Onko 50 hyvä ikä, niinkuin niin monesti väitetään? Kertokaa, mitä mieltä olette. Ovatko unelmanne täyttyneet vai sortuneet? Miten näette tulevaisuuden, ikääntymisen haasteet? Mistä saatte elämäniloa? Onko terveys vielä hyvä vai tuliko arvaamatta kremppoja tai ehkä jopa vakavampi, krooninen sairaus - miten selviätte niiden kanssa? Onko teillä toimiva ystäväpiiri vai iskikö yksinäisyys? Onko tulevaisuuden unelmia - millaisia? Mitä haluatte vielä elämässänne tehdä?
Paras ikä?
Titi50
23986
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
että tämä 50 ja risat on parasta aikaa/ikää.
minun unelmista osa on täyttynyt ja osa sortunut niihän se varmaan kuuluu mennäkin,
tulevaisuuden näen valoisana haasteita otetaan vastaan avoimin mielin,
elämänilon minä saan lapsistani sekä lapsenlapsistani,työstäni,ja uimahallista, lenkkeilystä koirani ja mieheni kanssa.
ja kaikista tärkein matkailu.
minulle puhkesi kroonin sairaus tuossa 2,5 sitten sen kanssa on vain opittava elämään sairaus ei saa voittaa,
ystäväpiiri minulla on toimiva kunhan itse pidän verkoston auki mutta kun työ tuppaa sotkea tuota vapaa aikaa,
tulevaisuudessa kunhan pysyisin tässäkin kunnossa
saisin matkustella ja pääsisin sitten muuttamaan osaksi vuotta lämpöiseen maahan ja osan vuotta olisi suomessa siinä minulle haastetta/unelmia.
Sairaudestasi huolimatta sinulla näyttää olevan asiat hyvin; perhe, lastenlapset, ystävät, unelmat. Siinä hyvät tukipilarit tulevaisuuteen! Meikäläiselläkin on sairaus, joka saattaa kroonistua. Ei kovasti kuitenkaan haittaa elämääni, kunhan en stressaile (työssä suurin riski siihen!). Perhe ja lapset ja lapsenlapset puuttuvat ja ystäväpiirikin on vähän liian hajallaan. Vanhat unelmat ovat osittain raunioina, mutta uusia (toivottavasti enemmän toteuttamiskelpoisia!) tulee onneksi aina lisää. Kyllä mielestäni tämä ikä on hyvä siinä mielessä, että uskaltaa jo olla oma itsensä ilman suurempia paineita vastata ulkomaailman odotuksiin. Itse olen aika ristiriitainen mutta onnellinen persoona! Aikaisemmin oli suuria paineita yrittää sopeutua kavereiden muottiin, mikä tuntui melko rajoittavalta. Nyt olen oma itseni. Joidenkin mielestä yllättävä, ehkä poikkean valtavirrasta monessa asiassa. Mutta toisaalta olen ihanan tavallinen! Nautin tavallisuudestanikin. Viiskymppisyys on vapauttava ikä!
kohtalaisen nuori, itse koen vanhenemisen sellaisen asianan jota ei edes kunnolla huomaa. En välitä siitä että olen jo puolessavälissä 100 vuotta:))
Vaikka minullakin on krooninen sairaus, joka tulee kulkemaan rinnallani hamaan hautaani asti, niin olen silti mielestäni todella onnekas ja onnellinen ihminen.
On kolme tervettä lasta ja kaksi ihanaa miniänalkua, ja kaksi karvaista "lastenlasta":))
Mies joka on aina ollut paljon pois Kotoa työnsä vuoksi, mutta sen mitä kotona on on aina auttanut kaikessa parhaansa mukaan.
Koira itselläkin ja kiva omakotitalo ja iso piha kasvimaineen ja kasvihuoneineen kaikkineen:))
Mielekäs työ, vaikka sairaseläkkeellä olenkin, niin teen freelanserina kameran ja kuvankäsittelyn kanssa hommia, sen minkä saan eläkkeeni sivussa tienata:))
Lisäksi on vapaaehtoistyöni, joka on minulle hyvin tärkeä.
