Sanottakoon heti alkuunsa että inhoan Kalevala-tarotkortteja. Kammoan sitä tehdään sekametelisoppia joihin ängetään mausteiksi kaikki mahdolliset "ikivanhat" ne ja nämä ja nuo, jotta "keksijä" pääsee kirjoittamaan kirjan ja vetämään kurssin tästä Suuresta Jutusta jonka hän on nyt kokoonkeittänyt.
Mutta silloin kun kyseessä on tekele jota todella voisi käyttää hyödyllisesti, onko syytä langeta nirppanokkaisuuteen?
Voihan sitä pitää MITÄ TAHANSA ikonia itsellään. Voi palvoa Raamattua ainoana oikeana Tiedon lähteenä. Voi ajatella että Tiibetissä ne tietävät kaiken, ja nyt on heti syytä lähteä pyörimään väkkäränä Kailas-vuoren ympäri. Tai ehkäpä Amazonin alueen intiaanit ovatkin aina tienneet sen Jutun jota nyt sitten kannattaa lennähtää hakemaan.
Mitä merkitystä sillä on onko joku juttu "uusi" vai "vanha"? Kaikki se on pelkkää puppua jos siitä muodostuu riippa josta ei pääse eteenpäin. Itsekehityksen kannalta kaikki maailmassa, AIVAN KAIKKI, voi olla työväline. Mutta emmehän me mitään töitä tee, kun me mieluummin asetame kuokan seinälle ja katselemme sitä ihaillen. Tai ehkäpä nakkaamme kuokan kaivoon ja kiroamme perään?
Äärimmäisyydet sucks.
Sitten voi toki käydä niin että omasta kuokasta katkeaa yksi piikki, ja mitäpä sillä sitten enää haromaan. Mutta miksi silloin tekisi niin että menisi toisen ihmisen luo ja ilmoittaisi että kuokat ovat perseestä, ja ottaisi sen toisen ihmisen kuokan pois ja heittäisi sen suohon?
Mutta mitäpä tätä enempää vääntämään. Sanonpahan vain että
nimillä, lähteillä, sanoilla, kirjoilla, keinoilla
millään ei ole mitään muuta merkitystä kuin saako sillä tuloksia aikaan. Hylätkää siis se mitä palvotte ja se mitä kiroatte. Kumpikin asenne on yhtälailla jonninjoutavaa jollotusta.
Eivät ne munkit siellä tiedä mistään mitään sen enempää kuin SINÄ siellä voit tietää jos Kaikki Osuu Kohdalleen. Ja Amazonia ei kohta enää ole. Ei ainakaan metsiä.
Huonokin työkalu on parempi kuin ei mitään, ettei tarvitse kynsin kaivaa.
Mutta silloin kun kyseessä on tekele jota todella voisi käyttää hyödyllisesti, onko syytä langeta nirppanokkaisuuteen?
Voihan sitä pitää MITÄ TAHANSA ikonia itsellään. Voi palvoa Raamattua ainoana oikeana Tiedon lähteenä. Voi ajatella että Tiibetissä ne tietävät kaiken, ja nyt on heti syytä lähteä pyörimään väkkäränä Kailas-vuoren ympäri. Tai ehkäpä Amazonin alueen intiaanit ovatkin aina tienneet sen Jutun jota nyt sitten kannattaa lennähtää hakemaan.
Mitä merkitystä sillä on onko joku juttu "uusi" vai "vanha"? Kaikki se on pelkkää puppua jos siitä muodostuu riippa josta ei pääse eteenpäin. Itsekehityksen kannalta kaikki maailmassa, AIVAN KAIKKI, voi olla työväline. Mutta emmehän me mitään töitä tee, kun me mieluummin asetame kuokan seinälle ja katselemme sitä ihaillen. Tai ehkäpä nakkaamme kuokan kaivoon ja kiroamme perään?
Äärimmäisyydet sucks.
Sitten voi toki käydä niin että omasta kuokasta katkeaa yksi piikki, ja mitäpä sillä sitten enää haromaan. Mutta miksi silloin tekisi niin että menisi toisen ihmisen luo ja ilmoittaisi että kuokat ovat perseestä, ja ottaisi sen toisen ihmisen kuokan pois ja heittäisi sen suohon?
Mutta mitäpä tätä enempää vääntämään. Sanonpahan vain että
nimillä, lähteillä, sanoilla, kirjoilla, keinoilla
millään ei ole mitään muuta merkitystä kuin saako sillä tuloksia aikaan. Hylätkää siis se mitä palvotte ja se mitä kiroatte. Kumpikin asenne on yhtälailla jonninjoutavaa jollotusta.
Eivät ne munkit siellä tiedä mistään mitään sen enempää kuin SINÄ siellä voit tietää jos Kaikki Osuu Kohdalleen. Ja Amazonia ei kohta enää ole. Ei ainakaan metsiä.
Huonokin työkalu on parempi kuin ei mitään, ettei tarvitse kynsin kaivaa.
Vastaukset 63
Vanhimmat
Minä olen perinteisesti ennustanut Muumi-pelikorteilla, Nalle-Puh korteilla ja Tohtori Sykerö korteilla. Ovat toimineet oikein hyvin.
Joskus taas ennustan heittämällä kolikkoa, tai viskaan esimerkiksi salmiakkiaskin palasen maahan ja katson kuinka päin se laskeutuu.
Joskus taas pyörin paikoillani ja lähden kulkemaan sinne minne sormi lopulta osoittaa. Yleensä sieltä löytyy jotakin mielenkiintoista, kuten esimerkiksi ruokaa.
Kerran tein ruokaostokseni niin, että pyörin ympäri silmät kiinni ja ostin sen mitä sormeni osoitti. Siitä tuli ihan hyvät ostokset. Joskus käy niin ettei jaksaisi miettiä ja valita. Silloin voi arpoa ja antaa kohtalon johdattaa.
Reilu viikko sitten ennustin ystävälleni Rider-Waite taroteilla sen tavallisen kolmen kortin setin "mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus". Tulokset olivat todella mielenkiintoisia ja osuvia. Tässä on se että, että korttien sisältö on jo alunalkaen suunniteltu ennustamista ajatellen, mitä ei voi sanoa Nalle Puh korteista (jotka silti myös toimivat hyvin).
Ainoat kortit mitä en enää suostu käyttämään ovat teennäiset Zen-tarotit. Kunnon kungfunoita käyttää tietysti I Chingiä näihin hommiin. Niissä on paljon enemmän sitä tsenniijä.
Joskus voi kuitenkin vaikka vain tyhjentää mielensä ja katsoa mikä kuva tai ajatus tulee ensimmäisenä mieleen. Jos maaginen intentio on tarpeeksi luja, voi tulla merkittäväkin visio.
Itselläni on nämä iänikuiset Thoth-kortit, mutta eivät ne oikein tunnu sanovan sitä eikä tätä. Ainoan kerran kun korttilevitelmä on tiennyt tasan oikein oli kyse siitä että "tuleeko tämä suhde onnistumaan vai ei". Kortit sanoivat että ei ja niinhän siinä kävi. (Lapsukaiset siellä: kortit eivät sitä päätä...)
Minullakin on Crowlyn kortit. Olen saanut tuloksia niilläkin, mutta on kyllä totta, että kuvitus on vaikeaselkoista. Kortit ovat kyllä tosi hienoja, ja niissä on runsaasti symboliikkaa josta repiä tulkintaa, mutta tässä tapauksessa runsaudenpula ehkä tekee tulkinnasta vain vaikeampaa. Rider-Waiten yksinkertaisempi symboliikka on sikäli tehokkaampaa.
Thoth-pakka on kyllä minusta oikein laadukas. Kuvat ovat hyvin tehty. Symboliikka on perinteistä, eikä Crowley ole paljoakaan muunnellut tarottien alkuperäisiä nimiä ja merkityksiä. Mutta sen käyttö vaatii jokaisen kortin kuva-aineksen perusteellista tutkiskelua ennen pakan käyttöönottoa ja perinteisen symboliikan erinomaista tuntemusta. Ainakin länsimaisen alkemian kuvasto pitää olla hyvin hallussa.
...oli nuorena kuollut tyyppi joka ehti väkertää Suuren Arkanan kortit. Näistä on Elisabeth Haich sitten repinyt kaikenlaista sanoisinko alkemiallista matskua kirjaansa "Tarot", elikkäs nuo kortit ovat kuvaus Tiestä.
Ainakin kuvat ovat sopivan simppeleitä, mutta silti symboliikkaa tulvillaan.
Henk.koht. esimerkki selventänee asiaa miksi koen tärkeäksi rummuttaa "käyttäkää kaikkea" -teemaa.
En tietäisi erinäisistä asioista yhtään mitään jos en olisi lukenut Castanedan kirjoja. Nuusku täällä kuitenkin on tehnyt selväksi että mies on pelkkä huijari, väärentäjä ja valehtelija.
Tästä aiheesta on maailmalla käyty varmasti polemiikkia jo vuosia. Mutta vaikka minua ei CC:n motiivit, persoona tai oikeastaan paljon mikään hänessä kiinnosta, vaan se että saako hänen kirjoistaan jotain vai ei, niin herää kysymyksiä:
- missä muualla voisi löytää ajatuksen tietoisesta unennäöstä, ilman että sitä pidetään vain huvittelumuotona
- missä muualla enkelit, pirut, örkit ja muut kummajaiset esitetään kiihkottomasti siten että niistä katoaa täysin rasittava uskonnollinen paino
- mainitkaa kirjoja jotka ikäänkuin salavihkaa saavat ihmisen vakuuttumaan siitä että hänellä olisi potentiaalia paljon enempään kuin syömiseen, juomiseen ja naiskenteluun
En nyt tarkoita että aah ooh CC forever, vaan siis että kertokaa toki jos tiedätte niitä lähteitä joista CC mahdollisesti on ammentanut. Paitsi sitten tietysti jos ne lähteet ovat jotain kuivakkaa jäkätystä sielusta, jumalista yms. niin antaapi olla.
Halusi tai ei, täällä itsekukin saattaa vaikuttaa jonkun toisen ihmisen kehitystiehen kommenteillaan, ja minä en totisesti halua sitä että joku menettää tilaisuuden avata ovi sen vuoksi että jäämme tänne arvostelemaan että
- onpas ruma ovi
- tämä ovi on varastettu toisesta talosta
- ovihan on perkele vino
- en tykkää tästä ovesta
Ymmärtääkö joku vai kirjoitanko tänne sata kertaa taas?
>> missä muualla voisi löytää ajatuksen tietoisesta unennäöstä, ilman että sitä pidetään vain huvittelumuotona >>
Ainakin tiibettiläisestä unijoogasta.
