Aloituksella en viittaa kenenkään yksittäisen henkilön kuolemaan.
Vaan tuohon mediatoimittajien ilmaisemaan ilmiöön "järkyttyä kuolemasta".
Asiallinen empatia on tietysti paikallaan, mutta peräti "järkytys"? Jokin tietty, julma kuolintapa saattaa tietysti olla järkyttävä. Mutta itse kuolema?
Muistan pikkulapsena kun tietoisuuteeni tuli käsite "kuolema". Ihminen elää... "niin kuin nyt minä, äiti ja isä..." Mutta: mitä se kuolema on? Muistan Tulilahden (1957) ja Bodomin (1960) murhat, muistan tarkkaan kuinka istuin äidin jalkopäässä vanhempieni parisängyllä ja äiti sängyllä maaten (sunnuntai?) luki Hesarista näitä uutisia, huudahdellen välillä. Bodomin kohdalla muistan äidin huudahduksen "Taas, ihan kuin ne tytöt!"
En ymmärtänyt, miksi joku haluaa "tappaa" (uusi sana) jonkun. "Miksei anna elää?"
En ollut niinkään järkyttynyt, kuin ymmälläni. Minulla lapsena oli hyvä tahto ja pahuuden käsite oli kylläkin jo tullut maailmaani pihan muiden lasten kertomuksina "Sodasta". Mutta niiden pahojen ihmistenhän piti asua vain siellä kaukana, toisessa maassa (Saksa)...!
Näin siis elämä ja kuolema tulivat itselleni tutuiksi. Tämä ei järkyttänyt, ei pelottanut, vaan hämmensi. Kysymys: "Miksi ihmisen piti ensin elää ja sitten yht'äkkiä kuolla?" Toinen mummuni oli kuollut jo ennen syntymääni. "Mummu oli Taivaassa, Jeesuksen luona." Kummallista.
Jo nuorella iälläni tuli kuolema muutoin jo henkilökohtaisestikin lähestymään itseäni ja olenkin pitkin elämääni ollut lukuisia kertoja nk. hengenvaarassa, pelastunut varsin täpärästikin. Myös työni puolesta sairaaloissa tulin näkemään paljon kuolemaa, mm. pitämään vainajia sylissäni. Nähnyt hetkiä kun potilaita on kuollut. Pitänyt kädestä kiinni, lohduttanut tuolla kriittisellä hetkellä.
Onko kuolema "järkyttävää"?
Onhan kuolemassa oma, kauhistuttava tunnelmansakin, etenkin kun sen näkee. Ihminen "on siinä" ja sitten... ei ole enää! Minne hän meni?! Miksi käsissäni on vain hitaasti jäykistyvä liharuumis? Missä tuo itse ihminen on???
Olen nähnyt monenlaista kuolemaa. Jotkut kuolevat (tai heidän omaisensa) tulevat pelosta aivan hysteerisiksi, huutavat, kiroilevat, huitovat nyrkein ja potkivat raivoissaan, syyttävät lääkäreitä ja hoitajia, jotka eivät takaa heille ikuista elämää! Jotkut taas siirtyvät rauhallisina nk. rajan yli. Riippuu kaiketi siitä, kuinka ihminen itse elämässään oli omaan kuolemaansa valmistautunut.
Olen sen verran uskovainen, että pidän elämän tärkeimpänä tehtävänä selvittää itse itselleen, mitä kuolemassa tapahtuu, mitä mahd. on sen jälkeen ja valmistautua siihen. Onko sen jälkeen jotain, vai ei? Itse uskon, että on. Nämä asiat eivät yhdellä istumalla, esim. "uskoontulolla" ratkea, kuten jotkut lahkot opettavat. Jeesus opetti ihmisiä / uskoviaan hengellisesti "valvomaan".
Tätä, hengellistä valvomis-kehotusta / -neuvoa ei olisi, ellei olisi vaara myös menettää jo saadun pelastuksensa. Uskon että tämän "elämän tarkoitus" on löytää nk. pelastus tästä kadotuksen maailmasta. Sillä kadotuksenmaailmahan tämä maailma, maapallo kaikkine rikoksineen, väkivaltoineen ja nk. ("Jumalan tahdon vastaisine olemuksineen ja tekoineen =) synteineen" on.
