Näitä viestejä lukiessani ja itsekin uusperheellisenä (miehen lapset, itsellä ei omia) täytyy sanoa, että ymmärrän hieman eri kautta sen, miksi omat lapset saavat vanhemiltaan enemmän osakseen tunteita kuin miehen/naisen lapset.
Itselläni ei ole lapsia, enkä ole koskaan harkinnut saavanikaan niitä; lähinnä koska en tiedä miten lasten kanssa pitäisi olla (olen ainoa lapsi enkä tottunut lapsiin). Mutta meillä on kaksi koiraa, ja totesin tuossa juuri näitä viestejä lukiessani, että sama pätee näihin koiriinkin. Omaa koiraani kohtaan tunnen rakkautta, vaikka asetankin kummallekin yhtä selkeät rajat. Mieheni koiraa kohtaan en tunne mitään, vaan se lähinnä ärsyttää käytöksellään. Tämä johtuu ehkä siitä, että kyseisen rotuista koiraa en olisi itse valinnut, ja minulla on lyhyt pinna muutenkin. Mutta tämä taitaa opettaa minullekin jotain uusperheellisten ja ns. normaaliperheellisten tunne-elämästä. En tiedä, onko se niinkään paha asia -biologia vain määrää niin useissa tapauksissa. Oman koirani olen itse valinnut pentuna ja nähnyt sen kasvavan, opettanut sitä. Mieheni koira puolestaan vain tuli mieheni mukana -kuten hänen lapsensakin...
Itselläni ei ole lapsia, enkä ole koskaan harkinnut saavanikaan niitä; lähinnä koska en tiedä miten lasten kanssa pitäisi olla (olen ainoa lapsi enkä tottunut lapsiin). Mutta meillä on kaksi koiraa, ja totesin tuossa juuri näitä viestejä lukiessani, että sama pätee näihin koiriinkin. Omaa koiraani kohtaan tunnen rakkautta, vaikka asetankin kummallekin yhtä selkeät rajat. Mieheni koiraa kohtaan en tunne mitään, vaan se lähinnä ärsyttää käytöksellään. Tämä johtuu ehkä siitä, että kyseisen rotuista koiraa en olisi itse valinnut, ja minulla on lyhyt pinna muutenkin. Mutta tämä taitaa opettaa minullekin jotain uusperheellisten ja ns. normaaliperheellisten tunne-elämästä. En tiedä, onko se niinkään paha asia -biologia vain määrää niin useissa tapauksissa. Oman koirani olen itse valinnut pentuna ja nähnyt sen kasvavan, opettanut sitä. Mieheni koira puolestaan vain tuli mieheni mukana -kuten hänen lapsensakin...
Vastaukset 7
Vanhimmat
vertaa ihmis-lapsia koiraan, koirat on rakkaita, on ne omia tai muiden omia, ihmis-lapset on asia erikseen!!!
ja lasten kasvatus on (lapsen) tiettyyn ikään asti aivan samanlaista, joten turha on huudella siellä mitään vertaamisesta!
Siitä on tehty tutkimuskin, että ne joilla on koira/tms. eläin ennen omia lapsia, ovat parempia kasvattajia kuin ne joilla ei ole!
Sitten kun lapsi alkaa ymmärtää puhetta aletaan lasta kasvattaa eritavalla kuin eläintä.
Itselläni ollut talossa koira tai koiria 27 vuotta, omat lapset 15, 13, 11 ja 10 ja monestikkin sanon että molempien kasvatukseen pätee samat perusohjeet; rajat, rutiinit ja johdonmukaisuus. Molemmissa vaaditaan paljon kärsivällisyyttä. Mikä on kiellettyä se myös on sitä. Kielellinen kommunikaatio tulee lasten kohdalla vastaan luonnollisesti iän myötä. Toisaalta lapsille voi sitten asiat perustella puheen avulla, koiralle ei voi.
Koiria on silti helpompi kasvattaa, kun jonkun asian on kunnolla oppinut, riittää vaan toistot silloin tällöin. Mutta lasten kohdalla aina vaan uusia asioita opetellaan ja kenoja täytyy olla monia...silti välillä tuntuu ettei ne mielessä pysy :)
Ja molemmat ne on rakkaita kun on omia. Hoidin työkseni muiden lapsia ja nyt uusioperheessä tullut miehen...silti, ei heihin ihan semmoista kiintymyssuhdetta ole. Sama koskee koiriin, kissoihin jne. oma on se rakkain.
Kuitenkin ei kukaan eikä mikään ole ikuisesti omaa, aina tulee se luopuminen - tahdot tai et. Lapset kasvaa ja itsenäistyvät (odotan jopa sitä hetkeä kun he muuttavat omiin koteihin, tosin menee vielä vuosia). Sama koskee eläimiin - siinä määrää elinikä ja monta koiraa olen jo hautaan laittanut, eikä siihen koskaan totu on vain hyväksyttävä - lapset ovat myös oppineet syntymän ihmeen ja elämästä luopumisen tuskan.
Vertaa koiraa lapseen. Ja oikeasti, et sinä ole uusperheellinen sinullahan ei ole lapsia. Olen kyllä kuullut kun jotkut todella pitääkin koiria lapsinaan jopa suutelevat niitä kuin vauvoja. Yök.
Uskon että puhut asiaa ja olet "hiffanut" ajatuksen omat/vieraat. Oma on aina rakkain oli sitten kyseessä lapset tai lemmikkieläimet.
Itse en pidä kissoista alkuunkaan, vaikka meillä kotona on aina kissa ollut ja koiriakaan en ole voinut sietää omien lapsieni syntymän jälkeen, syytä en siihen tiedä. Minulla on kyllä ollut koira vuosia sitten ja se oli todella tärkeä ja rakas perheenjäsen, aina kaikessa mukana.
En ole mikään lapsirakas ajatuksenani etten voisi ruveta esim. lastenhoitajaksi, mutta jostain syystä kaikki vauvat sulattavat sydämeni...en ole lällättäjä/lässyttäjä äiti/täti, mutta omien kohdalla huomaan "sortuvani" siihen ja riehun välistä myös pulkkamäessä kuin pahaset kakarat. Ja voi kauhistus, jos joku loukkaa minun lapsiani, tulee esiini joku ihme "naarastiikeri" luonne ja käyn heti "taistoon" puolustaen omiani...kait se sitten on normaalia, eihän sitä varmaan muuten huolehtis jälkikasvustaan, jos ei olisi jotain alkukantaista vaistoa ja ehdotonta rakkautta omiaan kohtaan. Ja omasta mielestä se oma lapsi on kaikista kaunein ja suloisin, vaikka olisi kuinka räkäposkella nuhakauden aikaan.
Sama pätee varmaankin lemmikkieläimiin. Oma on nättein ja ihanin kaikin puolin. Mielestäni se on ihan tervettä.
Aurinkoista kesää sinulle ja sinun perheellesi!!
Toivoopi 3:n lapsen äiti
Lapsi on lapsi.........koira on koira. Ei niitä nyt todellakaan voi verrata keskenään. sori. Koira on alunperin jopa susi! Muista se.
..olikin tunteista ja tuntemuksista, ei siitä että lapsi tahi ihminen olisi eläin. Joskus olisi hyvä ajatella laajakatseisemminkin, eikä vain putken läpi. Joillekin ihmisille voi lemmikkieläin olla todellakin tärkeä.