>> missä muualla enkelit, pirut, örkit ja muut kummajaiset esitetään kiihkottomasti siten että niistä katoaa täysin rasittava uskonnollinen paino >>
Castanedakin sattumoisin tuli luoneeksi kirjoillaan jälleen yhden uskonnollisen kultin, örkkeineen kaikkineen. Kirjoissa on kaikki olennainen noidan etiikasta, käytännön harjoituksista, henkimaailman eri tasoista, mystisistä muinaisista mestareista ja vielä lupaus kuolemanjälkeisestä elämästäkin, plus koko joukko kirjoja, workshoppeja ja opetusvideoita. Castanedistit ovat lisäksi usein yhtä kiihkouskovaisia kuin muutkin. Ja kommentti "ei sillä ole väliä onko ne jutut keksittyjä" on minusta absurdi. Minäkin diggailin Castanedan tarinoista. Ne ovat oikein inspiroivia. Mutta en antaisi oman kuolemattoman sieluni kohtaloa niiden varaan enempää kuin Tarun Sormusten Herrasta.
>> mainitkaa kirjoja jotka ikäänkuin salavihkaa saavat ihmisen vakuuttumaan siitä että hänellä olisi potentiaalia paljon enempään kuin syömiseen, juomiseen ja naiskenteluun >>
Minkä tahansa kulttuurin uskonnollinen perimätieto tekee tämän aina. Ei todellakaan ainoastaan muinaisen Meksikon intiaanien. Oikeasti, sinä et ole tainnut paljonkaan lukea mitään oikeaa uskonnollista kirjallisuutta, vaan ainoastaan ison kasan New Age kirjoja, ja jotain spekulointia Jeesuksen jälkeläisistä.
Oikea aikojen karaisema kulttuuri ja sen jalot tuotokset, mikä kansa sen onkaan luonut, on henkevää. En tiedä mihin osoittaisin, kun tekee mieleni vain levitellä käsiä! Lähde mihin ilmansuuntaan vain niin johan löydät. Tarvittiin teosofi keksimään, että kaikki voidaan vain lainata sieltä täältä kuulopuheiden perusteella ja koota yhteen nojatuolissa istuen, ja pitää sitä vielä alkuperäistä parempana.
Oikeasti, minua oikein hävetti erään luennoivan teosofin puolesta kun hän kertoi tiibettiläisestä unijoogasta. Hän jätti viimeisen osan harjoituksesta kokonaan pois, sanoen että "minä edustan sellaista koulukuntaa, jossa alempiin chakroihin ei lainkaan keskitytä". Siinä olisi pitänyt keskittyä visualisoimaan musta piste jossain navan seudun alla.
Mutta tämä tekopyhä munaton teosofieunukki oli mielestään älykkäämpi kuin tiibettiläiset unijoogit. Hän jättää menetelmästä pois sen viimeisen osan mielestään sopimattomana. Ja silti kehtaa esitellä kertomaansa tiibettiläisenä unijoogana. Ja sanoo luottavansa "muinaiseen viisauteen". Justiinsajoo, kunhan siitä voi jättää osan pois omien ennakkoluulojensa tähden. Kyllä minua nauratti. Miten voi joku pelätä omaa seksuaalisuuttaan niin paljon??? :-D
Jaahas. Tässä tuli nyt sitten haukuttua teosofitkin vielä castanedan lisäksi. No tuleepahan ainakin näkökulmani selväksi.
>oli mielestään älykkäämpi kuin
Siinähän se probleemi vissiinkin piileekin. Että ei kerrota mistä on ammentanut, ja antaan ymmärtää että hänen oppinsa on paras tähän mennessä.
Ristiinuskovaisille on näilläkin palstoilla iät ajat jankutettu että Välimeren kulteissa on monissa samat tekijät kuin Jeesus-tarinassa, eikä vaan mene perille.
Miksei siis leikkaa ja liimaa -toiminto löytyisi muidenkin porukoiden parista.
>jätti viimeisen osan harjoituksesta kokonaan pois, sanoen että "minä edustan sellaista koulukuntaa, jossa alempiin chakroihin ei lainkaan keskitytä"
Miksiköhän sitten ollenkaan toimitti mitään harjoituksia. Taasko kerran vain omaa kruunuaan kiillottaakseen sitten vaan...
>et ole tainnut paljonkaan lukea mitään oikeaa uskonnollista kirjallisuutta, vaan ainoastaan ison kasan New Age kirjoja, ja jotain spekulointia Jeesuksen jälkeläisistä
Näin on tainnut päästä tapahtumaan. "Oikea" uskonnollinen kirjallisuus on minusta uskomattoman tylsää jauhantaa. Olen lukenut ns. "pyhiä kirjoja"; Raamattua melko perusteellisesti (ehkä jotain hikisiä profeettoja jäänyt väliin), Koraani olisi tarkoitus joskus saada käytyä läpi, Bhagavad-Gita löytyy hyllystä ja Tao Te King tuli lukaistua. Dhammapadan luin joskus nuorena, Mahabharatankin taisin lukea, tosin en ole varma minkä sortin (oliko lyhennelmä). Mutta uskonnollisuutta kirjallisuutta eli _uskovaisten_ "näin se nyt sitten on" -katekismuksia eli lässynlässyn-selityskirjoja en siedä.
(Kun joskus 10-vuotiaana aloittaa niin ihan kaikkea ei meinaa muistaa enää vuosikymmenten jälkeen.)
Jaa, luin minä teininä jonkun adventistien kirjan, ja olin kovin vaikuttunut siitä että olivat osanneet selittää Raamatun kohtia niin hyvin. Sittemmin olen tosin tullut siihen tulokseen että taitava selittäjä selittää mitä vaan mistä vaan, ja Raamattu on mitä loistavin kirja seliteltäväksi.
Mutta toisaalta ei nitä New Age -kirjojakaan ihan niin isoa kasaa ole ollut, sillä jätin ammoin välistä pois kaikki "rajaton rakkaus" -löpötelmät ja muut semmoiset jotka koin pystyväni itsekin kirjoittamaan koska tahansa jos tarpeeksi sokerihumalaan hankkiudun. Newagereillakin on newagereimmat tyyppinsä, ja itse olen mieluummin sitä sortimenttia joka lukee niin Ultraa kuin Tähdet ja avaruus -lehteä. (Tosin Ultra nykyään on jo liikaa rajatonta rakkautta.)
Ehkäpä se CC on siksi ollut minulle niin kova sana että se ei ole sitä rakkaus-löpinää... Minusta tuntuu vähän siltä että kaikenlaisista ekstaaseista ja haltiotiloista huolimatta maailmankaikkeus ei voi olla niin simppeli tapaus että kunhan vaan hankkiutuu tarpeeksi ihmeelliselle tietoisuudentasolle niin sen jälkeen kaikki on "kuule sinua rakastetaan". Tämä nyt on taas vähän vaikea juttu selittää, kun en pidä pelkoa tai vihaa tunteita joita tarvittaisiin välttämättä jossain ultimaatumissa extremetietoisuudentilassa, mutta se että koko maailmankaikkeuden mysteerin takana olisi typerä omahyväinen hymy joka löytyy uskovan pärstävärkiltä on minulle liian paksua. Enkä minä nyt puhu ristiinuskovaisista, vaan kaikista jotka haluavat uskoa mihin hyvänsä.
Äh, olkoon tuollainen ajatuksenpoikanen, kun en saa sitä kasvamaan suureksi mietelmäksi.
>> CC ei ole sitä rakkaus-löpinää >>
Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta olen sitä mieltä, ettei uskottavan ja särmikkään henkisen opetuksen suhteen tarvitse tyytyä Castanedaan. Sellaista kyllä löytyy muualtakin.
Minä ainakin olen löytänyt. Joskus noin viisi vuotta sitten minua alkoi ottamaan CC päähän siinä määrin, että otin tavoitteekseni päästä siitä yli, ja ylittää Castanedan ajattelun tason, pystyä itse parempaan. Ja omasta mielestäni olen niin myös tehnyt.
Huomioi myös, ettei kaikkein parhaimpia opetuksia ole kirjoitettu opetustekstien muotoon.
Suurimmat opetukset ovat sellaisia joita ei voi antaa suoraan, vaan jotka täytyy itse epäsuorasti oivaltaa tutkimalla laadukasta materiaalia. Esimerkiksi jos haluaisit oppia tuntemaan ja käsittelemään konfliktitilanteita elämässäsi, parempi ratkaisu kuin lukea "Kuinka ratkaisen konfliktit elämässäni" nimisen kirjan, voisi olla esimerkiksi katsoa jokin laadukas dokumentti sodan historiasta tms. Tai jokin kirja... vaikka Saddam Hussein vaimon elämänkerta, heh.
Siis jotakin, jossa ei suoraan anneta vastauksia, vaan joka pitää sisällään riittävän syvällistä ainesta, että voit itse syntetisoida ymmärryksesi sitä tutkimalla.
Tai jos haluat oppia liikkumaan sulavasti, mene akvaarioon tarkkailemaan mustekaloja pariksi tunniksi, tee muistiinpanoja, ja sitten kotona kokeilet tehdä itse perässä. Liikutat kehoasi kuin mustekala. Siten Kung-Fu:kin keksittiin, eläimiä matkimalla.
Mustekalakungfu olisikin aika hieno juttu! ;-)
Todella laadukkaat uskonnolliset kirjoitukset ovat samanlaisia. Et löydä niistä aivan suoria vastauksia mihinkään kysymykseen. Mutta saat runsaasti sellaista aineistoa, jonka avulla pystyt luomaan ymmärryksesi asioista, työn kautta jossa hyödynnät saamiasi työkaluja.
Minä olen noin kolmisen vuotta kypsytellyt ihan omaa oppimisen teoriaani. Kutsun sitä nimellä "kriittinen massa". Se perustuu omiin kokemuksiini siitä, että parhaat oivallukset syntyvät ikäänkuin automaattisesti, kuin jonkinlaisen mentaalisen ydinreaktion tuloksena, ei järkeilemällä. Ydinreaktio kuitenkin vaatii tarpeeksi suuren ja tiiviin massan laadukasta ainetta käynnistyäkseen. Olen saavuttanut monta kertaa kriittisen massan esimerkiksi katsomalla jotakin elokuvaa tai dokumenttia tai lukemalla kirjaa, siis oivaltanut automaattisesti tai spontaanisti jotain jota ei varsinaisesti sanota teoksessa.
Edellytyksenä tällaiselle oppimiselle on äärettömän kiinnostuneisuuden tila. Sinun täytyy tarkkailla valppaasti kohdettasi (olipa se kirja, elokuva, eläin, jokin arkinen tilanne tai toinen ihminen). Sinun täytyy uskoa vakaasti että voit ymmärtää jotakin, jos vain olet avoin sille mahdollisuudelle ja tarkkailet valppaasti. Sinun täytyy painaa mieleesi tarkasti kaikki asiat jotka saat selville kohteestasi, ilman että luokittelet asioita heti tai tulkitset niitä valmiiksi. Siis täytyy kerätä tajuntaan pureskelematonta "hengen ravintoa".
Sitten kun sitä on tarpeeksi, se "syttyy" ja tuloksena on jonkinlainen psyykkinen orgasmi. Ja silloin ymmärrät jotain äärimmäisen syvällistä siitä mitä olet tarkkaillut.
