, jos kysymys on esimerkiksi puhelimesta, chatista tai sähköpostista. Eli varmaan juttelisin hänen kanssaan sen verran, että pahin jännitys menisi ohi ja kysyisin, tietävätkö hänen adoptiovanhemmat ja/tai PELA hänen yhteydenotostaan. Mielestäni lasta ei saisi syyllistää teostaan. Kertoisin varmaan, miten iloinen olen hänen yhteydenotosta ja kertoisin senkin, ettei se oikeastaan olisi sallittua ilman välikäsiä. Varmaan myös yrittäisin kysyä lapselta, mitä hänelle on yhteydenotosta neuvottu ja kerrottu ja miltä hänestä tuntuu...
Nämä on tosi vaikeita juttuja, kun alaikäinen on alaikäinen, mutta 15 vuotta täyttäneen mielipidettä on kuultava ja sosiaalityöntekijän tulee toimia lapsen edun mukaan. Minä varmaan selvittäisin asiaa juristilta, että olisi tiedossa lain näkemys tähän juttuun. Monimutkaista tosiaan.
Tuolla Sijaisperhe-keskustelussa on enemmän porukkaa joten siellä voisi olla enemmän vastaajia. Olisi kiva kuulla, mitä mieltä muut on tästä asiasta.
Uskon PELAn hoitavan nämä asiat niin hyvin kuin vain on mahdollista. Ei PELA varmasti jarruta yhteydenotoissa. Niillä on vaan niin paljon työtä.
Työtöntä sosiaali-alan ihmistä on työkkärit pullollaan, olisiko PELA:n (kin) aika päivittää henkilöstötarpeensa.
Luin kaikki nämä jutut ja aiemmatkin. En muista enkä enää löydä sitä kohtaa, jossa nimimerkki -- ihmetteli kotimaisen adoption aluejakoa. Eli pohjoissuomessa syntynyt lapsi pyritään sijoittamaan pohjoissuomeen ja itäsuomessa syntynyt itäsuomeen jne.
Mut adoptoitiin noin 100 kilometrin päähän biovanhemmistani. Kuulin tästä paikkakunnasta jo lapsena adoptiovanhemmilta ja tutkin sitä kartasta ja kirjoista. Me poikettiin lomamatkoillakin välillä siellä ja teini-iässä olin siellä leirillä. Aina oli jännää tavata joku ihminen, joka oli paikkakuntalainen. Mietin että tunteeko hän vanhempani tai sukulaisia tai ollaanko jopa me sukulaisia.
Mä tapasin vanhempani 18-vuotiaana ja jonkin aikaa sen jälkeen muutin heidän lähelle opiskelemaan. Musta on kiva, että meillä on melkein sama tapa puhua ja että mun perheet ja suvut on niin lähellä toisiaan. Olis tosi surullista, jos toinen suku asuisi vaikka monen sadan kilsan päässä.
Tämän takia siis on tärkeää sijoittaa kotimaiset adoptiolapset lähelle biovanhempia!!!
Minut adoptoitiin vuonna 1973 ja ainakin minut siirrettiin noin 600 kilometrin päähän syntymäpaikasta. Ensin minut sijoitettiin lastenkotiin noin 350 kilometrin päähän syntymäkaupungista ja sen jälkeen adoptioon vielä kauemmas. Enkä syntynyt maaseudulla enkä Lapissa, mikä selittäisi pitkät matkat. Opin ruman murteen, josta olen onneksi päässyt aikuisena eroon. Nyt asun syntymäkaupungissani, mutten ole biologisten vanhempieni kanssa paljon tekemisissä. Adoptioperheen kanssa en ole missään tekemisissä. Hyvä, jos joku muu on onnellinen adoptiolapsi.
On varmasti vaikeaa,jos adoptio ei ole sopiva.Toivon sinulle,että saisit hyvän oman perheen nyt aikuisena,ja toivon,että sinulla on valoisampi tulevaisuus.
viestit läpi.