Joten olen hyvin onnellinen ja mielestäni ikä on vain lisännyr sitä onnen tunnetta, en ajattele vanhenemista, se tulee jokaiselle, ja tuo tullessaan kaiken maailman kremppaa, mutta ne ovat asioita joita on turha murehtia. Sairauksien kanssa pärjää kyllä hyvällä huumorilla ja sillä että ei säälittele itseään:))
Elämässäni haluaisin tehdä vielä paljon - ja yksi haaveistani on oma valokuvanäyttely. Otan lähinnä luontokuvia, ja joukossa on kyllä ihan hyviäkin otoksia joita olen saanut myytyä.
Nyt odotan uutta pirskatin kallista kameraani, saapa nähdä onnistunko sillä ottamaan sen juuri oikean "nappikuvan":)))
Joten viiskymmpisenä on oikein mukavaa:))
Mielestäni yksi "salaisuus" on juuri tuo, ettei ajattele ikäänsä, vaan ELÄÄ niin, kuin itselleen sopii. Itse olen juuri silloin onnellinen kun vain olen oma itseni ja teen itseni näköisiä juttuja - oli ne sitten joidenkin mielestä lapsellisia, vanhanaikaisia, hulluja, nynnyjä, uhkarohkeita, tms. Ihmiset ajattelevat usein, että joku on liian vanha tehdäkseen sitä ja tätä - se on kyllä erittäin huono syy olla tekemättä jotain, mitä haluaa!!
Täällä ollaan vain kerran - minusta se on ihana kannustin alkaa elää viimeistään viiskymppisenä! Olla oma itsensä ja antaa muiden olla sitä myös!
Hienoa että joku muukin on sitä mieltä, että myös viiskymmpiset saavat tehdä myös lapsellisia asioita, kyllähän me sisäisesti ollaan vielä nuoria ja vallattomia:)) Ei ikä tee meitä sen kummemmiksi ellemme itse halua muuttua "mummomaisiksi". Onhan monia ihmisiä joita kauhistuttaa kun meidänikäinen nainen tekee mitä lystää ja pukeutuu miten lystää:))
Mutta antaapa heidän kauhistella - heillä on varmaan aika tylsä elämä kun täytyy koko ajan miettiä miten pitäisi käyttäytyä;:))
Elämä on annettu nimenomaan elettäväksi ei suremista varten:)
Niin kauan kuin henki pihisee olen juuri sellainen kuin itse haluan:)
Onpa ihana lukea,kuinka me ihanat 5kymppiset ajattelemme monista asioista samalla lailla.Eli uskallamme elää ja nauttia,vaikka monien mielestä olemme "kalkkiksia".Aurinkoa ja iloa kaikille.
mitään kalkkisia olla hupsuja puhuuvat..:=)))
itsestäni huomaan sellaisen uuden piirteen menen ventovieraille ihmisille puhelemaan mitä tuossa muutama vuosi sitten en olisi tehnyt,
esim kaupan hissi ihmiset katselevat hissin seiniä ja ajattelevat mitä ajattelevat siellä kun sanoo jotakin saa joskus vastauksen joskus ei ja perätin hymyn...:=))))
vaikka ikäni olen ollut kova höpöttämään, niin vasta vanhemmiten juttelen myös täysin vieraiden kanssa, esimerkiksi kaupan kassajonossa tai bussipysäkillä:)
En enää välitä niistä hiukan ihmettelevistä silmäyksistä mitä saan, aloittaessani juttua aivan vieraan ihmisen kanssa:))
Ja hyvin usein huomaan että toinenkin on valmis juttelemaan, ja niin me kaksi täysin vierasta puhumme keskenämme, ja seuraavan kerran kaupassa tavatessamme vaihdamme muutaman sanan ja tuntuu kuin tuo outo ihminen olisi tullutkin tutuksi.
Ehkä vanhemmiten esteet posituvat, ja on helpompi puhua myös täysin vieraiden kanssa:))
Ja kun perheessä on nuorisoa niin minäkin vanha korppu lautailen talvella leveät lautahousut jalassa, ja tunnen suurimman osan näistä suomen huippulautailijoista:)Oma poika keikkuu myös siellä huipun tuntumassa:))
Nyt on ollut pakko terveydellisistä syistä hiljentää hiukan vauhtia, mutta vain hiukan:))
Entisenä laskettelunopettajana on vaikea pysyä pois rinteestä ja olla kokeilematta kaikkea uutta vaikka joskus mustelmia tulee enemmän kuin oppia:)) Mutta ikä ei rajoita mitenkään harrastuksia, eikä muutakaan, sairaudet tuovat tietenkin osansa elämään jossain vaiheessa, mutta nekin ovat vain osa elämää:))
maron menee vanhemmiten ne estot poistuvat,
on sulla erikoinen harrastus oliko se lumilautailu,varmasti mukavaa kun sen osaa kovaa kyytiä ne rinnettä pitkin viilettää kun katselee.
