Onko ikätovereilla samoja oireita kuin minulla?
Muutin poikakaverini kanssa suoraan yhteen vanehmpien kotoa, kuten hänkin jo hyvin nuorena alle 20 v. Ostimme oman asunnon, perustimme perheen, ostimme isomman asunnon, kasvatimme perheen kokoa jne....
Olimme kai hyvin onnellisia silloin, muistelen. Olin osa-aikatyössä ja osa-aika kotiäitinä.
Onnea kesti parikymmentä vuotta. Tai ainakin näennäisesti. Erosimme 21 vuoden seurustelun jälkeen (osa ajasta avioliitossa).
Minä halusin eron, en sillä hetkellä osannut itsekään syytä määrittää, mutta tiesin, että ero on oikea ratkaisu.
Näin vuosi jälkeen päin ja paljon aiheesta kirjallisuutta lukeneena, olen ymmärtänyt, että minä olin jo vuosia kasvanut sisäisesti kohti avioeroa. Ero oli varmasti väistämätön joka tapauksessa koska olimme nuorena hätähousuja emmekä eläneet itsenäistymisen vaihetta ensinkään.
Onko kellään toisella saman suuntaisia kokemuksia, että on kasvanut vähän niinkuin huomaamattaan sisäisesti?
Muutin poikakaverini kanssa suoraan yhteen vanehmpien kotoa, kuten hänkin jo hyvin nuorena alle 20 v. Ostimme oman asunnon, perustimme perheen, ostimme isomman asunnon, kasvatimme perheen kokoa jne....
Olimme kai hyvin onnellisia silloin, muistelen. Olin osa-aikatyössä ja osa-aika kotiäitinä.
Onnea kesti parikymmentä vuotta. Tai ainakin näennäisesti. Erosimme 21 vuoden seurustelun jälkeen (osa ajasta avioliitossa).
Minä halusin eron, en sillä hetkellä osannut itsekään syytä määrittää, mutta tiesin, että ero on oikea ratkaisu.
Näin vuosi jälkeen päin ja paljon aiheesta kirjallisuutta lukeneena, olen ymmärtänyt, että minä olin jo vuosia kasvanut sisäisesti kohti avioeroa. Ero oli varmasti väistämätön joka tapauksessa koska olimme nuorena hätähousuja emmekä eläneet itsenäistymisen vaihetta ensinkään.
Onko kellään toisella saman suuntaisia kokemuksia, että on kasvanut vähän niinkuin huomaamattaan sisäisesti?
Vastaukset 6
Vanhimmat
menin naimisiin. Kaikki muutkin menivät. Pari lasta, oma asunto, työ, mökki ja silleen...
Rakkauselämää ei ole ollut 12vuoteen.
Mietin miksi tässä seison. Kun katson miestäni tunnen kaveruutta, ja vain kaveruutta.
Miksi en vielä ole eronnut. --->Pelottaa jäädä yksin.
Olen myös koko elämäni ajatellut, että EN eroa, NYT tuntuu siltä että se on ainoa järkevä asia mihin tähtään.
Olisko 50 vuotiaana vielä mahdollisuus rakastua.?
Miten sinä uskallist ottaa ratkaisun omiin käsiisi?
onpahan meitä miehiäkin jotka ovat typeryyksissään eläneet elonsa jonkun nuoruudenrakkauden kanssa.
Ei avioero ole oikeastaan mikään erikoisenpi asia. siihen jos on hyvin kypsynyt niin sehän on vain luonnollista kehitystä ihmisen elossa.
Se vain on tympeää kun on tottunut aina että on olemassa "joku". Ja tällä iällä uuden täyspäisen "jonkun" löytäminen on ilmeisesti epätoivoista.
Sisäinenkasvu on väärä ilmaus asialle. Oikeanpi ilmaus on mielestäni elämän ymmärtäminen.
Minä olen aivan samaa mieltä kanssasi, vaikka oletkin mies. Ei sinänsä kyllä miehillä on paljonkin minun kanssani samoja mielipiteitä. Me kai kaikki olemme sellaisia immeisiä, että kerromme täällä, kuten muuallakin, asioita vain sillä hetkellä mielessämme pyöriviä omia tuntemuksia johonkin asiaan liittyen. Itseni oikein vahvasti tähän mukaan lukien. Nyt vain olen niin kipee puutarhatöistä, että jaksan keskittyä ajattelemaan vähän laajemmin, joka on harvinaista. Minähän olen jousimies, joten minun ei pitäisi jäädä pähkäilemään syntyjä syviä.