Castanedalaisittain voidaan puhua sisäisen dialogin hiljentämisestä, yhdistettynä mihin tahansa tekemiseen. Mutta jokin todella mielenkiintoinen tutkimuskohde tekee oivalluksen saavuttamisen todennäköisemmäksi.
Esimerkiksi jokin eläin on sellainen mielenkiintoinen kohde. Tai hyvin tehty dokumentti. Tai vaikkapa virtaava vesi.
>> se että koko maailmankaikkeuden mysteerin takana olisi typerä omahyväinen hymy joka löytyy uskovan pärstävärkiltä on minulle liian paksua. >>
Huomio pois kyynisyydestä! Ajattele hetkeä omassa elämässäsi, jolloin olet ollut kaikkein onnellisimmillasi, jolloin sinulla on ollu se leveä hymy korviin saakka. Hetki jolloin olit inhimillisen onnellisuutesi lakipisteessä. Muisteletko sitä hetkeä tänä päivänä sinä hetkenä, jolloin sinun naamallasi oli jokin typerä omahyväinen sokerikuorrutettu hymy, hetki jonka tapahtumisen hyväksyminen on sinull aivan liian paksua, jopa häpeällistä? Tuskin. Se hetki on sinulle mitä todennäköisimmin erittäin tärkeä muisto, ja jotakin jonka kernaasti kokisit uudelleen.
No, sellainen jalo ja oikea tunne se on kun William Blaken sanoin "energia on ääretön ilo". Ei se ole mitään helvetin hangonkeksimainosta, vaikka se kirjoitettuna kuulostaisi kuinka typerältä hyvänsä. Jumala on rakkaus. Miltä se kuulostaa? Se on totta, voin vakuuttaa. Minä tiedän, olen kokenut sen tunteen. Eikä se hymy mikä siihen liittyy ole mikään kannabishipin typerä omahyväinen irvistys, vaan sellaisen hymy, joka Tietää kuinka olemassaolo on suuri vitsi, ja on sen vuoksi "huvittunut".
Se mitä puhut kuulostaa tutulta. Kun kirjoitin ensimmäisen ja kenties ainokaisen romaanini, ängin siihen kaiken mahdollisen mitä jostakin ali- ja kenties ylitajunnastakin pulppusi, erittelemättä sen kummemmin mikä olisi hyvä ja mikä "pahaa". Ei fiktiota voikaan kirjoittaa, mikäli alkaa sensuroida itseään. Ja se juuri, se että on otettava vastaan ihan kaikki, tekee kirjoittajista omahyväisiä kääkkiä joita eräät ottavat asiakseen inhota tulenpalavasti. Että eikö se penteles voi jättää mitään asiaa rauhaan! Ja lopettaisi jo paskanjauhamisen hyvän sään aikana!
Kirjoittaminen ei tietenkään ole koko elämä, mutta samaa henkeä siitä löytyy kuin Itsekehityksen tiestä. Mikä tahansa on materiaalia. Tai niin sen ainakin pitäisi olla.
Pitkittyneen tapaus CC:n kohdalla se miksi en ole hänen kirjoihinsa vielä kyllästynyt voi johtua siitä että en ole mennyt niihin tarpeeksi syvälle tai pitkälle sisään. Minulla oli mielenkiintoa hajauttavana (tai vakauttavana?) tekijänä kaikkinielevä kiinnostus edellisiin elämiin, ja siitähän tulee tietenkin väistämättä ristiriita don Juan -näkemyksille. En myöskään millään jaksanut alkaa uskoa olevani naguaali, vaikka olenkin aina ollut mielelläni jonkinlainen hengellinen opas aina halutessani. Naguaaliksi itseään kuvittelevat ihmiset ovat aivan oma luokkansa... Kirjoittelin kerran yhden sellaisen kanssa. Mies, tottakai. Lännen noita wannabee olin jossain määrin toki, kun huvitti ajatella kuitenkin olevansa edes jollainlailla *erityinen* ja kun ei tässä millään misseydelläkään voi briljeerata. Sitäpaitsi on aina ollut hauska olla hullu, vaikka toki alkaa jo sekin tökkiä että peittelee tai sivuuttaa omia luonnevikojaan romanttisella hullunaolemisella, heh heh...
Ehkä minä duunaan kaikkea muutenkin jotenkin puolisydämisesti. Juttuhan on siis niin, että en ole koskaan halunnut dipata itseäni täydellisesti minkään opin liemeen, koska sehän voi olla pelkkää puppua koko oppi ja sitten ottaisi päähän. Älyllisyys minussa tekee minusta sen verran ylpeän että en halua rämpiä paskassa huomatakseni että rämmin paskassa. Ylenkatseellisestihan olen myös katsellut ihmisiä jotka toitottavat kaikkialla suurta romanttista rakkauttaan, pettyvät, ja kohta huutavat taas jonkun toisen rakkauden perään. Samanlaista se on kulttien, lahkojen ja oppienkin kanssa. Eivätkö ihmiset ikinä opi?
Ehkäpä hintana kuitenkin on lapsenomaisen innostuksen menetys.
Tai sitten sitä sörkkii vähän sieltä ja vähän täältä, antautumatta täysin millekään.
>Jumala on rakkaus. Miltä se kuulostaa? Se on totta, voin vakuuttaa. Minä tiedän, olen kokenut sen tunteen.
Olen kokenut itse rakkaus-kokemuksen pari kolme kertaa. Ainoastaan yhteen niistä liittyi selkeästi joku olento, mutta hänkään ei ollut jumala. En tiedä onko ensin muna vai kana, että koenko tuollaiset kokemukset persoonattomina koska en usko persoonajumalaan, vai onko jumaluus minulle asbstrakti nimenomaan koska se on sisäinen kokemukseni? MUTTA nythän tässä en tiedä tarkalleen mitä sinä tarkoitat Jumalalla, joten ehkäpä en puhu samasta asiasta kuin sinä.
>Hetki jolloin olit inhimillisen onnellisuutesi lakipisteessä.
Viimeistään 19-vuotiaasta asti olen kokenut että tuo lakipiste kuuluu edellisimpään elämääni. Nimenomaan sen täydellisen rakkauden vuoksi jota silloin koen kokeneeni minä uskon että näkyni/kokemukseni/tunteeni menneestä ovat totta. Kukatahansa voi mieltää tuon tunteeni romanttiseksi haihatteluksi; että menneisyyteen projisoidaan se mitä on aina halunnut, mutta ei tämä asia minulle älyllisellä pähkäilyllä siitä muuksi muutu. Se on minulle hengellinen subjektiivinen totuus, jota en pysty repimään olemattomiin vaikka pääni söisin.
Toisaalta voikin sitten olla että nykyisessä elämässäni harjoittelen lakipisteen saavuttamista ilman että minulla on tukena henkilöä jota voisin rakastaa. Todellinen rakkaus ei tarvitse enää mitään erityistä kohdetta itselleen...
>>>Minä olen noin kolmisen vuotta kypsytellyt ihan omaa oppimisen teoriaani. Kutsun sitä nimellä "kriittinen massa". Se perustuu omiin kokemuksiini siitä, että parhaat oivallukset syntyvät ikäänkuin automaattisesti, kuin jonkinlaisen mentaalisen ydinreaktion tuloksena, ei järkeilemällä. Ydinreaktio kuitenkin vaatii tarpeeksi suuren ja tiiviin massan laadukasta ainetta käynnistyäkseen. Olen saavuttanut monta kertaa kriittisen massan esimerkiksi katsomalla jotakin elokuvaa tai dokumenttia tai lukemalla kirjaa, siis oivaltanut automaattisesti tai spontaanisti jotain jota ei varsinaisesti sanota teoksessa.
Hymymeditaatio on dhyanan (Djaanan? Tiaanan?) peruskamaa, sympaattista magiaa. Rauhoittaa mielensä, vääntää kasvoille hymyn, ja antaa bodymindin itseään vahvistavan luupin ottaa kierroksia yhä syvenevään autuuden onnen tilaan, hekkuman huippuun. Ainoa varoituksen sana, että tekniikka ei toimi, jos odottaa siltä jotain, ajattelee että että eikös jo tuu tai että tässäkö tää. Pitää vaan antaa homman hoitaa itsensä niin se syvenee, mikä on homman helppous ja vaikeus.
PS: Joka toista haukkuu, se itse paukkuu, t. Typerä Kannabishippi.
>> Tai sitten sitä sörkkii vähän sieltä ja vähän täältä, antautumatta täysin millekään. >>
Minusta tuo on paljon vakavampi ongelma. Puhut usein niin kuin olisi jotenkin tosi helppoa ryhtyä johonkin, omistautua jollekin, antaa sielunsa jollekin... vaikka se on oikeasti tosi vaikeaa. Ehkä joku voi kääntyä kristityksi päivässä tai mutatoitua harekrishnaksi viikossa, mutta minä väitän, että tuollaiset pikakääntymiset ovat usein pinnallisia. Samaa kuin ennenkin erilaisella kuorrutuksella. Oikea muutos vaatii oikeaa omistautumista, antautumista ja sitoutumista. Ei sellaista, että on milloin tahansa valmis hylkäämään sen mitä on päättänyt ja paeta kukkuloille.
Val tuolla unessaan väitti itseään buddhalaiseksi. Itse katson, vaikka olenkin samaan suuntaan kallellaan ja pidän buddhalaista filosofiaa selkeimpänä eli ristiriidattomimpana ja kokonaisvaltaisimpana kaikista, että en ole buddhalainen, koska en ole, toistaiseksi ainakaan, tietoista päätöstä turvautua kolmeen jalokiveen (Buddha, Dharma ja Sangha (eli samanhenkisten poppoo)).
Ei näitä antautumishommeleita ole tarvetta väkisin kiirehtiä tai lykätä, kyllä elämä vie sitten kun hetki koittaa, kunhan koittaa pysyä avoimena ja tarkkaavaisena.
>> Kaiken minkä tietää, sen tietää jo, oppiessa ja oivaltaessa riisutaan verho >>
Tuokin on totta, mutta jälleen vain yksi (älyllistävä) tapa kuvailla oppimista. Ei mikään lopullinen totuus.
Yhtä totta kuin poisoppimista, oppiminen on uudelleenmuistamista (kts. Platon, anamnesis), tai Philip K. Dickin malliin: Muistinmenetyksen menettämistä.
Joka sekin on älyllistävä ja liian rationaalinen kuvaus.
Mutta joka on myös totta.
Onneksi kuitenkin riittää, kun sanoo jotain riittävän tarkasti. Riittävän tarkkaa on se, jonka perusteella voimme tehdä päätöksiä ja saada tuloksia.
>> tärkein pointti uupuu. >>
Tuo sinun tärkein pointtisi vaikuttaa minusta vain toisenlaiselta näkökulmalta, ei sen tärkeämmältä.