saitko jo siemenet kylvettyä?..:)))
minä tuolla pihalla voikukkia vastaan taistelen kyllä piru vie niillä on juuret tiukassa..
kauniita keltaisia kukkiahan ne on mutta mutta.....:=))))
kyllä niitä onnettomia voikukkia on munkin piha täynnä, eikä ne pois lähde vaikka mitä tekis. Yksitellen niitä kaivan ylös ja muutaman päivän päästä taas samalla paikalla on voikukka:))
Mun piti kylvää justiin herneet, kun alkoi satamaan ihan katamalla - no jäälööt huomiseen.
Kaikki muut jo maassaa onkin, paitsi kukantaimet joita taas olen ihan liikaa kylvänyt, ja koulinut. Kamalaa mihin niiden kanssa taas joudun:)) Ja kova työ niissä on kun ne tuonne maahan laittaa, kun tuntuu että rikkaruohoja on joka paikka täynnä:))
Joskus teki mieli muuttaa kerrostaloon, ja hoidella pientä parveketta, se olis niin helpoa.
Johonkin torin laitaan vois muuttaa, mistä voisi aina aamulla hakea tuoreita vihanneksia kesäisin.
Sitten vain istuskella parvekkeella ja kuunnelle kukkasten kasvamista:))
Olishan se helpompaa kuin tämä omakoti-asuminen.
Tuo pitää paikkansa! Meikäläinen on aikaisemmin ollut melko arka avaamaan suunsa vieraissa paikoissa kuten bussissa, hississä jne. Olen huvikseni huomannut, että näin ei välttämättä enää ole lainkaan, vaan päivässä on juuri paljonkin piristäviä pikkutilanteita, jossa huomaan, että OLEN OLEMASSA ja OSALLISTUN omana itsenäni ja usein niihin liittyy juuri yhteistä huumoria ja naurua taikka hymyä.
Mutta piti elää aika vanhaksi, ennenkuin tajusi, että meitä on luotu mm. kommunikoimaan ja ettei vieras ihminen ole yleensä sen oudompi tai vaarallisempi kuin minä itse.
Voi meitä, elämä tästä vaan paranee, ja me nuorrumme, kun eivät turhat kahleet enää kahlitse, kuulkaas!! :-D
Ostelin juuri parvekepelargonioita ja totean, että voi, kun olis tuo oma piha... Kun haluaisi niin paljon kaikenlaisia kukkia ja pensaita ja puita... Mutta minä sinkku raahaan joka vuosi polkupyörällä (ei oo autoo) noita multasäkkejä kukkatorilta ja tunnen itseni ihan kameliksi kun pyöräilen neljän 18 litran multasäkin kanssa! :-). Mutta pakko se on saada parveke kesäkuntoon. Sitten on kukkien vuoro - astelen bussiin rönsyilevien amppelipelargonien kanssa ja toivon, etteivät taitu... Tänä vuonna mietin, pitäisikö hankkia vielä 2 parvekelaatikkoa lisää, mutta sitten pitää raahata lisää multaa...
Himoitsen sellaisia ihania sinikelloamppeleitakin, mutta ne palaa eteläparvekkeen paahteessa, joten yritän hillitä itseni!
En tiedä, kuuluuko kukkavillitys tähän ikään, mutta minulle se tuli joskus 4-kymppisenä. Olen luultavasti jonkin verran allerginen tai astmaattinen, joten sisällä en uskalla pitää kukkia enkä kasveja ja se onkin tuskan paikka... En kerro, miten olen asian ratkaissut - mutta koska kasvit ja kukat tuovat viihtyisyyttä ja kauneutta, niin on ollut pakkorako tehdä joitakin myönnytyksiä... No, kyllähän te tiedätte: Silkkikasvit ne minun asuntoani koristelevat... Joskus myös silkkikukat ja ikikukat. Ei olisi tullut kuuloonkaan aikaisemmin, kun kaiken piti olla vaan aitoa, mutta hengitystiesairaus on pakottanut. Ihan hyvä ratkaisu!
