Sammutettuani eilen myöhään yöllä television kaukosäätimestä - jäin tyhjään ja pimeään huoneeseen tuijottamaan yhtä tyhjää ja pimeää kuvaruutua - vailla pakopaikkaa todellisuudesta.
Tämä käsittämätön sana "todellisuus", oli tuon juuri katsomani dokumentin jälkeen syntynyt uudelleen päähäni, se oli kaivautunut esiin pölyyn hautautuneesta päästäni ja jyskytti nyt silmieni takana kuin valtimo. Se oli kasvanut hitaasti todellisten ja aitojen ihmisten kokemien kärsimyksien ja vääryyksien pienten purojen myötä paisuvaksi, mustaksi vedeksi ajatuksiini; ja vain mieleni rationaalisuuden pato piti niitä hädin tuskin enää kasassa, sillä itkin pimeydessä.
En ole vuosiin nähnyt televisiosta mitään niin minua syvältä koskettavaa, kuin oli tuo sotakuvaaja, ja hänen objektiivinsa kautta kulkeva virta maailman köyhyyttä, sodan jättämää tuskaa ja ruumiiden kuvottavaa löyhkää paperille painettujen sivujen välissä.
Kuvittelin, että elämässäni täytyy olla jotain pahasti vialla, sillä en toiminut minulle ominaisella tavalla, vaan itkin kuin lapsi yksin yössä. En voinut liikkua, en ajatella, en analysoida, sillä olin pettänyt itseni valheilla joiden kataluus ja karkeus, julkeus, söi minun omanarvontuntoani kuin syöpä sisuksiani. Miten olen kykenevä toimimaan niin, että suljen ulos kaiken tuon jonka tiedän olevan totuutta ja totta, jokapäiväisyyttä ja arkea, ja otan tilalle älyllisen viihdytyksen, sielun masturbaation ja oikean värisen solmion huomiseksi kaulaani, kun jossain on todellisuus jonka tiedän olevan totta, enkä sille mitään tee?
Kuinka saatan unohtaa, sulkea sen kuin kirjan, ja katsella elämäni maisemaa aurinkolasieni takaa tuntematta sydämessäni inhimillisen kärsimyksen kaikkia koskevaa tuskaa ja kyynelten yhtälaista makua, miten?
James Nachtwey ei kahlannut itsekkyyden kaatopaikoilla saappaissa, vaan sandaaleissa, hän ei itkenyt kameransa takana, hän yski ja kyynelehti vain israelilaisten Ramallahissa ampumasta kyynelkaasusta, rikkivuorien myrkkykaasuista, vaikka hän oli siellä, siellä jossain.
Kaikki se, jota minä televisiostani näin, lakkasi olemasta elokuvaa ja kuvia. Näkemäni muutti hiljalleen minutkin kuvottavaksi farssiksi ihmisen loputtomia, säälimättömiä mielettömyyksiä toinen toisensa jälkeen.
Minä itkin. Miksi? Itseni vuoksi tietenkin:
TOdellisuudentajuni oli kärsinyt maanjäristyksen. Elämäni hienojakoiseen sammioon oli uponnut vieras kauha, ja nostanut ylös asioita joihin minulla ei ollut enää suhdetta. Minut oli hämmennetty sekaisin yhdellä heilautuksella, yhdellä pienellä liikkeellä, jonka tasaisuuden tuon miehen elin-ikäinen ura sotakuvaajana oli sotkenut muutamassa hetkessä sekaisin.
Järjettömintä, saatan muistaa väärin, on se, että tämä näkemäni dokumentti saattoi olla jopa uusinta, tai sitten minä olen nähnyt hänen kuviaan jossain, nimettömänä, etäisinä anonyymeina haamuina jonkin lehden sivuilla, kaukaisena kuin syvä elämä, kuin muistiona jostain painajaisesta jonka näit jo lapsena, ja jota et voi koskaan unohtaa. Sinä, sinä onneton, otit sen vahingossa hyllystä käteesi.
Tänä aamuna minä tunsin kaiken tuon kirkkaana sisälläni. Se ei ollut enää mikään painajainen, vaan tämä planeetta jolla asun, nämä ihmiset joita tänään tapaan - ja myös he kaikki, joita en koskaan tule tapaamaan. Hekin voivat olla kuin minä, tuntea kuvien kautta, tai ilman kuvia, sisällään toisen tuskan ja kärsimyksen - ehkä joskus minun itsenikin. Tämä naiivi mahdollisuus siitä, että jokin Stern'in kuvaaja olisi paikalla kameroineen minun tuskassani, oli mieletön, absurdi.