Aivan. Eihän sitä voi tuosta noin vaan ryhtyä esim. Jeesus-uskovaiseksi, jos omassa päässää nauraa jo koko jutulle valmiiksi. Ehkä tuo CC on kuitenkin sen verran ajatusmaailmaani vaikuttanut, että minulla idea siitä että mitä se voisi olla kun hankkiutuisi mukaan johonkin liikkeeseen josta haluaa jonkun yhden ainoan vaikutuksen itseensä, tai enemmän, ja sitten todellakin sukeltaisi siihen tosissaan. Mutta miten voi mennä tosissaan kun alunperinkin tietää että menee leikisti tosissaan?
Toisaalta taas ehkä minua ei vaan kiinnosta tonkia jotain missä on möyritty jo iät ajat. Minä tarvitsen ihan oman juttuni, edes näennäisesti omintakeisen ja upouuden. Ja onhan minulla jo. Minulla on ihan ikioma guru tai henkiopas, joskin jossain mielikuvituksen ja todellisuuden rajalla kun en tohdi "häneen" täysillä uskoa, vaikka sydän sanoisi mitä. Minulla on näkemykseni siitä että jumaluus on asbraktio ja konkreettinen hänestä tulee vain meidän elävien olentojen kautta, jotka olemme hän.
Sisimmässäni kokisin epärehelliseksi mennä riekkumaan hihhulien sekaan vain saadakseni jonkin tietyn fiiliksen, tai mitä nyt milloinkin (pullaa). Kuka sinne edes käskee menemään, paitsi CC:n iänikuiset kirjat ja ajatus siitä että pitää tehdä mitä tahansa. Pitääkö? Vaikka kokisi että se on väärin?
Toisaalta ei määkiviä lampaita voi vahingoittaa sillä että esiintyy itsekin lampaana.
Olen joskus puolitietoisesti pähkäillyt mitä sanoisin jos joku ristiinuskovainen tulisi kovistelemaan ihan pärstäkohtaisesti noiden uskomusten kanssa. Taisin päätyä siihen että voisin sanoa olevani buddhalainen, koska erittäin laajassa mielessä ajatellen kristitty voisi minut sellaisena käsittääkin.
- en usko Jumalaan (persoonana)
- mietiskelen reinkarnaatiota ja karmaa ja kuinka pysyvää pysyvä on, vai onko vain muutosta
- yritän meditoida (onnistumis% tosin niin ja näin)
Joskus ihmisten kanssa on helpointa puhua sillä kielellä mitä he ymmärtävät. Jos kristitylle sanoo että on uskonnoton, nousee kauhea älämölö. Jos sanoo olevansa buddhalainen, kristitty kuvittelee asiasta jotain tietävänsä ja on hiljaa. (Tai sitten mäkättää Buddhan palvomisesta, mutta sehän on jo typeryyttä niin kristitylle kuin buddhalaisellekin.)
>>----William Blaken sanoin "energia on ääretön ilo"
Minulla on kokemus, että se menee toisinkin päin: ilo on ääretön energia. Kun on iloinen on energinen. Kun on energinen on iloinen. Energisellä tuulella ollessaan on vaikea kyrsiintyä mistään.
>>Jumala on rakkaus.
Yhtä hyvin voisin sanoa että parvekkeellani olevat talvirenkaat ovat rakkaus. Jumala on vähän kumma käsite. En minä ymmärrä miksi rakkauteen tarvittaisiin jumalaa. Tai päinvastoin. Rakkaus on edelleen sitä edellämainittua iloista energiaa. Rajattomuuden ja tasapainoisuuden täyteyttä. Sen mainitsemasi olemassaolon suuren vitsin tajuamista ja todeksi elämistä joka hetki.
>>>Yhtä totta kuin poisoppimista, oppiminen on uudelleenmuistamista (kts. Platon, anamnesis), tai Philip K. Dickin malliin: Muistinmenetyksen menettämistä.>Onneksi kuitenkin riittää, kun sanoo jotain riittävän tarkasti. Riittävän tarkkaa on se, jonka perusteella voimme tehdä päätöksiä ja saada tuloksia.>Tuo sinun tärkein pointtisi vaikuttaa minusta vain toisenlaiselta näkökulmalta, ei sen tärkeämmältä.
>> Toisaalta taas ehkä minua ei vaan kiinnosta tonkia jotain missä on möyritty jo iät ajat. Minä tarvitsen ihan oman juttuni, edes näennäisesti omintakeisen ja upouuden. >>
Tuossa sinulla on mielestäni täysin turha psyykkinen muuri, johonka olet kiinnittynyt puhtaasti oman egomaanisuutesi vuoksi.
Tonkia jossain missä on möyritty ja iät ja ajat?
Puhut halventavasti sinua edeltäneiden ihmisten elämäntyöstä, jonka jatkaja sinä kuitenkin olet, miljoonien vuosien mittaisessa ihmiselämien ketjussa.
Käytät tulta, pyörää, suomen kieltä ja muita työkaluja, jotka sinun esi-isäsi ovat keksineet. Luet kirjoja jotka sinun edeltäjäsi ovat kirjoittaneet. Tiedät olevasi viisaudestasi puolet velkaa niille jotka ovat sinua opettaneet. Kaikki ei ole tullut sinusta itsestäsi automaattisesti.
Tällainen "kaikki lähtee minusta itsestäni, en tarvitse muuta kuin omat spontaanit fantasiani, minä voin luoda kaiken uudelleen itse" ajattelu on tyypillistä pseudopostmodernistista dekonstrukturalistista hömppää.
Etkö jättäisi inhoasi?
Universumi vain on hämmentävä paikka. Kun lähestyt sitä, se raiskaa sinut nenänreikiäsi myöten. Se musertaa sinut tahtonsa alle. Se osoittaa sinulle mahtinsa.
Etkö lakkaisi etsimästä täydellisyyttä?
Antaudu maailman kepposille! Vasta kun rakastat sitä puutteineen kaikkineen, se paljastaa sinulle salaisuutensa.
Miten oma miehesi reagoisi jos sanoisit hänelle: "Onpas sinulla oksettava finni nenässäsi, hyi, en saata katsoa sinua", vaikka juuri sitä ennen kehuit hänen kädentaitojaan tai persoonallisuuttaan. Taatusti hän loukkaantuisi, ajattelisi että pidät häntä arvottomana jne.
Ja sitten, miten ajattelet maailman kohtelevan sinua, jos itse tuomitset sen? Se myös tuomitsee sinut, hylkää sinut pettyneenä ja loukkaantuneena.
>> taitamattomasti lukeva saattoi saada sellaisen vaikutelman viestistäsi, joka ei siis ollut riittävän tarkasti sanottu, että positivismi on okei >>
Heh. Vittu mitä disclaimereiden juhlaa. Hyvä meininki. Hei, mutta mää olen puhunut kielen riittämättömyydestä melkein jatkuvasti, koko tämän palstan olemassaolon ajan, enkä viitsi aina mainita sitä erikseen... :-) Joten voit pitää annettuna sitä, että minä en juuri piittaa sanoista, vaan mielestäni tärkeämpää on antaa romanttinen tai impressionistinen vaikutelma, joka tuottaa kuulijassa oikeanlaisen biokemiallisen reaktion, joka keskeyttää älyllisen spekuloinnin ja postuloinnin noidankehän.
Sun kanssas keskusteleminen on jotenkin ihan omituista. Mutta ei se mitään.
>> Minulla on kokemus, että se menee toisinkin päin: ilo on ääretön energia >>
Niin. No jos energia = ääretön ilo, niin tottakai ilo = ääretön energia. Kuinkas muutenkaan? :-)
>> Yhtä hyvin voisin sanoa että parvekkeellani olevat talvirenkaat ovat rakkaus >>
Hmm. No kenties voisit sanoa niin, mutta kenelle sanoisit sen, ja mitä odotat jonkun ymmärtävän sanoistasi?
Tämä "Jumala on Rakkaus" lausahdus on sellainen minun hassu pikku suosikkini. Se on monellakin tavalla mielenkiintoinen. Se on tavallaan yhtä tyhjänpäiväinen kuin "Hauki on Kala". Toisaalta, siinä kiteytyy monen kristityn uskonelämä (tai sen puute).
Toisaalta kun itse koin sen mitä kutsun Heräämiseksi tai Voimaantulemiseksi, minä tajusin, että totuuden voi ilmaista monellakin tavalla. "Jumala on Rakkaus" on yksi tapa monista. Mutta ironia on siinä, ettei kukaan voi ymmärtää mitä se tarkoittaa. Ja kun ymmärtää, sanat menettävät merkityksensä. Niitä ei enää tarvita.
Mutta en nyt sanoisi, että talvirenkaat vetävät vertoja Jumalalle. Jumala on kuitenkin käsite ja todellisuus, jonka tutkimiselle on uhrattu paljon aikaa ja vaivaa. En ole itse kristitty saati edes monoteisti, mutta ovathan teologian kirjat toki mielenkiintoisempia kuin Bilteman opas talvirenkaiden vaihtoon.
Voidaan saivarrella ja sanoa että valaistunut rakastaa kaikkea, jopa talvirenkaita, yhtä paljon kuin Jumalaa. Mutta kyllä ensin kannattaa vähän rajoittaa fokusta, jos meinaa saada kiinni siitä fiiliksestä miltä tuntuu olla yhtä universumin kanssa.
>> Jumala on vähän kumma käsite. >>
On, on. Äärimmäisen kumma. Eikä se ole vain yksi käsite, vaan hyvin suuri joukko erilaisia käsitteitä. Sanasta Jumala ei vielä voi sinänsä päätellä oikeastaan mitään.
>> En minä ymmärrä miksi rakkauteen tarvittaisiin jumalaa. >>
Mutta miksi sitten tarvittaisiin rakkauttakaan?
>> Olen kokenut itse rakkaus-kokemuksen pari kolme kertaa. Ainoastaan yhteen niistä liittyi selkeästi joku olento, mutta hänkään ei ollut jumala. En tiedä onko ensin muna vai kana... >>
En minäkään tiedä oliko ensin "muna vai kana", mutta ei se mitään haittaa. Mystismaagisuskonnollisen oivalluksen kehittyminen ei yhtään ole siitä kiinni.
>>>Hei, mutta mää olen puhunut kielen riittämättömyydestä melkein jatkuvasti, koko tämän palstan olemassaolon ajan, enkä viitsi aina mainita sitä erikseen... :-) >Sun kanssas keskusteleminen on jotenkin ihan omituista.
... maalari joka maalasi kehyksen ja taulun, munan ja kanan ja maalarin ja
ensin oli
KEHÄPÄÄTELMÄ:
Kehykset kelopuusta
Taulu siveltimessä
Lehtivihreän
Taas toi sun epävarmuus eli riittämättömyyden harha joidenkin ulkoisten odotuksien suhteen. Miten niin muka meditoinnissa vois onnistua epä? Ennjummarra. Senkun meditoi tuli mitä tuli, vaikka kymmenen sekkaa, kuka sen määrää mitä pitää tulla ja olla?
