Vankiloita on maailmassa monenlaisia.
Harvemmin niihin ilman syytä joudutaan, mutta joskus syyttäkin tai hyvin epämääräisistä syistä.
Eräänä kuninkaallisena iltana ajelin voimakkaan väsymyksen vallitessa tuliterän autoni pilkkopimeään metsään. Paikkaa en muista kovin tarkalleen, mutta joka tapauksessa auto jäi sinne ja lähdin kävelemään takaisin kohti metsänrajaa ja kotikaupunkia. (Yritin useasti myöhemmin selvittää auton sijaintia, mutta jokin vain esti sen).
Eräänä aamuna olin kuitenkin joutunut
jonkinlaiseen rangaistuslaitokseen. Sanoivat sen olevan Venäjän puolella, vaikka porukka tuntuikin suomalaiselta ja puhui hyvin sekä Suomea, että Englantia. Siellä oli paljon ihmisiä. He eivät suostuneet kutsumaan sitä vankilaksi vaan vain suljetuksi opistoksi. Kun yritin kysyä mitä siellä opiskellaan, he sanoivat vain, että siellä on tietynlainen ihmisen kannalta vaikeaselitteinen opetusjärjestelmä.
Kanttiinista sai ruokaa maksutta. Asuimme
pienimuotoisissa sellikomeroissa, joissa jokaisessa oli yhdestä neljään sänkyä. Sellien ovet olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta avoimia tai ilman avaimia avattavissa. Odottelin päiväkausia, että opetus alkaisi, mutta aika kului vain normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ehdin jopa spekuloida eri ihmisten kanssa sitä mihin olin autoni silloin jättänyt ja sain paljon erilaisia vihjeitä, kuten myös hymähtelyä osakseni.
Lopulta, kahden viikon kuluttua minulle joku vartija-asuinen nuori brunette kävi ilmoittamassa, että autoni on mahdollisesti löytynyt. Yritin kysellä tarkemmin, mutta hän vain kertoi optimistisesti, että sen oli joku onnistunut näkemään auringonlaskun yhteydessä viiden sekunnin ajan jossain hiekkatien ja ojan taitoksessa, jonka jälkeen se oli ikävä kyllä kadonnut jälleen näkyvistä. Nainen esitteli sitten jonkinlaiset koordinaatit eräässä metsässä, missä auto voisi olla.
Nainen lähti kävelemään poispäin, mutta
yritin pysäyttää hänet olkaan kopauttamalla ja saada hänet kertomaan kuka auton oli nähnyt.
Silloin nainen hermoistui ja heitti minut
nopeasti ja melko voimakkaasti lattialle ja laittoi minulle käsiraudat selän taakse. Paikalle ilmaantui kolme muutakin vartija-asuista nuorta naista ja he kantoivat minut maanalaiseen kellarityrmään, jossa minut sidottiin katosta roikkuviin metallikahleisiin.
Kylkiäni särki vietävästi. Naiset eivät jääneet seurakseni. Sellin ovi pamahti kiinni ja jäi vain totaalinen pimeys, hiljaisuus.
Minuuttien hiljaisuuden katkaisi
hieman vanhemman naisen puhe, joka kantautui ilmeisesti tyrmään asennetuista kaiuttimista: "paikka, jonne
jätit autosi ei ole fyysisesti kaukana, mutta koska se paikka on monella eri tasolla, on usein mahdotonta löytää sitä".
Sellin ovi aukesi noin kymmenen minuutin
odotuksen jälkeen. Valkopartainen keski-ikäinen mies tuli eteeni ja pyysi minua tulemaan ylös päivälliselle. Huomasin silloin, että kahleet olivat auenneet ja että riiputin käsiäni ilmassa vanhasta tottumuksesta. Kävelin portaat ylös ruokailutilaan. Ruokapöydässä juttelin autostani ja vierustoverini nuori tyttö halusi kovasti ottaa minulta suihin samaan aikaan kun syön. Se oli mielenkiintoinen kokemus ja hyvää oli lammaspatakin. Muut ihmiset kadehtivat, että olenpa minä nyt suosittu tänään.