Puin päälleni ja lähdin töihin elämän humina ympärilläni. Oli outoa katsoa sen lävitse kuin ikkunasta, jossa on pölyä ja kädenjälkiä, sameita hahmoja asioineen ja asiattomuuksineen. Koin hyvin vahvasti olevani osa sitä järjestelmää, joka kaikin keinoin pyrkii maksimoimaan tuloksensa toisten kustannuksella, aiheuttaen juuri sitä sisäisen, moraalisen kaksijakoisuuden kaaoksen itselleen, johon olin viime yönä herännyt.
Minä - mikroskooppinen pala elämää - tuijottin kuin vasta pyyhäisty linssi ympäristöä ja dokumentoin sitä tyhjyyteen, ei kenellekään. Tällä kärsimyksellä ei ole lukijoita, ei kuuntelijoita, ei palstatilaa missään. Olin täysin yksin, ja ainostaan kaikesta vastuussa.
Tiedotustilaisuus klo 8:30
Viiden minuutin kuluttua nousen tästä ylös ja astelen pois. Tämä jääköön tähän.
Tämä käsittämätön sana "todellisuus", oli tuon juuri katsomani dokumentin jälkeen syntynyt uudelleen päähäni, se oli kaivautunut esiin pölyyn hautautuneesta päästäni ja jyskytti nyt silmieni takana kuin valtimo. Se oli kasvanut hitaasti todellisten ja aitojen ihmisten kokemien kärsimyksien ja vääryyksien pienten purojen myötä paisuvaksi, mustaksi vedeksi ajatuksiini; ja vain mieleni rationaalisuuden pato piti niitä hädin tuskin enää kasassa, sillä itkin pimeydessä.
En ole vuosiin nähnyt televisiosta mitään niin minua syvältä koskettavaa, kuin oli tuo sotakuvaaja, ja hänen objektiivinsa kautta kulkeva virta maailman köyhyyttä, sodan jättämää tuskaa ja ruumiiden kuvottavaa löyhkää paperille painettujen sivujen välissä.
Kuvittelin, että elämässäni täytyy olla jotain pahasti vialla, sillä en toiminut minulle ominaisella tavalla, vaan itkin kuin lapsi yksin yössä. En voinut liikkua, en ajatella, en analysoida, sillä olin pettänyt itseni valheilla joiden kataluus ja karkeus, julkeus, söi minun omanarvontuntoani kuin syöpä sisuksiani. Miten olen kykenevä toimimaan niin, että suljen ulos kaiken tuon jonka tiedän olevan totuutta ja totta, jokapäiväisyyttä ja arkea, ja otan tilalle älyllisen viihdytyksen, sielun masturbaation ja oikean värisen solmion huomiseksi kaulaani, kun jossain on todellisuus jonka tiedän olevan totta, enkä sille mitään tee?
Kuinka saatan unohtaa, sulkea sen kuin kirjan, ja katsella elämäni maisemaa aurinkolasieni takaa tuntematta sydämessäni inhimillisen kärsimyksen kaikkia koskevaa tuskaa ja kyynelten yhtälaista makua, miten?
James Nachtwey ei kahlannut itsekkyyden kaatopaikoilla saappaissa, vaan sandaaleissa, hän ei itkenyt kameransa takana, hän yski ja kyynelehti vain israelilaisten Ramallahissa ampumasta kyynelkaasusta, rikkivuorien myrkkykaasuista, vaikka hän oli siellä, siellä jossain.
Kaikki se, jota minä televisiostani näin, lakkasi olemasta elokuvaa ja kuvia. Näkemäni muutti hiljalleen minutkin kuvottavaksi farssiksi ihmisen loputtomia, säälimättömiä mielettömyyksiä toinen toisensa jälkeen.
Minä itkin. Miksi? Itseni vuoksi tietenkin:
TOdellisuudentajuni oli kärsinyt maanjäristyksen. Elämäni hienojakoiseen sammioon oli uponnut vieras kauha, ja nostanut ylös asioita joihin minulla ei ollut enää suhdetta. Minut oli hämmennetty sekaisin yhdellä heilautuksella, yhdellä pienellä liikkeellä, jonka tasaisuuden tuon miehen elin-ikäinen ura sotakuvaajana oli sotkenut muutamassa hetkessä sekaisin.
