Puhelin sulkeutui käteeni, sammui niin kuin sammuvat lyhdyt korkeiden tolppien päällä auringon sokaistessa ne taivaanrannasta kuoliaaksi. Elollinen kapistus käteeni kuoli, äänesi sammui, katosi valonkajoon ja aamun helvetilliseen kuminaan maan uumenista. Korvani täyttyivät hiljalleen utuisista unelmista, kuiskivista lauseista pihojen puissa. Ja yöltä tuoksuvassa heinikossa, astelin tälle kaikelle ilman paperisiipiäni, ilman mitään okaista lankaa ylläni, ilman kehoa, ja ajatusta tulevasta menneestä, menneestä tulevasta.
Kärkeen itseni terän minä asetan päiväni tämän, pohdin: mitä olisin, jos minä olisin niin pieni ajan puristeessa, että katoaisin hetkeeni kuin hiekka rantojen kämmenelle. Voisinko kadota sinuun kuin mereen, sen aaltoihin ja taruihin, satuihin ja harhoihin.
Kyllä. Ajassa katoavat näyteikkunat vaatteistamme, ajatukset päättyvät aina. Rullalle kierretyt raitiovaunukiskot painona todellisuuden pohjassa, ankkuroituna kiinni ohuilla langoilla haaveiden. Minä hukun aaltoihisi meri, kunnes koittaa se päivä, että minun haaveeni katkeaa ja irtoan kaikesta tästä meren kelluviksi roskiksi sen loputtomille laineille ja etäisyyksille. Anna minulle se mysrky jonka tarvitsen, kuoleman, jotta katkeaisin vapaaksi kumisevasta pohjastasi elämäni lautalattia, arkkuni puolivalmis pohja.
Tuomitkoon minut itseni pyövelit, lahjomattomat ja julmat, jos väärin itseäni kohtaan teen. Oikeudenmukaisuuden ruinaajat, häviäjät, katoavat aina niille kujille suurten ja himmertävien pylvässalien taakse, joilla astelevat rotat vaatimuksien roskat suussaan suunsa haavoilla. Paperi on terävämpää kuin tylsä kynä, mieleni terävämpi kuin yksikään paperi. Tällä terällä asuu sanojen koti, sisällyksettömien unikuvien julkea valhe ja syvyys, tällä yhdellä terällä.
Sinä olet sileä kuin silmän kaari viistossa valossa, heijasteinen kuva kyyneliä ja epätoivoa. Sinä uskoton houkka suossa huutamassa ylitsekiitäviä pilviä apuun, lopeta. Huudat taivaalle vaikka sydämesi ulvoo kuin rautapyörien jarrut kipinöivillä rautateillä. Kaikki tämä kuselle haiseva kiskoväli, koliseva murse jaloissasi, miksi ihmeessä. Kaikki nämä kadut, kaikki tämä oksettava tyhjyys ja tylsämielisyys, miksi ihmeessä.
Sinä kannat sisälläsi rakkauden unelmaa, jotain jota kannat kuin lintua molemmissa käsissäsi lävitse tönivien olkapäiden ja sensuroimattomien sanojen. Sinä uskot sen elävän huomiseen, voi murhe sinua, voi murhe minua. Minä olen kuin sinä, et syytä itseäsi siitä jota kannat, sinä kannat täällä kaiken, ja syytät, ja tuomitset. kaikki tämä vain siksi, että sinulla on käsissäsi elämän pyhin rakkaus, koskematon, jakamaton itserakkaus.
Miten pieni tuo kätesi mereen hukkuva lintu onkaan, niin avuton ja lentotaidoton. Venytä sille vakuumikatto, ja sen voi asettaa jääkaappiin avatun porkkanapussin viereen viilenemään kohtuulliseksi katsoa. Nyt en saata sitä vilkuilla, se kuvottaa minua ja minun säädyllisyyttäni. Rakkaus taivaalla liitää ohitseni varjoisin siivin ja kirkuvin korvin. Sen siivet yltävät aina maan piiristä toiseen ja takaisin, ja lyövät yhteen sanojen ja fraasien sirkuksessa tyhjille penkkiriveille. Minä katson sen kiitoa kauhusta laajennein silmin, ja pelkään itseäni, huutoani ja siipiäni. tämä kaikki on maailman geneettinen kiskaisu sen esihistoriallisesta menneisyydestä, ja minun okainen lankani katkeaa.
Tallautuu ulos sanoista ja eleistä, yhdeksi ainoaksi nousuksi kohti kaukaisia pilviä ylläni.
Levollinen, helppo, putoaminen taivaalle. Tämä ei ole unta vaan kurjuuden mitätöinti, ulosliputus, neljän vuodenajan sointu yhdessä ja samassa korvakäytävässä, matkalla kohti tajuntaa ja ymmärrystä. On ihastuttavan vapauttavaa heittäytyä kuolemaan elämästä, kohti elämää kuolemasta.