Kun tiedostaa kerran itse kuolevansa ja että jokainen meistä kerran kuolee, tulisi ihmisen rauhallisesti alkaa ottaa selvää mitä kuoleman rajan takana mahd. on. Ei järkyttyä, mutta tietyllä pelolla ja varovaisuudella, tässä asiassa, kasvattaa itse itseään.
Vaan tuohon mediatoimittajien ilmaisemaan ilmiöön "järkyttyä kuolemasta".
Asiallinen empatia on tietysti paikallaan, mutta peräti "järkytys"? Jokin tietty, julma kuolintapa saattaa tietysti olla järkyttävä. Mutta itse kuolema?
Muistan pikkulapsena kun tietoisuuteeni tuli käsite "kuolema". Ihminen elää... "niin kuin nyt minä, äiti ja isä..." Mutta: mitä se kuolema on? Muistan Tulilahden (1957) ja Bodomin (1960) murhat, muistan tarkkaan kuinka istuin äidin jalkopäässä vanhempieni parisängyllä ja äiti sängyllä maaten (sunnuntai?) luki Hesarista näitä uutisia, huudahdellen välillä. Bodomin kohdalla muistan äidin huudahduksen "Taas, ihan kuin ne tytöt!"
En ymmärtänyt, miksi joku haluaa "tappaa" (uusi sana) jonkun. "Miksei anna elää?"
En ollut niinkään järkyttynyt, kuin ymmälläni. Minulla lapsena oli hyvä tahto ja pahuuden käsite oli kylläkin jo tullut maailmaani pihan muiden lasten kertomuksina "Sodasta". Mutta niiden pahojen ihmistenhän piti asua vain siellä kaukana, toisessa maassa (Saksa)...!
Näin siis elämä ja kuolema tulivat itselleni tutuiksi. Tämä ei järkyttänyt, ei pelottanut, vaan hämmensi. Kysymys: "Miksi ihmisen piti ensin elää ja sitten yht'äkkiä kuolla?" Toinen mummuni oli kuollut jo ennen syntymääni. "Mummu oli Taivaassa, Jeesuksen luona." Kummallista.
Jo nuorella iälläni tuli kuolema muutoin jo henkilökohtaisestikin lähestymään itseäni ja olenkin pitkin elämääni ollut lukuisia kertoja nk. hengenvaarassa, pelastunut varsin täpärästikin. Myös työni puolesta sairaaloissa tulin näkemään paljon kuolemaa, mm. pitämään vainajia sylissäni. Nähnyt hetkiä kun potilaita on kuollut. Pitänyt kädestä kiinni, lohduttanut tuolla kriittisellä hetkellä.
Onko kuolema "järkyttävää"?
Onhan kuolemassa oma, kauhistuttava tunnelmansakin, etenkin kun sen näkee. Ihminen "on siinä" ja sitten... ei ole enää! Minne hän meni?! Miksi käsissäni on vain hitaasti jäykistyvä liharuumis? Missä tuo itse ihminen on???
Olen nähnyt monenlaista kuolemaa. Jotkut kuolevat (tai heidän omaisensa) tulevat pelosta aivan hysteerisiksi, huutavat, kiroilevat, huitovat nyrkein ja potkivat raivoissaan, syyttävät lääkäreitä ja hoitajia, jotka eivät takaa heille ikuista elämää! Jotkut taas siirtyvät rauhallisina nk. rajan yli. Riippuu kaiketi siitä, kuinka ihminen itse elämässään oli omaan kuolemaansa valmistautunut.
Olen sen verran uskovainen, että pidän elämän tärkeimpänä tehtävänä selvittää itse itselleen, mitä kuolemassa tapahtuu, mitä mahd. on sen jälkeen ja valmistautua siihen. Onko sen jälkeen jotain, vai ei? Itse uskon, että on. Nämä asiat eivät yhdellä istumalla, esim. "uskoontulolla" ratkea, kuten jotkut lahkot opettavat. Jeesus opetti ihmisiä / uskoviaan hengellisesti "valvomaan".
Tätä, hengellistä valvomis-kehotusta / -neuvoa ei olisi, ellei olisi vaara myös menettää jo saadun pelastuksensa. Uskon että tämän "elämän tarkoitus" on löytää nk. pelastus tästä kadotuksen maailmasta. Sillä kadotuksenmaailmahan tämä maailma, maapallo kaikkine rikoksineen, väkivaltoineen ja nk. ("Jumalan tahdon vastaisine olemuksineen ja tekoineen =) synteineen" on.