Ruokailtuani tyttö lähti kanssani
selliin, jossa sivusimme tapahtumia. Minua ihmetytti miksi yleensä olin ajanut auton väsyneenä metsään ja kuinka se voisi johtaa tällaiseen laitokseen samaan aikaan kun ajatus kiihotti minua valtavasti. Tyttö kertoi toisenlaisen tarinan. Hän oli ollut navettatyöläisenä ja lähtenyt aitauksesta karanneen lehmän perään. Lopulta lehmä oli kirjaimellisesti lähtenyt lentämään virheän metsän yli ja tyttö oli todennäköisesti pyörtynyt onnesta. Tulimme siihen tulokseen, että olimme kummatkin samantapaisen paradoksin edessä ja että meille kummallekin olisi mahdotonta palata enää koskaan
normaalielämään.
Seuraavana päivänä löysimme pitkän
etsinnän ansiosta laitoksen ulko-oven. Luulimme kävelevämme ulos, mutta ympärillä olikin vain pimeä avaruus, joka syvyyksiin upposimme. Nainen katosi minulta kokonaan. Näin edessäni vain lukuisten tähtien ja planeettojen
välkkeen. En pystynyt hallitsemaan kehoani, joka lähestyi uhkaavasti himmeän oranssia
valomassaa mustassa tyhjyydessä. Tunsin koko olemukseni räjähtävän ja kasvavan. Ensimmäistä kertaa eläessäni tunsin olevani jotain muutakin kuin katoava, mitätön hiukkanen loputtomassa kosmoksessa.
Koin suuren ilontunteen ja nousin istumaan auringonpaisteisella metsätiellä autoni vieressä.
Auto tokaisi minulle: "Hauska nähdä sinut jälleen". Nousin auton rattiin ja ajoin kuin ei mitään -- metsästä pois. Ihmiset katselivat happamina minua
bussipysäkeiltä vaikka yritin vilkuttaa ja elehtiä heille. Heitä ei seikkailuni näyttänyt kiinnostavan. Heillä näytti olevan oma
matka vielä edessäpäin.
Harvemmin niihin ilman syytä joudutaan, mutta joskus syyttäkin tai hyvin epämääräisistä syistä.
Eräänä kuninkaallisena iltana ajelin voimakkaan väsymyksen vallitessa tuliterän autoni pilkkopimeään metsään. Paikkaa en muista kovin tarkalleen, mutta joka tapauksessa auto jäi sinne ja lähdin kävelemään takaisin kohti metsänrajaa ja kotikaupunkia. (Yritin useasti myöhemmin selvittää auton sijaintia, mutta jokin vain esti sen).
Eräänä aamuna olin kuitenkin joutunut
jonkinlaiseen rangaistuslaitokseen. Sanoivat sen olevan Venäjän puolella, vaikka porukka tuntuikin suomalaiselta ja puhui hyvin sekä Suomea, että Englantia. Siellä oli paljon ihmisiä. He eivät suostuneet kutsumaan sitä vankilaksi vaan vain suljetuksi opistoksi. Kun yritin kysyä mitä siellä opiskellaan, he sanoivat vain, että siellä on tietynlainen ihmisen kannalta vaikeaselitteinen opetusjärjestelmä.
Kanttiinista sai ruokaa maksutta. Asuimme
pienimuotoisissa sellikomeroissa, joissa jokaisessa oli yhdestä neljään sänkyä. Sellien ovet olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta avoimia tai ilman avaimia avattavissa. Odottelin päiväkausia, että opetus alkaisi, mutta aika kului vain normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ehdin jopa spekuloida eri ihmisten kanssa sitä mihin olin autoni silloin jättänyt ja sain paljon erilaisia vihjeitä, kuten myös hymähtelyä osakseni.
Lopulta, kahden viikon kuluttua minulle joku vartija-asuinen nuori brunette kävi ilmoittamassa, että autoni on mahdollisesti löytynyt. Yritin kysellä tarkemmin, mutta hän vain kertoi optimistisesti, että sen oli joku onnistunut näkemään auringonlaskun yhteydessä viiden sekunnin ajan jossain hiekkatien ja ojan taitoksessa, jonka jälkeen se oli ikävä kyllä kadonnut jälleen näkyvistä. Nainen esitteli sitten jonkinlaiset koordinaatit eräässä metsässä, missä auto voisi olla.