Olen epävarma siitä ettäkö olisin epävarma tässä tilanteessa, kiäh kiäh. Nimittäin olen ollut erittäin varma siitä että med. on onnistunut silloin kun se on onnistunut, ja monet muut kerrat en ole kokenut sitä mitä koen kun olen varma siitä että med. onnistuu.
Mutta tässä taas päästään siihen että mitä ON meditaatio? Olen valinnut sen mallin missä tyhjennetään pää verbaalisista ajatuksista. Jotkut meditoivat jotain äännettä tai kuvaa. Ehkäpä se on helpompaa. Keskittyy vain johonkin ja "vaipuu". Ehkäpä kokeilenkin sitä itsekin, kun tuo sana-ajatuksettoman tilan saavuttaminen on useimmiten helvetin vaikeaa.
Silloin kun se onnistuu huomaan asettavani silmäni tiettyyn asentoon kuin luonnostaan, suljettuina, ja jotakin työntyvän jonnekin aivan kuin otsani aukeaisi. Voi näkyä väriläiskiä, kuvioita tai kuvia.
Kylläkin ajattelin tässä niitä iänikuisia laitosuskontoja kuten kristinuskoa. Valitettavasti en näe niissä paljon paskaakaan arvoa. Eikä niiden tarvitse nähdä mitään arvoa minussa, en ole kiinnostunut kristittyjen tai muslimien taivaasta, ja hindujen ja buddhalaistenkin kanssa on vähän niin ja näin.
Mutta tässä toki voin ollakin omien ajatusteni vanki, kun sen oman itselleni pyhän sisäisen kuvan nurjana puolena on polttorovio jolla seisoo rakkaampi ihminen kuin kukaan on koskaan minulle ollut. Aika vaikea olla tuntematta kostonhimoa, ja minusta kristinuskolle on sopiva kosto se että minä hylkään sen täysin.
Kunkin uskonnon sisäinen ja kenties salaisempikin puoli on sitten taas eri asia. Se puoli, missä ihan oikeasti on veljeys, vapaus ja tasa-arvo kaikkien "sielujen" välillä, se missä on se opetus ja ihan oikeasti se miljoonien vuosien mikä sitten onkaan. Se missä on rakkaus ja missä on halu rakentaa.
Se puoli missä vain revitään, raiskataan, tapetaan, tuhotaan etc. on halveksuntani alainen, vaikka tietysti minun pitäisi siitä joskus päästä eroon. Mutta rehellisesti sanottuna tällä hetkellä uskonnot oksettavat minua. Todellakin.
Muista että en ole tässä elämässäni kuulunut mihinkään salaseuroihin tai ryhmiin jossa sitä ihan eksaktia tietoa kenties jaettaisiin, joten en minä niistä sanoa sitä enkä tätä!
Olisiko nyt Nuuskulla alkamassa kristinusko-trippi taikkas -vaihe.
Aikansa kutakin. Kunhan muistaa olla heittäytymättä laumanjohtajaksi ja edellyttämättä että kaikkien muidenkin pitäisi hänen tulimerkkeytensä vimmalla niin että boing vaan loikata samaan junaan.
Meikäläisen härkävankkurit yrittävät nyt rämpiä mudassa kohti autuaampia metsästysmaita, niitä missä Suuri Henki hilluu ja kukaan ei vielä tiedä mitään valkoisen miehen hömpötyksistä. Voisikohan korviensa välissä löytää edes hetkeksi auvoisen alueen jota ei ole paimentolaisuskonnoilla raiskattu.
>>Toisaalta kun itse koin sen mitä kutsun Heräämiseksi tai Voimaantulemiseksi, minä tajusin, että totuuden voi ilmaista monellakin tavalla. >>
Kun itse koin Heräämisen, oikeastaan Muistamisen, tajusin, että totuus on jotain joka on jokaisella omansalainen. Siksi sen voi ilmaista monella tavalla. Verissäpäin tappeleminen sen version puolesta, jota itse pitää totena, on turhaa tuulen pieksämistä.
>>"Jumala on Rakkaus" on yksi tapa monista. Mutta ironia on siinä, ettei kukaan voi ymmärtää mitä se tarkoittaa. >>
Niin, ja lausahdus toimii tehokkaana tulppana ajatuksen kirkkaalle juoksulle suurimmassa osassa ihmiskuntaa. Ainakin ns. kristikuntaa. Siksi lause "Jumala on talvirenkaat" voi edesauttaa totuudenetsijää pääsemään pikku nytkähdyksen eteenpäin kivettyneitten kliseitten tukkimalla tiellään. Talvirenkaista on enemmän iloa kuin Jumalasta. Ilo=energia=rakkaus=talvirenkaat=ilo. Ja niin edelleen. Voi sinne Jumalankin lisätä se joka välttämättä haluaa, itse kukin oman totuutensa mukaisesti
>>Ja kun ymmärtää, sanat menettävät merkityksensä. Niitä ei enää tarvita.>>
Niin, itselleen, mutta toisten kanssa kommunikoidessa vanhoista kunnon sanoista on vielä paljon hyötyä.
>>En ole itse kristitty saati edes monoteisti, mutta ovathan teologian kirjat toki mielenkiintoisempia kuin Bilteman opas talvirenkaiden vaihtoon. >>
Teologian kirjat ovat mielenkiintoisia, mutta sopivalla hetkellä talvirenkaitten vaihto-oppaasta on paljon enemmän iloa kuin niistä.
>>--- valaistunut rakastaa kaikkea, jopa talvirenkaita, yhtä paljon kuin Jumalaa. >>
Valaistunut rakastaa kaikkea, jopa Jumalaa, yhtä paljon kuin itseään.
>>--- kannattaa vähän rajoittaa fokusta, jos meinaa saada kiinni siitä fiiliksestä miltä tuntuu olla yhtä universumin kanssa. >>
Njaa. Pitää olla avarasti mahdollisuuksia, joihin fokusoida. Kiila kapenee kyllä luonnostaan sitä mukaa kun alkaa osua todella tärkeisiin pointteihin. Jos rajoittaa liikaa heti alkuun, jokin itsen kehitykselle tärkeä juttu voi jäädä huomaamatta. Varman jokainen löytää aikanaan oman totuutensa, etsi sitä tai ei.
>>Mutta miksi sitten tarvittaisiin rakkauttakaan?>>
Sano sinä. Minä en enää erota sitä muusta energiasta universumissani.
>Mutta kyllä ensin kannattaa vähän rajoittaa fokusta, jos meinaa saada kiinni siitä fiiliksestä miltä tuntuu olla yhtä universumin kanssa.
Eikös paremminkin pidä jättää rajat vallan pois. Miten sitä voi olla yhtä universumin kanssa jos ei ole yhtä kaiken kanssa mitä siinä/se on? Vai onko universumi sinulle joku tyhjä löllötin?
Kun itse "olin yhtä universumin kanssa" en tarvinnut rajoituksia lainkaan. Tunne oli että "kaikki on hyvin ja mitään ongelmia ei ole". Ongelmia tulee jos yrittää lähteä rajaamaan, luokittelemaan, arvostelemaan ja määräilemään oman pikku päänsä kanssa että mikä se onkaan kaikkein universumeinta.
Itse olin typerä ja arvotin oman yhteyskokemukseni pieneksi kynnyksen yli astahtamiseksi. Mistäpä minä tiedän vaikka se olisikin ollut mahtava loikka. Jotkut vaan osaavat kuvailla kaikki kokemuksensa jotenkin niin loistokkaasti ja loistokkaiksi, että minä joka yritän hikipäässä osua siihen oikeaan näppylään en tiedä kuinka suureellisesti juttujani kuvailla. Ja siinähän se taas tulee se arvottaminen kuvaan.
Ehkäpä onkin vain universumi-kokemuksia ja ego-kokemuksia. Ei mitään vähän sinnepäin, vaan joko tai.
>>>Nimittäin olen ollut erittäin varma siitä että med. on onnistunut silloin kun se on onnistunut, ja monet muut kerrat en ole kokenut sitä mitä koen kun olen varma siitä että med. onnistuu.
>>> Joten voit pitää annettuna sitä, että minä en juuri piittaa sanoista, vaan mielestäni tärkeämpää on antaa romanttinen tai impressionistinen vaikutelma, joka tuottaa kuulijassa oikeanlaisen biokemiallisen reaktion, joka keskeyttää älyllisen spekuloinnin ja postuloinnin noidankehän.
>>> Sun kanssas keskusteleminen on jotenkin ihan omituista. Mutta ei se mitään.
Ai että sitä voisi sitten väittää meditoivansa kun vaan kuvittelee tai olettaa meditoivansa? Tuo on juuri sitä New Age teinix -kamaa, että voi muka tyytyä mihin tahansa kunhan vaan on "hyvät vibat ja silleen".
Seuraavaksi nähdäänkin jo näkymättömiä planeettoja jotka kulkevat Maan läpi. (On noita kuultu, kun ihmiset alkavat kuvitella sensijaan että saisivat oikeita tuloksia.)
>mitä vitun ihkaomaa on siinä, että määrittää jotain onnistumisen ja kokemisen ja muka-ihkaoman kautta, ulkoa opittuihin kriteereihin perustuen, jotka aika takuuvarmasti on sosiaalisia ehdollistumia?
Vitun ihkaomaa?
Meditoinnissa ei ole mitään vitun ihkaomaa. On vain erilaisia lähestymistapoja, ja verbaalisten ajatusten poistaminen ei ole minun oma keksintöni kuten hyvin tiedät. Se vain miellyttää minua enemmän kuin muut tekniikat, sillä se minulle tuli luonnostaan itsestään vastaan kun nelisen vuotta sitten vaivuin meditaatiotilaan hakematta sitä itse erityisemmin.
Yritän olla helvetin tarkkana kuin porkkana siitä mikä on mitäkin, ja minä en halua alkaa pettää itseäni ja muita väittämättä että meditoin jos en meditoi. Taikka hitostako minä tiedän josko meditointia on kaikki se missä vaan pikkasen rauhotutaan. Ehkä olen ihmisille ja itselleni liian kova; hitto vie, mennään kaikki tuonne pihalle rinkiin, väännetään silmät kieroon ja ollaan turpa tukossa niin eiköhän ole itsestäänselvästi heti meditoitu.
Mutta ehkäpä niitä sos. ehdollistumia sietää pohtia. Aikamoinen ehdollistuma on kuitenkin minul se(kin) että aina yritän tavoitella asioita joita olen itsekseni spontaanisti kerran pari elämässäni aiemmin kokenut.
Eihän MITÄÄN todella koskaan voi oikeasti toistaa.
