Painoa alkaa kertyä monelle varsinkin keski-iässä ja samalla painonhallinta saattaa muuttua entistä vaikeammaksi. Kiloja tuntui vaan kertyvän, eikä niistä pääse millään eroon. Nyt 65-vuotias Matti kertoo, kuinka onnistui pudottamaan rutkasti kiloja kuuskymppisenä.
Tyypin 2 diabetes ja korkea verenpaine vaivasivat. Silmät olivat kipulääkkeistä sumeat ja väsytti koko ajan. Kävely oli hankalaa, sillä 170-senttiseen varteen oli kertynyt painoa 145 kiloa. Tällainen olo oli kuusi vuotta sitten 59-vuotiaana.
Sitten hän sattui lukemaan kuntoiluaiheisen artikkelin, jossa puhuttiin liikunnan myönteisestä vaikutuksesta. Samalla päässä jyskyttivät perheen nuorimman pojan sanat.
– Jos et nyt ala tehdä jotain ja lähde liikkeelle, et tule näkemään lapsenlapsiasi, poika oli sanonut isälleen.
Nyt 65-vuotias Matti odottelee päivän voimaharjoituksen alkua FBB Kerava -salilla. Jos elämän suunta ei olisi muuttunut kuusi vuotta sitten, hän ei olisi treenaamassa luottovalmentajansa Markus Keskisen kanssa.
– Myönnän sen suoraan. En olisi enää hengissä, jos olisin jatkanut samalla tavalla, Matti pohtii.
Tyypin 2 diabetes ja korkea verenpaine vaivasivat. Silmät olivat kipulääkkeistä sumeat ja väsytti koko ajan. Kävely oli hankalaa, sillä 170-senttiseen varteen oli kertynyt painoa 145 kiloa. Tällainen olo oli kuusi vuotta sitten 59-vuotiaana.
Sitten hän sattui lukemaan kuntoiluaiheisen artikkelin, jossa puhuttiin liikunnan myönteisestä vaikutuksesta. Samalla päässä jyskyttivät perheen nuorimman pojan sanat.
– Jos et nyt ala tehdä jotain ja lähde liikkeelle, et tule näkemään lapsenlapsiasi, poika oli sanonut isälleen.
Nyt 65-vuotias Matti odottelee päivän voimaharjoituksen alkua FBB Kerava -salilla. Jos elämän suunta ei olisi muuttunut kuusi vuotta sitten, hän ei olisi treenaamassa luottovalmentajansa Markus Keskisen kanssa.
– Myönnän sen suoraan. En olisi enää hengissä, jos olisin jatkanut samalla tavalla, Matti pohtii.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Näiden kokemusten valossa voi palstalle vähän provoillakkkin, isä Aurinkoisen hohteessa:
Aamulla muodostimme marssikolonnan ja lähestyimme Suomen rajaa, joka kulki, niinkuin pian havaitsimme, likellä Leningradin esikaupunkeja. Olimme äimän käkinä: Valtava kaupunki, eräs maamme tärkeimmistä taajamista, sijaitsi näinkin likellä uhkaavan vihollisvaltion rajaa. Näimme vartijoiden poterot ja "ei-kenenkään maan". Meidän puolellamme rajaa eivät vartiopaikat olleet puiden suojaamia, mutta katettuina rautalangoin sidotuilla männyn ja kuusen oksilla. Ilmeni, että ne olivat olleet rajavartijoidemme näkösuojia Suomen puolelta tulleita sala-ampujien laukauksia vastaan. Kuten jo aiemmin Puolassa, ylitimme rajan, koska se oli välttämätöntä.
Suomen maaperä: Talot poltettu peräännyttäessä. Sillat räjäytetty. Lumessa mustia miinojen ja kranaattien räjähdyskraatereita. Varoituskylttejä paikoin tien ohessa: "Liikenne sallittu vain tie-uralla! Tienvieret miinoitettuja!" Lumi kätki asetetut miinat. Suomalaisten hylkäämät kenttäpuhelinjohdot erottuivat selvästi hangesta: Kevyttä, ohutta, värillisellä muovilla eristettyä piuhaa. Meidän "kenttäkaapelimme" oli paksua ja painavaa, paksulla mustalla materiaalilla eristettyä rautalankaa. Metalliset kaapelikelamme olivat raskaita, ja jäykkä lanka oli vaikeaa purkaa sekä kelata. Pakkanen oli hirmuinen. Ei voitu ratsastaa; piti kävellä hevosia taluttaen. Niiden karvoja peitti pian pakkashuurre.
Pioneerit sytyttivät nuotioita marssireitin tienvierille. Niiden äärellä voitiin lämmitellä vähän aikaa, tosin uhmaten savuun tukehtumista. Ensimmäisen päivän iltana pysähdyimme yöpymään pioneerien majoituspaikkaan. He olivat tutkimassa tietä ja korjaamassa siltoja. Majapaikkoina oli lämmitettyjä karjasuojia ja latoja jonkin kartanon tiluksilla. Sen päärakennuksen ja muutkin ihmisasumukset olivat vetäytyvät valkosuomalaiset polttaneet, mutta navetat ja ladotkin näyttivät meistä melkeinpä palatseilta. Pioneerien vieraanvaraisuus, jollainen oli varsin harvinaista, oli suorastaan liikuttavaa.
Seuraavana päivänä aloimme lähestyä varsinaista rintamaa. Ensimmäinen meitä hätkähdyttävä näky olivat sotilaiden ja upseerien jäätyneet, lumen puuteroimat ruumiit. He makasivat siinä, missä kuolema oli heidät kohdannut, kuka missäkin asennossa. Meidän tapoihimme oli kuulunut kohdella vainajia arvonannolla: Ruumisarkku, hautajaismenot ja jäähyväisseremoniat. Kaikki läsnäolijat puhuivat kuiskaten, peittivät peilit ja pysäyttivät surutalon kellot. Mutta täällä näytti siltä kuin kuoleman kunnioitus olisi yliviivattu, ikäänkuin vainajat kertoisivat meille etenijöille, että kuolema on täällä arkinen tapahtuma. He olivat kaatuneita: Levätkööt rauhassa. Mitään epätavallista ei ollut tapahtunut. Täällä oli sota, ja kaikki oli erilaista siviilielämään verrattuna. Tällaiseen pitäisi tottua.
Pian lähestyimme jo etulinjaa; viimeistä linjaamme valkosuomalaisten linnoitusten edessä. Joukko-osastot oikealla ja vasemmalla puolellamme tekivät meille tilaa mielisuosiolla, luovuttaen divisioonallemme rintamavastuun erillisellä lohkolla. Myöhemmin kuulin jalkaväen upseerien kuiskivan vahingoniloisina, että "naapurimme" olivat järjestäneet meille kaikkein kusisimman paikan, siirtäen omat porukkansa rauhallisemmille lohkoille. Niinpä niin, olimme tulleet "Mannerheim-linjalle". Betonibunkkereista koostuvalle puolustuslinjalle, joka sijaitsi puiden peittämällä hiekkakummulla, kihisten tykinputkien ja konekiväärinpiippujen suita.