Se siitä kukkaharrastuksesta - vähän rönsyili aiheen ulkopuolelle - vai rönsyilikö? Elämäniloahan kukatkin tuovat viiskymppisen arkeen! Mitä olisi kesän tulo, jos ei voisi raahata multasäkkejä ja kukkia parvekkeelle toukokuun viimeisillä viikoilla, se kuuluu meikäläisen kesäntuloperinteeseen.
Nyt loppui tämä höpötys tällä kertaa...
mulla kanssa on vain parvekekukkia ja se onkin täynnä.
Mulla on se hyvä puoli että vävyt on mulle tuoneet mullat,että ei ole itse niitä tarvinut raahata.
Parvekehan ei ole minkään näköinen jos ei ole kukkia,on mun oma mielipide.
Mulla kyllä on aina ollut kukkia parvekkella,ihan nuoruudesta asti.
vaikka pienikin on se poikaa,
kokeilimme asua kerrostalossa ei tullut mitään kun halusit vaikka käväistä ulkona niin pukeudu ja lähde, kun on pieni piha voi vaikka aamutossu
jalassa/aamutakki päällä mennä omalle pihalle istuskelee/käväisee.ja mitäs jos siirtyisi enemmän noihin kauniisiin ruukkuihin johon istuttelisi kukkia pihalle...
Voisi olla upeata mennä aamutakissa oman talon portaille juomaan hyväntuoksuiset aamukahvit varhain aamulla, auringon jo lämmittäessä mukavasti... Vaikka kyllä parvekekin siihen kelpaa ihan kivasti - kun sattuu olemaan juuri tuo aamuaurinko hyvässä kulmassa parvekkeelle!
kivaa, mutta sitten kun tulee talvi ja kovat lumisateet, ja mies matkustaa viikon, ja olen koiran kanssa kaksistaan, enkä pysty enää lumitöitä tekemään, niin kyllä silloin tulee mieleen, että olisipa kerrostalo-asunto:))
Mutta kun kesä tulee on aivan ihana kun on tuo oma piha, vaikka siinä työtä onkin, mutta se on niin suojainen että vaikka alasti aurinkoa ottaisi niin kukaan ei näe pihaan:))
ainakin on nyt vasta elämä alkanut,sitä kun voi tehdä melkein ihan mitä huvittaa,kun ei tarvii enää ketään passata,vaan olla itsesänsä kanssa sinut.
Lapsetkin aina sanoo että mummi on ihan kuin nuori tytönhupakko,niin mua sanotaan mummiksi,olenhan neljän lapsen mummi.
Unelmia vielä on vaikka kuinka paljon esim:jos vielä kerran löytäisi kunnon miehen vanhuuden varalle.
Lapsistahan se elämän ilo löytyy.
Tässä iässähän on aina sairauksia,mulla on selkä vähän reistaillut.
Olkaamme iloisia kun ollaan villejä ja nuoria.
Kyllä minäkin toivoisin sitä elämäntoveria matkalla vanhuuteen... Mutta toistaiseksi olen alkanut viihtyä sinkkuna aina vain paremmin enkä enää jaksa kulkea "haku päällä". Olen tullut vähän kronkeliksi laadun suhteen ja kaipaan henkistä yhteyttä enkä vain erotiikkaa! Ja lisäksi ajattelen, että tähän ikään tultua, niin on jo niin paljon omia tapoja ja tottumuksia, että saattaa olla hieman liian haasteellista ryhtyä kämppätoveriksi toisen, yhtä omalaatuisen henkilön kanssa! Parasta olisi jos joku sellainen ihanan lutuinen Lauri Karhuvaara (MTV3:n aamu-tv:stä) -tyyppi löytäisi minut (!)ja tykästyisi niin paljon, että muuttaisi tuohon naapurirappuun! :-) Omat kämpät, vierekkäin, se olisi meikäläisen unelma! :-)) Naapureilla voisi olla hupia katsella kun vipellämme pihan yli toinen toistemme luona... ;-D
Lapsellista höpötystä...? No joo, mutta haitanneeko se nyt mittään!
minä kanssa olen samanlainen että en ottaisi miestä samaan huusholliin asumaan.
Edllisen kanssa meillä oli sellainen suhde että ei asuttu yhdessä,oltiin 12 vuotta ja toimi tosi hyvin,mut se kuoli kolme vuotta sitten.
Eräs nainen sanoi mulle,että kohtalo tulee vastaan ihan missä vaan.
Se on totta kun ikää tulee niin sitä tulee ronkeliksi kumppanin suhteen.