Ole'lla on mielenkiintoisia pointteja, jotka saavat minutkin ajattelemaan uudelta kantilta kommenttejasi. Vaikka tämä ei nyt minulle ollutkaan sanottu
>Joten voit pitää annettuna sitä, että minä en juuri piittaa sanoista, vaan mielestäni tärkeämpää on antaa romanttinen tai impressionistinen vaikutelma, joka tuottaa kuulijassa oikeanlaisen biokemiallisen reaktion, joka keskeyttää älyllisen spekuloinnin ja postuloinnin noidankehän
niin epäilen että tuon vuoksi minulle tulee yhä uudestaan tunne että et ole lukenut kokonaan mitä nyt kulloinkin olen kirjoittanut. Eihän siinä mitään, ei kaikkea pöpellystä jaksa lukea, mutta jos sieltä täältä silmäily tai varsinkin oma agenda aiheuttaa jatkuvaa hankausta, niin ehkä olisi syytä tarkistaa missä mennään. Minua ei kiinnostaisi jankuttamalla jankuttaa että mitä milloinkin sanoin, yritin sanoa tai sanoin mutta ei ymmärretty.
Sanoissa voi vetää kurvit suoraksi jos 2 ihmistä puhuu samasta asiasta ja kokee olevansa harmoniassa keskenään. Me harvoin näemmä olemme samalla aaltopituudella. Silloin ehkä olisi syytä lukea ajatuksella mitä tuli sanottua. Itse olen yrittänyt sitä harjoitella, etten enää leiskahtaisi ennen aikojani.
Saammeko nyt vihdoinkin seurata titaanien taistelua?
No siitä vaan sitten kumartelemaan talvirenkaille ja Siwan muovikasseille, vai?
Olisihan se kiitettävän kerettiläistä ja sikäli zen. Mutta minusta takerrut nyt liiaksi teoriaan etkä ole ollenkaan käytännöllinen.
Minun mielestäni tehokasta ja käytännöllistä on suurimman osan ajasta pyhää työtä keskittyä keskustelemaan niiden asioiden kanssa, joissa erilaiset pyhän kauniit ja mahtavat ominaisuudet ilmenevät erityisen selvästi. Menen esimerkiksi eläintarhaan tarkkailemaan käärmeitä tai kiipeän korkealle kukkulalle.
Joskus voi kumartaa nöyrästi Siwan muovikassillekin, en minä sitä sano. Jonkin zenmestarin kerrotaan itseasiassa kumarrelleen joskus ainakin koirille ja kissoille.
Mutta jos on aina niin superpyhää olevinaan että jumala asuu jokaisessa Siwan muovikassissakin tai auton talvirenkaissa, niin se on kyllä useimmissa tapauksissa näyteltyä valaistumista, ei aitoa.
Se on niinkuin Kung-Fu. Se on teeskentelyä vetäistä kurkipotku jos et todella osaa. Pitää aloittaa alkeista. Jokaisen lihaksen liike on taistelua, mutta ensin pitää aloittaa askeleen ottamisen ja käden ojentamisen harjoittelusta...
Vaikka kuinka toistelisi mielessään että "kaikki on yhtä" ja "kaikki on pyhää" yms niin ei se sillä tule todeksi. Ensin on katsottava tarkasti jotakin asiaa, josta pyhän voi tuntea erityisen selkeästi. Sitten vasta siirtyä hienovaraisempiin makuihin. Ihan niinkuin viinien maistelussa. Ensin juodaan helpommin maistettavia viinejä, sitten vasta vaikeampia makuja.
Eiku mä käsitän simppelisti että meditaatio on pelkkää tekniikkaa, liuta tekniikoita, joita meditaatioksi kutsutaan. Kummalta kuulostaa musta puhe, että meditaation määrittää jonkun tuloksen tai kokemuksen kautta.
Ja lisäks viel, sisäisen dialogin pysähtyminen ei oo meditaatiota vaan sisäisen dialogin pysähtymistä, eiks je? Eikä se oo ees kokemusta, koska kokemus on sisäisen dialogin selitystä ja sepitystä ja tilitystä et jotain, hei MULLE tapahtu JOTAIN! Jos sisänen dialogi on hetkosen turpakii, niin kuka kokemuksia sillon sepittää, täh?
Entiijä. Ai et mä ja nuusku ollaan niinku ne titaanit, Maan ja Taivaan lapsoset? No hoida kehiin se Zeuksen nousukaspoppoo, niin katotaan mimmonen mäiske syntyy!
Ja sulle vapaapainin ystävälle rajattomasti popkorinii ja kokista!
>Jos sisänen dialogi on hetkosen turpakii, niin kuka kokemuksia sillon sepittää, täh?
Ei niitä todellakaan silloin tarvitse sepittää. Olen käsittänyt meditaation niin että siinä ego sammuu edes hetkeksi, jolloin sieltä jostakin mikä jää jäljelle voi tulla jotain käsittämätöntä. Sitähän voi sitten mäkättävä mieli rääpiä mielen määrin myöhemmin. Kai se - myönnettäköön pitkin hampain - sammuminen voi olla joskus osittaistakin, niin että se ego sönköttää siinä samalla kun Jokin ilmenee.
Ehkä sillä mussutuksella ei ole niin väliä, onko sitä siinä sivussa vai ei, pääpointti kai että ei kiinnitä siihen huomiota. Joskus kun olen lyönyt itseni sänkyyn olen kuullut ikäänkuin useiden eri ihmisten äänet päässäni, mutta en minä ole sitä jäänyt seuraamaan kun ei sieltä mitään intresanttia ole tullut.
Ääks, en minä osaa sanoa onko se lörpötin aina ollut suljettuna kun olen tuntenut olevani meditaatiossa! Minulle on vain iskostunut vaikutelma että ääni pois = meditaatio on alkanut ja kenties saamme jotain nähdäkin. Sanovat toki että ei saisi takertua niihin näkemisiinsä, mutta hitto vie jos ei saa mistään nauttia tässä elämässä, niin piruako täällä pasteerailemaan. Ja mitä se takertuminen sitten on. Onko se sitä että haluaa *nähdä*? Sas sekin.
Minä en käsitä meditaatiota ensisijaisesti tekniikaksi vaan vaipumiseksi, mutta älkää kysykö että mihin vaipumiseksi. Ei ainakaan egoon. Jatkuvasta hölpöttämisestäni huolimatta olisin mieluummin käytännön kuin teorian ihminen.
Määrätietoisesti ja valikoiden eteneminen on tietenkin aikaa säästävä käytännöllinen valinta. Mutta jos aletaan universumista puhua, niin minulle tulee automaattisesti rajattomuuden fiilis jossa en voi sulkea paljon mitään pois.
Mielelläni tietysti jättäisin rumat asiat ja varsinkin ihmisten keinotekoiset asiat elikkäs lähinnä monet monet esineet ja rakennelmat pois. Mutta kun oikein pahanlaatuinen universumifiilis tulee, minusta tuntuu siltä että kaikki on aivan täydellisen hyvää juuri sellaisenaan, kaikki on ok siksi että elämä on pirun kovasti kolahtava juttu. Kovin rakastava ihminen kun en ole, niin ei noita tietenkään kovin usein tule.
Perkele että noi "minusta tuntuut" kuulostavat niin pliisuilta. Minusta tuntuu, uik uik. Pyh! Minua murjoo? Minut valtaa? Kun räjäytän tajuntani? Panteisti minussa nousee päällimmäiseksi ja kaikki on Jumala?
>Joskus voi kumartaa nöyrästi Siwan muovikassillekin, en minä sitä sano. Jonkin zenmestarin kerrotaan itseasiassa kumarrelleen joskus ainakin koirille ja kissoille.
Eihän kumarrus välttämättä ole alamaisuuden osoitus. Se voi sen syvän totuuden tunnistaminen, että kaikissa meissä on sama energia väpättämässä. Tiedä noista muovikasseista sitten... No onhan joku työtä tehnyt ja hikeä vuodattanut senkin vuoksi että semmoinen on olemassa, että kai sitä voi toisen työtä arvostaa... Vaikka huono juttu muovikassi tietysti on luonnossa. Heh, silloinhan voi kumartaa jo muovikassillekin alemmuuden osoituksesta: "oi muovikassi, tunnustan edessäsi että olet minut voittanut, kun en tiedä miten helvetissä sinut turvallisesti hävittää!"
>>>Ei niitä todellakaan silloin tarvitse sepittää. Olen käsittänyt meditaation niin että siinä ego sammuu edes hetkeksi, jolloin sieltä jostakin mikä jää jäljelle voi tulla jotain käsittämätöntä.> Sanovat toki että ei saisi takertua niihin näkemisiinsä, mutta hitto vie jos ei saa mistään nauttia tässä elämässä, niin piruako täällä pasteerailemaan. > Ja mitä se takertuminen sitten on. Onko se sitä että haluaa *nähdä*? Sas sekin.
>> Olisiko nyt Nuuskulla alkamassa kristinusko-trippi >>
Tulkits tulkits. Mitäs päättelet?
>>>Ei niitä todellakaan silloin tarvitse sepittää. Olen käsittänyt meditaation niin että siinä ego sammuu edes hetkeksi, jolloin sieltä jostakin mikä jää jäljelle voi tulla jotain käsittämätöntä.
>> Jaahas, jos tän kirjaimellisesti tulkitsee, niin pyrit "romanttis-impressionistisilla" sanoillas johonkin NLP-tyyppiseen manipulaatio-loitsinta-kontrolliin ("biokemiallinen reaktio"). >>
Pidän tuota kummallisena tulkintana.
>> sanojen uhrin "biokemiallinen reaktio" on just oikeenlainen >>
No mietipä tätä esimerkkiä: Joku jonka tunnet tulee kadulla vastaan ja haluaa kertoa olevansa ystäväsi, mutta hänellä on sattumoisin ääni mennyt eikä voi puhua, ja koska on sankka usva, hän arvelee ettet ehkä tunnistaisi häntä helposti. Niinpä hän tulee sinua kohti hymyillen ja levittää kädet kuin halatakseen. Nyt: Jos hän onnistui katalassa romanttis-impressionistisessa manipuloinnissaan, tulkitset että hän tarkoittaa tuntevansa sinut, näyttää olevansa aseeton ja haluaa koskettaa. Mutta jos hänen kieroilunsa ei onnistunutkaan, luulet ystävääsi joksikin sumopainijaksi joka on juuri hyökkäämässä sinun kimppuusi omahyväisesti virnistellen. Se minkälaisen tunteen saat nähdessäsi ystäväsi, on biokemiallinen reaktio elimistössäsi, joka mitä luultavammin tapahtuu välittömästi tuon toisen ihmisen nähdessäsi. Kenties jos et pidä halaamisesta, koet käsien eleen uhkaavaksi. Tällöin toinen on arvioinut sinut väärin. Hänen olisi pitänyt tarjota vain toista kättä.
Pointti: Se on kommunikaatiota!
Ja koska olen romanttinen hupsu, minä uskon että vaikka keskustelemme näin tekstin välityksellä, voimme silti jollain tavoin pyrkiä tietynlaiseen suoruuteen. Sanavalinnat, pienet tyyliseikat, yleinen fokus, kaikki vaikuttaa näiden kirjoituste n tunnelataukseen, jonka muut tunnistavat.
Lisäksi olen itse jokseenkin kyllästynyt kaikenlaiseen käsitteenmäärittelyyn. On tärkeämpää mitä kirjoitukseni kertovat emotionaalisesti kuin mitä niissä kirjaimellisesti tulkittuna lukee.