Kun tiedostaa kerran itse kuolevansa ja että jokainen meistä kerran kuolee, tulisi ihmisen rauhallisesti alkaa ottaa selvää mitä kuoleman rajan takana mahd. on. Ei järkyttyä, mutta tietyllä pelolla ja varovaisuudella, tässä asiassa, kasvattaa itse itseään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaikka kiellät ihmisiä järkyttymästä ja mediaa kirjoittamasta ihmisten
järkyttymisestä, kuolema on silti asia, joka voi koskettaa ihmistä voimakkaasti
ja syvältä, vaikkei "tuntisi" ihmistä kuin julkisuudesta.
Kuolema on ihmiselle muutakin kuin yhden ihmisen "poistuminen"
tästä maailmasta. Jokaisella on oikeus tunteisiinsa.
En ole kieltänyt ketään järkyttymästä. Miksi väität minusta tuollaista?
Kirjoitin omat, laajat kokemukseni kuolemasta. Olen elänyt myös (vieraan valtion) sodan keskellä. Nähnyt sairauksia, kuolemaa. Nähnyt ja itsekin kokenut näiden pelot ja kauhut.
Mainitsin myös empatian, tämä ja esim. suru ovat eri asia, kuin järkytys.
Järkytys tuntemuksena liittyy asian yllätyksellisyyteen, odottamattomuuteen, johonkin "jota ei olisi ikinä uskonut". Kuolema on kylläkin täysin uskottava asia, sen yllätyksellisyydenkään ei pitäisi tulla "yllätyksenä".
Jokainen meistä kohtaa kerran, ennemmin tai myöhemmin, Itse Kuoleman, Viikatemiehen. Olen kerran sairaalassa maaten, tuskissani, nähnyt sen mustakaavun seisomassa sänkyni päädyssä häijysti hekottelemassa. En tiennyt mikä / kuka se oli. Myöhemmin juttelin erään tutun, myös paljon kokeneen, vanhemman miehen kanssa. "Mä tunnen sen Jätkän. Olen tavannut. Se oli Kuolema. Kuolema seisoi sun sänkysi päädyssä."
Tää kokemuksena oli kieltämättä järkyttävää.
Jokainen saa tietysti tuntea tavallaan.
Minulle 33-vuotiaan kuolema oli yllätys, vaikkei mielestäsi kuolema saisi
olla yllätys.
Juu, etenkin jos henkilö, esim. julkkis, on ollut tuttu, on se joillekin ehkä yllätys, että niinkin varhain lähti.
Jotkut, jotka seuraavat esim. julkkisten asioita, saattavat olla tietoisia thenkilön mahd. sairauksista tai muista ongelmista ja äkkinäinen lähtö sinällään voi "järkyttää".
Sitä tällai pitkällä iällä on jo tottunut, että ihmisiä syntyy ja kuolee, eikä ikä ole mikään peruste. Itselläni valtaosa entisistä kavereista on kuollut jo aikoja sitten. Myös lähiomaiset, kaikki. Itse, lukuisat kerrat kuolemaa väistellen, kuitenkin vielä porskutan.
Ajattelen kyllä kuolemaa kaiken aikaa ja tiedostan, että on jo kohtuullista, jos meikäläinenkin jo muutaman vuoden sisään täältä poistuisi. Muuan hyvä naapurini, saunakaveri, kuoli pari vuotta sitten, 75-vuotiaana, tosi rankalla tavalla syöpään. Kuolema tuli hänellä, ensin muutama vuosi aiemmin varoittaen (rintasyöpä, joka leikattiin). Mutta sitten syöpä uusiutui muualla ja lähtö oli nopea, joskin kivulias.
Nää on tragedioita. Mutta monille elämä ja kuolema ovatkin mitä suurin Tragedia. Toisaalta, näin sitä on tottunut tyynesti vastaanottamaan monen pahankin asian.
Valtaosa maailman väestä on kokenut ja kokee erilaisia vaikeuksia ja tuskaa, jo pienestä lapsesta alkaen (kuten itsekin). Harvalla on läpi elämän onnekasta.