Oli kiva lukea sinun juttua.
Mikä on 5-kymppisen "elämän suola"?
Minulle ykkönen on kyllä ehdottomasti matkustaminen. Valitettavasti sitä harrastusta on vain nyt pidettävä kurissa tiukasti kun nyt on satsattava pakollisten kodinkoneiden vaihtorumbaan ja siihen uppoaa sievä summa rahaa sinkulta! Mutta voisin matkustaa loppuelämäni jos olisin miljonääri (ja jos olisin vapaaherratar töistä...)! Viimeksi olin Norjan Lofooteilla ja se oli kerrassaan unohtumaton elämys! Wau..! Sinne lähtisin uudestaan oitis. Muuten pidän niin suurkaupungeista kuin rannoista sekä historiallisista muinaiskohteista. Voi, että olisi paljon vielä näkemistä... Lottorivi pitäisi nyt saada aikaan!
Toisaalta olen kanssa tällainen kotimaassa viihtyvä, joten kyllä minä selviän tästä vaikka en pääse vähän aikaan minnekään. Helsinki on kiva kesäkaupunki. Mökki-ihminen en ole kun olen niin vaihtelunhaluinen luonne, että pitkästyn jossain yksinäisessä mökissä - haluan nähdä ihmisiä joka päivä! Ja mökillä olen itikoiden ja ötököiden harvinainen herkkupala - sitä en suo heille!
itselläni on ollut aina se jota parhaillaan elän. Vieläkään 53-veeläisenä en haikaile menneiden vuosien perään: tänään on asiat paremmin tässä elämässäni kuin ovat ikinä ennen aiemmin olleet!
Niin kauan kuin voi sanoa näin, on kaikki hyvin. Toiset lakkaavat sanomasta niin kaksikymppisinä, toiset taas sanovat näin satakuusivuotiainakin, tai vieläkin vanhempina...
Tärkeintä on että on rehellinen itselleen. Eikä yritä valehdella muille. Kuka käskee, että elämästä pitäisi lakata nauttimasta tietyn ikävuoden saavutettuaan??
Eikä sitäpaitsi ikävuosilla ole kovinkaan suurta merkitystä ihmisen elämässä. Paitsi silloin kun täyttää kolme, ja osaa näyttää sen sormillaan. Ja sitten kun pääsee kouluun, eli on seitsemän! No nykynuorille näyttäisi olevan tärkeätä ajokortti-ikä.
Vaan jos on jo aikuinen, niin kyllä lienee kovin rasittavaa jatkuvasti vain miettiä että olenko nyt 36 vai 52 vai 21 jne jne loputtomiin, ja kaiken lisäksi tuumata että mitä nyt sitten saa tehdä, ja miltä pitää tuntua, kun on tämän ja tämän ikäinen...
Rasittavaa, siirryn muille palstoille. Minuakin siis alkaa ikä painaa! Tai ainakin ikuinen ikäkeskustelu. No toisaalta, tämähän ON ikäpalsta. Siirryn siis toisaalle.
kyllä 50 on paras ikä.Lapset ovat aikuisia ja voi nyt alkaa elää omaa elämäänsä.
Tietää mitä ei halua mutta se mitä haluaa on vielä kokeilussa.
Elämä on jotenkin niinkuin avoin ja haasteita täynnä.Kaikki riippuu nyt omasta rohkeudesta ei siitä onko aikaa.
Elän tällä hetkellä täysillä omilla ehdoillani.
olisi kysytty tätä vaikka joka vuosi, niin aina se olisi ollut sitä parasta aikaa, en osaa tätä ikääni pitää sen parempana muuten kuin ehkä henkisesti olen vapautuneempi, en jännitä oikein enää mitään, ainakaan ihmisiä ja liiasta ujoudestani olen jo pääsemässä..:)
Kremppaa on tullut ja tulee varmaan koko ajan lisää, mutta ei onneksi mitään kroonista sairautta, ainakaan vielä...
Unelmoin minä...eihän sitä kestäisi elossa ihminen muuten..unelmoin käyväni vielä joskus Prahassa, Ranskassa veljeni tyttären luona, ilmainen ylöspito nääs ;)), sitten haluaisin käydä Irlannissa ja vaikka missä, paitsi aurinkorannoilla..yök...
Ystäviä on sopivan vähän, ainakaan minä en jaksa sietää liikaa ihmisiä...