Silti se voi olla totta, että suhtaudun liian optimistisesti kirjoittamisen mahdollisuuksiin yleensä ja että pidän itseäni parempana kirjoittajan kuin olen.
Sen takia minä joskus kerron mitä olen tänään syönyt tai kerron jonkin asiaankuulumattonman vitsin. En minä tässä mitään gradua kirjoittele. :-)
>> No okei, selitetään nyt sit tääkin fiilis. >>
Tosi hyvin sanottu. Olen ihan samaa mieltä. Aletaan mieluummin vetämään. Siinä on kiistattomasti enemmän aikidomagiikkaa.
Ymmärtäkää, te typerykset, että oman näkemyksen puskeminen on maagisesti vähäarvoista toimintaa!
Ja itseironia on egomaniaa. ;-)
>> Saammeko nyt vihdoinkin seurata titaanien taistelua? >>
Hehe. Tästä tulee titaanien yhteensulautuminen. Näet kaksi valuvaa titaania muljahtavan ameebojen tavoin alas ränniä ja päätyvän tuonne valtameren aaltoihin.
>> "oi muovikassi, tunnustan edessäsi että olet minut voittanut, kun en tiedä miten helvetissä sinut turvallisesti hävittää!" >>
Hyvä idea. Tuo on todella nöyrää. Hyvällä pohjalla lepäävä väkevä työ!
Kumarretaanko molemmat tänään muovikassille ainakin kerran omalla aikataulullamme, ja verrataan sitten kokemuksiamme. Voidaan käyttää tuota sinun lausahdustasi. Minä ehdotan että sen jälkeen kumarretaan kolme kertaa niin että päälaki osuu maahan ja keskitytään tuntemaan tuon muovikassin mahtavuuden ja voittamattomuuden ominaisuudet. Lähdetkö messiin? Jos tää onnistuu, voidaan siitä lähtien elvistellä sillä, että me suurimmista suurimmat suurvisiirit tunnistamme Suuria Väpätyksiä jopa tavallisesta muovikassista.
>>>Ihan itse käsitin.>Mutta nyt oivallan että emme kenties tarkoita egolla samaa asiaa. Tai sen sammumisella.> Ego on prosessi jonka näen alkavan sillä hetkellä kun pikkulapsi oppii sanomaan "minä tahdon" sensijaan että hän sanoisi "Ville tahtoo". > mutta huomannet että koska pikkulapsi oli olemassa jo ennen kuin ego syntyi ja lähti kasvamaan, niin on olemassa myös egotonta olemassaoloa! > Minusta tuntuu hassulta että sinä joka täällä joskus olet ollut mestari pyörittelemään ihmisten pikku egoja pidät jotenkin ahdasmielisenä ja haitallisena sanoa että "ego sammuu edes hetkeksi". > Hm... vai olisiko sinulle liian ahdistava ajatus että joku voisi välillä laittaa egonsa haitarille, kasaan, syrjään, koska silloin tuo ihminen ei olisi sinun ulottuvillasi ja tuottamassa loputonta hupia mahtipontisuudellaan? > Nuuskulla on heikko kohtansa, nimittäin tarve ylevyyteen.
Joo oon luuseridropaut joka ei koskaan saanut gradua väännetyksi, joten kait sit sitä komppaan. :)
Eli jollain tai aika monella tasolla tykkään ja saan nautinota, niin kuin tiedät, filosofis-tyyppisestä argumentaatiosta, joka on enemmän puhdasta pintaa ja pyrkii sanojen läpinäkyvyyteen kuin emotionaaliseen vuorovaikutukseen ja keskustelukumppanien intentioiden ymmärtämiseen. Ja tietty välillä vähän turhaudun ja ahdistun, jos joku ei halua leikkiä samaa leikkiä sillon kun mä haluan tätä leikkiä leikkiä.
Eli kun sanon, että "jos kirjaimellisesti tulkitsee", niin sillä tarkoitan että sanat on siinä ja mahdollistavat jonkun tulkinnan, piittaamatta sanojen isän tarkoitusperistä. Onhan se kylmää ja raakaa, mutta kun kylmä ja raaka mua toisinaan huvittaa.
Niin eikä sitten mitään syytöksiä että mä oon tekopyhä omahyväinen paskiainen, hyvä Val, ne on vaan sun omia projektioita, en varppi oo, mä oon pelkästään hyväinen hyväkäs enkä koskaan ite projisoi enkä koskaan itseironisoi, koska itseironisointi on omahyväistä ja tekopyhää masturbointia enkä mä koskaan onanoi!
>tekopyhä omahyväinen paskiainen
???
Tekopyhien omahyväisten paskiaisten jutuista ei saisi mitään irti, enkä niitä kaikkia jaksaisi lukeakaan.
Ensin ajattelin että eihän se minun pääni lattiaan asti taivu, mutta sitten tajusin että kun asettuu sellaiseen kyyryasentoon, niin ehkäpä saattaa taipuakin.
Minulla on muovikassille sekin kiitos annettavana että siinä/niissä olen aina saanut raijattua pyykkini pyykkitupaan, eikä ole kertaakaan edes mennyt sangat poikki. Onpa tullut ruistakin ranteeseen tuossa rättikasojen kanssa tantereita laukatessa.
Mietiskelinkin että mihinkähän kohtaan tämän tänään hahmottuneen ajatuksen poikasen tökkäisi.
Tässä viime aikoina en ole kokenut oikein minkäänlaista väpätystä tai kuohua juuri mistään - tiedä sitten käykö se mitenkään tekstistä sen kummemmin ilmi, ja väliäkös sillä. Joistakin ideoista olen toki kiinnostunut, tuskin muuten olisin noita otsikoitakaan availlut.
Mutta.
Olen ollut hieman pettynyt siihen että sinun ja Nuuskun kanssa on kauhean vaikea keskustella, kun kaikki se mitä haluaa ilmaista törmää johonkin sanojen tiilimuuriin, ts. kukaan ei ymmärrä ketään niinkuin jokainen ymmärtää itsensä. Herää tietysti kysymys että miksi yhdenkään meistä pitäisi empaattisesti ja sympaattisesti kyetä asettumaan toisen saappaisiin, mikä meissä yhdessäkään olisi niin erinomaista että meidän on saatava toistemme ymmärrys?
Sitten ihmettelin että miksi pettyä kovasti tai lainkaan, ja eteen tulee se väistämätön tosiseikka että olen asettanut sinut ja Nuuskun itseni yläpuolelle ihmisiksi jotka ovat niin kovin paljon pidemmällä kuin minä. Olen olettanut että te koette enemmän ja olette superhypermaageja joiden rinnalla olen pelkkä kärpäsenpaska.
Tällainen hierarkkisuus kuitenkin on ristiriidassa sen tasa-arvoisuuden kanssa jonka olen "mystisinä" hetkinäni kokenut vallitsevan olemassaolossa.
Sitäpaitsi ihastuminen johtaa aina väistämättä vihastumiseen, ja jos oletan että te olette minua parempia, on kaikki se mikä todistaa päinvastaisesta aina inhottava havainto. Teidän on PAKKO olla täydellisiä, tai sitten väistämättä putoatte samalle tasolle kanssani ja minähän olen pelkkä paska. Ja sehän ei käy laatuun.
Onko tämä joku sosiaalinen ehdollistuma vai mikä helvetti, mitä sen oikeastaan väliä. Mutta näinä viime aikoina kun olen ollut erikoisen välinpitämättömyyden mielentilassa olen ihmetellyt näitä arvottamisen tarpeita, ja tänään oikein havahdun siihen että elän koko ajan hierarkkisuudessa jota VASTAAN minun piti panteistina ja minä hyvänsä olla. Höh!
En tiedä paljonko tuo tarve päästä ihailemaan muita ihmisiä vaikuttaa siihen että enimmän osan elämääni olen kokenut olevani pohjattoman, lohduttoman, loputtoman, naurettavan, ajattoman, itkunlitkuisen Y-K-S-I-N. Tämän vuoksi minä en viitsi enää pyöriä paljon missään seuroisa, hakemalla hakea "kaltaisiani", kun aina väistämättä joudun vastakkain yksinäisyyden tunteeni kanssa. Sinähän olet minun nähdäkseni sitä kovasti teroittanut että minussa ei ole mitään erikoista eikä erilaista, että löytyy niitä ryhmiä joihin voin kuulua, mutta minä en noin koe enkä tunne. Se on aivan sama mitä lirkuttelen, mihin myönnyn, mitä väitän ja vastaan, kun sitten kumminkin on se tunne ja sille en mitään mahda.
***
>>>Ihan itse käsitin.
Teidän kahden(kin) kisailua kannattaa seurata, sillä löydän jatkuvasti juttuja jotka kolahtavat itsellenikin.
Haluan löytää sellaisen kommunikointitavan että mikään ei tasan taatusti jää epäselväksi keskustelijoiden välillä. Täällä ei pysty sanomaan yksinkertaisintakaan lausetta ilman että sillä on täysin erilainen merkityssisältö toiselle ihmiselle kuin itsellä on! TÄMÄN takia olen moneen kertaan turhautunut kanssasi, ja tämän vuoksi joskus ihmettelen huuli pyöreänä että mistä Ole oikein puhuu.
Saa oikein hiki hatussa miettiä että miten minkäkin sanoisi, ja kun tuntuu että pieleen kumminkin meni, jää fiilis kuin puhuisi pelkkää puppua aina kun puhuu. Vaikka yrittäisi kuinka olla äärimmäisen rehellinen ja ilmaista täysin sen minkä haluaa, on kuin valehtelisi suut silmät täyteen sen minkä suinkin ehtii. Taidankin ryhtyä Valekalaksi tällä menolla.
Mikäli syntyvä tunnereaktio on turhautumisesta johtuva kiukku, mielestäni hukataan aikaa ja pyöritään kuin koira oman häntänsä perässä. Totta kyllä olen täällä moneen kertaan saanut oivalluksen heureka-fiiliksen lyötyäni päätäni voimallisesti seinään jonkun keskustelijan kanssa. Aika usein tietenkin vain sen vuoksi että kompuroin omissa harhoissani. Mutta täytyy olla muitakin menetelmiä saavuttaa vapaus korviensa välissä kuin se, että hakkaa päätään niin kauan että kallo halkeaa ja tulee kiva reikä päähän.
>Mutta jos hänen kieroilunsa ei onnistunutkaan, luulet ystävääsi joksikin sumopainijaksi joka on juuri hyökkäämässä sinun kimppuusi omahyväisesti virnistellen.
Tuo oli sattuvasti sanottu. Kaikki me sisarukset Hengessä, me olemme luodut ystäviksi toisillemme, mutta enimmän aikaa rökitämme toisiamme sen vuoksi että emme osaa tulkita oikein toistemme virnistyksiä. "Mää en tykkää sun turpavärkistäsi" on kuitenkin niin lapsellista touhua että oksat pois. Henki, ei muoto, on se minkä pitäisi olla etusijalla.