Järjettömintä, saatan muistaa väärin, on se, että tämä näkemäni dokumentti saattoi olla jopa uusinta, tai sitten minä olen nähnyt hänen kuviaan jossain, nimettömänä, etäisinä anonyymeina haamuina jonkin lehden sivuilla, kaukaisena kuin syvä elämä, kuin muistiona jostain painajaisesta jonka näit jo lapsena, ja jota et voi koskaan unohtaa. Sinä, sinä onneton, otit sen vahingossa hyllystä käteesi.
Tänä aamuna minä tunsin kaiken tuon kirkkaana sisälläni. Se ei ollut enää mikään painajainen, vaan tämä planeetta jolla asun, nämä ihmiset joita tänään tapaan - ja myös he kaikki, joita en koskaan tule tapaamaan. Hekin voivat olla kuin minä, tuntea kuvien kautta, tai ilman kuvia, sisällään toisen tuskan ja kärsimyksen - ehkä joskus minun itsenikin. Tämä naiivi mahdollisuus siitä, että jokin Stern'in kuvaaja olisi paikalla kameroineen minun tuskassani, oli mieletön, absurdi.
Puin päälleni ja lähdin töihin elämän humina ympärilläni. Oli outoa katsoa sen lävitse kuin ikkunasta, jossa on pölyä ja kädenjälkiä, sameita hahmoja asioineen ja asiattomuuksineen. Koin hyvin vahvasti olevani osa sitä järjestelmää, joka kaikin keinoin pyrkii maksimoimaan tuloksensa toisten kustannuksella, aiheuttaen juuri sitä sisäisen, moraalisen kaksijakoisuuden kaaoksen itselleen, johon olin viime yönä herännyt.
Minä - mikroskooppinen pala elämää - tuijottin kuin vasta pyyhäisty linssi ympäristöä ja dokumentoin sitä tyhjyyteen, ei kenellekään. Tällä kärsimyksellä ei ole lukijoita, ei kuuntelijoita, ei palstatilaa missään. Olin täysin yksin, ja ainostaan kaikesta vastuussa.
Tiedotustilaisuus klo 8:30
Viiden minuutin kuluttua nousen tästä ylös ja astelen pois. Tämä jääköön tähän.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Himppasen hankalaa tekstiä jäsentelyn (tai sen puutteen) ja selittävän sanahelinän vuoksi.
Esimerkki: "En ole vuosiin nähnyt televisiosta mitään niin minua syvältä koskettavaa, kuin oli tuo sotakuvaaja, ja hänen objektiivinsa kautta kulkeva virta maailman köyhyyttä, sodan jättämää tuskaa ja ruumiiden kuvottavaa löyhkää paperille painettujen sivujen välissä."
Käytä hyvä C pisteitä enemmän, sillä pitkien lauseiden ymmärtäminen on liian hankalaa. Tekstisi on omaperäistä ja sulla on näkemyksiä, mutta se on silti rasittavaa luettavaa.
Tähän maratoniin olisi sopinut ainakin kolme eri lausetta: "James Nachtwey ei kahlannut itsekkyyden kaatopaikoilla saappaissa, vaan sandaaleissa, hän ei itkenyt kameransa takana, hän yski ja kyynelehti vain israelilaisten Ramallahissa ampumasta kyynelkaasusta, rikkivuorien myrkkykaasuista, vaikka hän oli siellä, siellä jossain."
Puuduttavaa, vaikkakin näyttävää tekstiä. Kauaa en tällaista jaksaisi lukea, valitan.
tämähän ei ollut mikään kirjallinen suoritus, vaan huonon oloni tuottama oksennus. Koin sisäiseksi velvollisuudekseni julkaista tuotokseni heti kun heräsin.
Tämän parempaan käsitettävyyteeen eivät hiojantaitoni riitä.
Tekstisi on ihan jees, lyhennä vaan lauseita. Pari kolme pistettä sinne tänne, puolihuolimattomasti ;)
Tämä oli loistava tunnetilojen kuvaus.
Pystyi hyvin samaistumaan. Ehkä pidempää ei olisi jaksanut lukea, mutta näin luettuna sopivan pituinen. Sopisi osaksi pidempää tarinaa?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä todellisuudentajuinen 8
T. Sherlokki