***********************************
Kärkeen itseni terän minä asetan päiväni tämän, pohdin: mitä olisin, jos minä olisin niin pieni ajan puristeessa, että katoaisin hetkeeni kuin hiekka rantojen kämmenelle. Voisinko kadota sinuun kuin mereen, sen aaltoihin ja taruihin, satuihin ja harhoihin.
Kyllä. Ajassa katoavat näyteikkunat vaatteistamme, ajatukset päättyvät aina. Rullalle kierretyt raitiovaunukiskot painona todellisuuden pohjassa, ankkuroituna kiinni ohuilla langoilla haaveiden. Minä hukun aaltoihisi meri, kunnes koittaa se päivä, että minun haaveeni katkeaa ja irtoan kaikesta tästä meren kelluviksi roskiksi sen loputtomille laineille ja etäisyyksille. Anna minulle se mysrky jonka tarvitsen, kuoleman, jotta katkeaisin vapaaksi kumisevasta pohjastasi elämäni lautalattia, arkkuni puolivalmis pohja.
Tuomitkoon minut itseni pyövelit, lahjomattomat ja julmat, jos väärin itseäni kohtaan teen. Oikeudenmukaisuuden ruinaajat, häviäjät, katoavat aina niille kujille suurten ja himmertävien pylvässalien taakse, joilla astelevat rotat vaatimuksien roskat suussaan suunsa haavoilla. Paperi on terävämpää kuin tylsä kynä, mieleni terävämpi kuin yksikään paperi. Tällä terällä asuu sanojen koti, sisällyksettömien unikuvien julkea valhe ja syvyys, tällä yhdellä terällä.
Sinä olet sileä kuin silmän kaari viistossa valossa, heijasteinen kuva kyyneliä ja epätoivoa. Sinä uskoton houkka suossa huutamassa ylitsekiitäviä pilviä apuun, lopeta. Huudat taivaalle vaikka sydämesi ulvoo kuin rautapyörien jarrut kipinöivillä rautateillä. Kaikki tämä kuselle haiseva kiskoväli, koliseva murse jaloissasi, miksi ihmeessä. Kaikki nämä kadut, kaikki tämä oksettava tyhjyys ja tylsämielisyys, miksi ihmeessä.
Sinä kannat sisälläsi rakkauden unelmaa, jotain jota kannat kuin lintua molemmissa käsissäsi lävitse tönivien olkapäiden ja sensuroimattomien sanojen. Sinä uskot sen elävän huomiseen, voi murhe sinua, voi murhe minua. Minä olen kuin sinä, et syytä itseäsi siitä jota kannat, sinä kannat täällä kaiken, ja syytät, ja tuomitset. kaikki tämä vain siksi, että sinulla on käsissäsi elämän pyhin rakkaus, koskematon, jakamaton itserakkaus.
Miten pieni tuo kätesi mereen hukkuva lintu onkaan, niin avuton ja lentotaidoton. Venytä sille vakuumikatto, ja sen voi asettaa jääkaappiin avatun porkkanapussin viereen viilenemään kohtuulliseksi katsoa. Nyt en saata sitä vilkuilla, se kuvottaa minua ja minun säädyllisyyttäni. Rakkaus taivaalla liitää ohitseni varjoisin siivin ja kirkuvin korvin. Sen siivet yltävät aina maan piiristä toiseen ja takaisin, ja lyövät yhteen sanojen ja fraasien sirkuksessa tyhjille penkkiriveille. Minä katson sen kiitoa kauhusta laajennein silmin, ja pelkään itseäni, huutoani ja siipiäni. tämä kaikki on maailman geneettinen kiskaisu sen esihistoriallisesta menneisyydestä, ja minun okainen lankani katkeaa.
Tallautuu ulos sanoista ja eleistä, yhdeksi ainoaksi nousuksi kohti kaukaisia pilviä ylläni.
Levollinen, helppo, putoaminen taivaalle. Tämä ei ole unta vaan kurjuuden mitätöinti, ulosliputus, neljän vuodenajan sointu yhdessä ja samassa korvakäytävässä, matkalla kohti tajuntaa ja ymmärrystä. On ihastuttavan vapauttavaa heittäytyä kuolemaan elämästä, kohti elämää kuolemasta.
***********************************
Vastaukset 4
Vanhimmat
...vastaus tähän kuin edelliseen Chameleontin Dokumentti-tarinaan: Lauseet lyhyemmiksi. Miksi ihmeessä pitää selittää tuhannen koukeron kautta, kun saman asian voisi kertoa paljon yksinkertaisemminkin? Käytä toki kauniita kuvauksiasi, mutta jäsentele ja lyhennä lauseitasi.
Vaarana on, että lukijasi uupuvat kesken kaiken.
Vaarana on, että kukaan ei välitä lukijoista.
meistä pienistä välittää, ei kukaan... snif
Taas näitä murheenkryyni tarinoita. Ei jaksa lukea kun aurinko paistaa ja linnut laulaa.
Vertaukset kyllä hyviä, mutta en pidä näistä itsesäälitarinoista.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä upottava 2
T. Sherlokki