Lienenkö itse siirtymässä hippitrippiin, en tiedä, mutta tällä hetkellä minulla on rakkaudellinen tunne sinua ja Ole'a kohtaan. Mutta ei siitä sen enempää ettei mene makeiluksi. Ja kohta kumminkin taas sanan ruoska roikaa pässinpäisten minäihmisten paljailla pakaroilla.
Nuuskua siteeraten:
"Ja itseironia on egomaniaa. ;-)" ;-P
Just tällä tasolla meitsi tippuu kieseiltä, koska pyöritys menee semmoisille kierroksille että alkaa jo silmät mennä kieroon. Hellitä hyvä mies hetkeksi.
Oikeasti, vaikka tapanani onkin ollut menneisiin viitata tuon tuostakin, ei minulla ole mitään salavihoja sinua kohtaan. Arvostan sitä että olet innokas pöyhimään paskakasoja siellä missä sellaisia havaitset, ja täytyyhän happi saada kulkemaan että komposti hyvin muhii ja siitä tulee muhevaa multaa. Persielle potkiminenkin on ihan ok ja sinusta on paljon hyötyä tällä palstalla ainakin minulle. Jos nyt joskus menetkin innoissasi vähän liian pitkälle (oletus siitä että jaksaisin ylläpitää kiihkotilaa ja kaiken kukkuraksi kuvitella sinut sieluni vihulaiseksi, hii hoo, tätähän minulle joku Musta Lilja tuputti jossain...! - mistä lie sinut tuntee ja sinut otti esille...) niin tarpeeksi usein osut kumminkin oikeaan ja joudun pähkäilemään juttuja jälleen uudelta kantilta.
Kiitän sinua tästä!
>>> Mietiskelinkin että mihinkähän kohtaan tämän tänään hahmottuneen ajatuksen poikasen tökkäisi. > Olen ollut hieman pettynyt siihen että sinun ja Nuuskun kanssa on kauhean vaikea keskustella, kun kaikki se mitä haluaa ilmaista törmää johonkin sanojen tiilimuuriin, ts. kukaan ei ymmärrä ketään niinkuin jokainen ymmärtää itsensä. > Herää tietysti kysymys että miksi yhdenkään meistä pitäisi empaattisesti ja sympaattisesti kyetä asettumaan toisen saappaisiin, mikä meissä yhdessäkään olisi niin erinomaista että meidän on saatava toistemme ymmärrys? > Sitten ihmettelin että miksi pettyä kovasti tai lainkaan, ja eteen tulee se väistämätön tosiseikka että olen asettanut sinut ja Nuuskun itseni yläpuolelle ihmisiksi jotka ovat niin kovin paljon pidemmällä kuin minä. Olen olettanut että te koette enemmän ja olette superhypermaageja joiden rinnalla olen pelkkä kärpäsenpaska. Tällainen hierarkkisuus kuitenkin on ristiriidassa sen tasa-arvoisuuden kanssa jonka olen "mystisinä" hetkinäni kokenut vallitsevan olemassaolossa. Sitäpaitsi ihastuminen johtaa aina väistämättä vihastumiseen, ja jos oletan että te olette minua parempia, on kaikki se mikä todistaa päinvastaisesta aina inhottava havainto. Teidän on PAKKO olla täydellisiä, tai sitten väistämättä putoatte samalle tasolle kanssani ja minähän olen pelkkä paska. Ja sehän ei käy laatuun. > Onko tämä joku sosiaalinen ehdollistuma vai mikä helvetti, mitä sen oikeastaan väliä. > En tiedä paljonko tuo tarve päästä ihailemaan muita ihmisiä vaikuttaa siihen että enimmän osan elämääni olen kokenut olevani pohjattoman, lohduttoman, loputtoman, naurettavan, ajattoman, itkunlitkuisen Y-K-S-I-N. > Sinähän olet minun nähdäkseni sitä kovasti teroittanut että minussa ei ole mitään erikoista eikä erilaista, että löytyy niitä ryhmiä joihin
voin kuulua, mutta minä en noin koe enkä tunne. > Se on aivan sama mitä lirkuttelen, mihin myönnyn, mitä väitän ja vastaan, kun sitten kumminkin on se tunne ja sille en mitään mahda. > En sanonut että KEKSIN. Tavoitin, oivalsin, ajattelin, koin. Ja aivan varmasti kuka tahansa voi päätyä samaan. Jos ei päädy, ei väkisin. Jos päätyy, miksi minun pitäisi se tietää että se ja se siellä ja siellä oli samaa mieltä kanssani? Tai miksi minun pitäisi muistaa kuka oli sitä mieltä ja itse olen myöhemmin samaa mieltä?
>>> Just tällä tasolla meitsi tippuu kieseiltä, koska pyöritys menee semmoisille kierroksille että alkaa jo silmät mennä kieroon. Hellitä hyvä mies hetkeksi.
Tarkistin oikein että mitäs sitä tulikaan sanottua:
>Olen valinnut sen mallin missä tyhjennetään pää verbaalisista ajatuksista.
Tämä on erittäin huono kuvaus siitä mitä tapahtui, enemmän oikeaan olisi osunut että pään tyhjentyminen valitsi minut. 2001 minulla oli perkeleellinen Castanedan-lukemisputki päällä ja yksi kaunis yö yhtäkkiä sängyssä "vajosin" tilaan jota nykyisellään pidän meditatiivisena tilana. Tässä koin ajatusten vaimenevan pois ja eräänlaisen syvyyden aukenevan sisäisille silmilleni. Tämä syvyys, mustuus jossa on syvyysulottuvuus on toki ollut tuttu jo entuudestaan kaikenlaisten näkyjen ohessa. (Ensin mustaa, sitten kuvia.)
Samoihin aikoihin aloin myös nähdä tietoisia eli lucid-unia. Nuorena olin tosin ollut unissa tietoinen lyhyitä pätkiä, mutta varsinainen happening alkoi tuona aikana.
En ollut odottanut mitään, enkä hakenut mitään, mutta kaiketi kirjat toimivat turbobuustina. Mielenkiintoista tosin on että niinä aikoina elämässäni oli helvetti irti, mm. ystävä tehnyt itsemurhan, joten oliko epätoivo käyttövoima, vai pakeniko mieli murhetta kehittämällä huvikkeita? Sitä sopii miettiä, mutta mikäli olisin jälkimmäisellä kannalla, tuskin kirjoittelisin tänne.
***
>naisilla kielen kehys ja näkökulma pakkaa olemaan aika lähellä omaa napaa, 'mä' ja 'mun' ja 'musta' on sanoja jotka toistuu vähän keskimääräistä useammin sisäänpäinkääntyneessä naiskielessä kuin mieskielessä, jossa kehys tapaa olla ikäänkuin ulokkeen päässä, muka objektiivinen näkökulma.
Näkisin että tässä on naisellinen mielistelyaspekti päällä. "Älä tykkää pahaa, tämä on VAIN minun mielipiteeni." Naisena voi puolestaan kokea miesten Näin Se Nyt Sitten On -asenteen hyvin ärsyttävänä. Varsinkin jos mies ei ole jonkin asian asiantuntija lainkaan. Olen lisäksi kuullut että psykologit tuputtavat tuota minä-kieltä parisuhteiden ristiriitatilanteisiin. Kun toinen sanoo että "minä tunnen näin" se tarkoittaa että se on hänen subjektiivinen kokemuksensa (joka ei välttämättä ole se ainoa oikea). Sen pitäisi sitten mukamas jotenkin rauhoittaa vastapuolta. Mutta tietysti jos vastapuoli takertuukin siihen minä-sanaan, hän katsoo että onpas omahyväinen tyyppi. Lisäksi pitäisi kuulemma välttää sanomasta että "olet ääliö", ja sanoa että "mielestäni käyttäydyt ääliömäisesti".
Kumpi sitten on oikea, subjektiivinen vai objektiivinen, varsinkin jos herää epäily ettei mitään autuaallista objektiivisuutta ole olemassakaan? Jos se ns. "objektiivisuuskin" onkin vain oman itsensä pönkitystä? Tosin tietysti salavihkaisempaa sellaista.
Pääpointti kai on siinä, JOS sitä minä-kieltä käyttää, että määkäiseekö sen minän että MINÄÄÄÄ vai lausuuko kainosti, mutta mistäs sen tekstistä sitten erottaa.
***
Sitten se rakkauden puute. Mikään mahti maailmassa ei saa ihmistä rakastamaan itseään, mikäli häneltä puuttuu lapsena kehittyvä perusvarmuus siitä että on hyväksytty omana itsenään. Joskus epäilen että omalla kohdallani jopa haluni kirjoittaa on vain hyväksymisen hakemista. Voisipa jopa funtsailla että kehittyykö jonkinlainen valeitserakkaus todellisen itsensä rakastamisen tilalle. Sitten sitä on jatkuvasti ihastunut itseensä, mutta se ihastuneisuus on teinix-tunne joka haihtuu sen siliän tien kun vähäisinkin puute havaitaan omassa itsessä.
Enivei olen vähän suunnitellut aloittaa oikein totisen Ehdottoman Hyväksymisen harjoituksen, johon liittyen olen yrittänyt sinua ja Nuuskuakin täällä kiitellä vaikka hienoisinkin maireus tuntuu minusta vaikealta ja naurettavalta. Ei ole muka älyllistä tai asiallista tai mitä nyt milloinkin, jos vähänkin ilmaisee jotain hyviä fiiliksiä. Kaikki tai ei mitään, kuitenkin. Osittainen elämän, olemassaolon ja elävien olentojen hyväksyntä on jakomieliatautista. En voi tehdä niin että fiilistelen keskenäni ja odotan jotain mahtavia meditaatioita, kun sitten taas arkielämässä ja noin yleensä olen hapannaama ja myrkyn syönyt. No en minä oikeastaan ole, mutta vähän enemmän lämpöä tässä autistiseksikin toisinaan epäilemässäni persoonassani voisi olla.
>T. OM, joka tänään pokkaisi pikkuvarpaansa seinänkulmaan niin jotta luu poikkipoks ja verta roiskus. AUTS!
No tuo oli jo varsinainen karatepotku. Jäitä kinttuun! Tai isompi asunto hankintaan...
Minä puolestani olen kantanut melkein aina ruokaostokseni muovikassissa kotiin, joten siitäkin on niitä kiittäminen. Ja usein vieläpä niin, että muovikassiin tulee reikä, jolloin ne eivät voi palvella enää ededs roskapusseinakaan. On siinäkin esineellä kunniakas elämä! Oikeutta muovikasseille! Tai ainakin enemmän kunnioitusta ja sympatiaa. Siis kumartamaan!
Itse käytän Brondilis Asbertonin piirtämiä Pnakoottisen Bregilinxin Todellisuuden Totuus kortteja. Sain ne itseltään Angrimay Ondalixeltä tavatessani hänet Chokmahin kuudennessa piirissä, jossa hän oli Drynxin vankina (vapautin hänet loitsulla, jota en julkene mainita).