Minulla oli tuttavapiirissäni paljon tällaisia "vanhoja" pareja - ensimmäisen rakkautensa kanssa naimisiin menneitä. Ja nyt on sellaisia, jotka ovat 4-kymppsinä eronneet...Itse erilaisista sattumuksista johtuen pyörin vapaana lähes 3-kymppiseksi (oli minulla pitkiäkin suhteita, muttei halua vakiintua) ja nyt jälkeenpäin ajatellen oli hyvä niin. Jos olisin mennyt naimisiin ensimmäisen rakkauteni kanssa, olisimme varmaankin jo eronneet. Uskon siihen, että me tarvitsemme kokemuksia voidaksemme vakiintua. Mistä voi tietää, onko se ensimmäinen "se oikea", kun ei ole muita "kokeillut"? Vaikka vakiinnuin vasta 3-kymppisenä, olen kuitenkin ehtinyt saada perheen ja nyt nautin rauhallisesta kotielämästä. Ehdin nuorempana juosta kapakoissa ja tapailla miehiä ja nyt on hyvä rauhoittua - tiedän jo, mitä se elämä on. Kun taas nuorena vakiintuneet jäävät usein pohtimaan, olisiko pitänyt elää vähän enemmän ja tavata muitakin. Ja sitten erotaan, että päästään vielä kokeilemaan omia siipiä. Minä suosittelen omille lapsilleni, kunhan seurusteluikään tulevat, että älkää pitäkö mitään kiirettä!
Voi, kuinka tutulta kuulostaa nuo oireet. Olen itse juuri läpikäymässä eräänlaista muutosvaihetta elämässäni, mikään ei maistu miltään vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. Mies ja neljä lasta, joista kaksi jo täysi-ikäisiä. Olemme olleet yhdessä siitä saakka kun täytin 18,siis yhteisiä vuosia on 23 josta naimisissakin 21 vuotta ja aina ajattelin etteihän me erota mutta jostakin kummasta on nyt tullut päähäni ajatus ettei erokaan ole pois suljettu vaihtoehto. Lieneekö tosiaan 40-kympin kriisiä vai mitä lie? Halu olisi vielä näkeä ja kokea kaikkea vielä kiivaammin mitä mies haluaa, sillä hän on tyytyväinen vain rauhalliseen kotonaoloon ja kaljan kittaamiseen viikonloppuisin. Itse haluaisin kulkea tansseissa, josta niin pidän mut hän ei sitä suopeasti katsele.
En tiedä mitä pitäisi tehdä...
Joo sisäinen kasvu on aika mielenkiintoinen käsite.
Vähän niin kuin huumorintajukin. Kun lueskelin tämän viestiketjun "sisäisiä" kasvutarinoita, olin huomaavani seuravanlaisen piirteen.
Kirjoittajat eivät oikeastaan oleet vielä löytäneet sisäistä kasvua tai eivät sitä kertoneet.
Mutta kaiki olivat alkaneet etsiä omia näkemyksiä, joka sitten on ensin vaatinut mutosta elinoloihin, (oli erottu) osassa vastaavanlasia tilanteita kehityssuunta varmasti ja toivottavasi myös syventää suhdetta, niin kuin 40 löytää toisensa uudestaan.
Sisäinen kasvu ei voi tarkoitaa kovinkaan laajassa mielessä havaintoa, "hei ominun on erottava" ; perustelen tuota näkemystä seuraaasti.
Ero ei ole kasvamista vaan se on olosuhteiden muuttamista, se voi tietysti jossakin tapuksissa olla seuraus sisäisetä kasvusta, mutta ei yksin ole sitä.
Edellä mainittujen ajatusten lisäksi haluan muistuttaa että, nuoruutaan katuva ihmien "kuolee " katkerana.
Hätähousu !!! hätähousu!!!
Minä tunne aika monta jotka ei ole hätäileet edes 40 v. ja niiltä jää varmasti yksi hieno elämänvaihe pois kokonaan (perhe ja pitempi parisuhde)
Varmaan syy on toisissa, niin kuin täältä keskustelupalstalta saa päivästä päivään lukea.
Itse ollaan niin mukavia nuorekkaita ja elämän nälkäisiä, ollaan vielä huumorintajuisiakin,mutta kunnon Miehiä / nasia ei löydy mistään. ;)))
se kranttuus se varmaan kasvaa hitaamin kuin ihminen muuten ja siksi parin löytäminen on madotonta 40 henkilöille. (pientä provoa)
OLiskohan tuossa yks oikea sisäisenkasvun paikka.
No tää oli tääälästä jorinaa!!!
Sunnuntaita kaikille