Nainen lähti kävelemään poispäin, mutta
yritin pysäyttää hänet olkaan kopauttamalla ja saada hänet kertomaan kuka auton oli nähnyt.
Silloin nainen hermoistui ja heitti minut
nopeasti ja melko voimakkaasti lattialle ja laittoi minulle käsiraudat selän taakse. Paikalle ilmaantui kolme muutakin vartija-asuista nuorta naista ja he kantoivat minut maanalaiseen kellarityrmään, jossa minut sidottiin katosta roikkuviin metallikahleisiin.
Kylkiäni särki vietävästi. Naiset eivät jääneet seurakseni. Sellin ovi pamahti kiinni ja jäi vain totaalinen pimeys, hiljaisuus.
Minuuttien hiljaisuuden katkaisi
hieman vanhemman naisen puhe, joka kantautui ilmeisesti tyrmään asennetuista kaiuttimista: "paikka, jonne
jätit autosi ei ole fyysisesti kaukana, mutta koska se paikka on monella eri tasolla, on usein mahdotonta löytää sitä".
Sellin ovi aukesi noin kymmenen minuutin
odotuksen jälkeen. Valkopartainen keski-ikäinen mies tuli eteeni ja pyysi minua tulemaan ylös päivälliselle. Huomasin silloin, että kahleet olivat auenneet ja että riiputin käsiäni ilmassa vanhasta tottumuksesta. Kävelin portaat ylös ruokailutilaan. Ruokapöydässä juttelin autostani ja vierustoverini nuori tyttö halusi kovasti ottaa minulta suihin samaan aikaan kun syön. Se oli mielenkiintoinen kokemus ja hyvää oli lammaspatakin. Muut ihmiset kadehtivat, että olenpa minä nyt suosittu tänään.
Ruokailtuani tyttö lähti kanssani
selliin, jossa sivusimme tapahtumia. Minua ihmetytti miksi yleensä olin ajanut auton väsyneenä metsään ja kuinka se voisi johtaa tällaiseen laitokseen samaan aikaan kun ajatus kiihotti minua valtavasti. Tyttö kertoi toisenlaisen tarinan. Hän oli ollut navettatyöläisenä ja lähtenyt aitauksesta karanneen lehmän perään. Lopulta lehmä oli kirjaimellisesti lähtenyt lentämään virheän metsän yli ja tyttö oli todennäköisesti pyörtynyt onnesta. Tulimme siihen tulokseen, että olimme kummatkin samantapaisen paradoksin edessä ja että meille kummallekin olisi mahdotonta palata enää koskaan
normaalielämään.
Seuraavana päivänä löysimme pitkän
etsinnän ansiosta laitoksen ulko-oven. Luulimme kävelevämme ulos, mutta ympärillä olikin vain pimeä avaruus, joka syvyyksiin upposimme. Nainen katosi minulta kokonaan. Näin edessäni vain lukuisten tähtien ja planeettojen
välkkeen. En pystynyt hallitsemaan kehoani, joka lähestyi uhkaavasti himmeän oranssia
valomassaa mustassa tyhjyydessä. Tunsin koko olemukseni räjähtävän ja kasvavan. Ensimmäistä kertaa eläessäni tunsin olevani jotain muutakin kuin katoava, mitätön hiukkanen loputtomassa kosmoksessa.
Koin suuren ilontunteen ja nousin istumaan auringonpaisteisella metsätiellä autoni vieressä.
Auto tokaisi minulle: "Hauska nähdä sinut jälleen". Nousin auton rattiin ja ajoin kuin ei mitään -- metsästä pois. Ihmiset katselivat happamina minua
bussipysäkeiltä vaikka yritin vilkuttaa ja elehtiä heille. Heitä ei seikkailuni näyttänyt kiinnostavan. Heillä näytti olevan oma
matka vielä edessäpäin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mun mielestä hieno tarina, vaikkakaan ei ehkä ihan tälle osastolle ? Abstrakti. :)
eteni kuin uni, epärealistinen, ei mitään logiikkaa. silti ihan kiva.