Mitä tehdä tämmöisessä tilanteessa?

Alkuun pahoitteluni pitkästä tekstistä. En tiedä mitä tehdä. Olemme olleet ystäviä yli 10 vuotta, ja olemme kumpikin toistemme lapsiemme kummeja. Kaikki lähti siitä, kun olin varannut tatuointiajan parille kuvalle, ja parin viikon ajan kyselin eri ideoistani, mitä tuli vastaan, kun katselin kuvia netistä. Ystäväni oli näyttänyt minulle kuvan, missä olkapäällä lintuja ja kukkia, ja menisi myös solisluulle. Pari päivää sitä, löysin netistä kivan kuvan, missä kukkia olkapäällä ja se jatkuisi myös solisluulle sekä lapaluulle. Kysyin tästä tatuoijaltani, enkä sekuntiakaan miettinyt ystäväni ideaa, sillä tämäkin oli ollut yksi ideani jo kauan.

Hänestä ei kuulunut päiviin mitään, ja oli outo kun nähtiin. Selvisi, että häntä ärsytti että menin ottamaan samantyylisen kuvan. (Omassani siis kukkia ja oinaan pääkallo, joka symboloi lapseni horoskooppia) Kuulemma idea on täysin sama, vain linnut puuttuu. Koitin asiasta keskustella hänen kanssaan, mutta hän suuttui enemmän. Tarkoituksenani ei todellakaan ollut varastaa hänen ideaansa eikä loukata häntä. Pari päivää siitä huomasin että hän oli poistanut minun kavereista somesta.

Kysyin sitten että mitä tämä nyt meinaa, että tässäkö tämä kaverisuhde oli? Hän vastasi ettei kuulemma ole huomannut kaveruutta hetkeen, kysyin että mitä sillä tarkoittaa, ja hän sanoi vain aistivansa ilmapiirissä semmoista. Että ei näe positiivisia viboja meidän välillä, eikä kuulemma ollut minulle vihainen, vaan vittuuntunut. Että häntä alkoi vituttamaan vasta, kun asiasta koitin hänen kanssaan jutella. Kysyin, voitaisiinko asioita korjata yhdessä, vai haluaako että monen vuoden ystävyys on nyt tässä. Siihen hän sanoi kaikenlaista kunnon parisuhde eron paikka, luulin et ymmärrät sarkasmia, en oo missään kohtaa sanonut että haluaisin katkaista ystävyyden ja lopuksi totesi että jos haluat olla v*ttupään kaveri, niin hän ei siitä kärsi, vaan minä. Siihen en sitten ollenkaan vastannut, vaan päätin antaa olla, ja hän laittoi että haluaisi mennä kohta nukkumaan, niin odottaa vastausta. Sanoin että menee vain nukkumaan, sillä omat ajatukset ovat nyt aivan sekaisin. Hän sanoi vain että aha ok.

Seuraavana päivänä tuli laittamaan, että ei jaksa katella tämmöistä pelleilyä, ja tein hänen päätöksensä helpoksi, hyvää loppuelämää, äläkä ota yhteyttä enään ikinä. Olin taas ihan yllättynyt, ja siinä vaiheessa itselläni meni kuppi nurin, ja sanoin hänelle kuinka hönenkin pitäisi joskus katsoa peiliin, eikä aina vain syytellä muita kaikesta. Hetken päästä alkoi avautumaan kuinka huonosti hänellä menee, kuinka kukaan ei vaivaudu kysymään häneltä miten hänellä menee,kuinka itkee joka ilta, kuinka joutunut apua hakemaan kun on jo aivan pohjalla, kuinka kukaan ei ole huomannut mitään, koska hän on niin hyvä peittelemään asioita, kuinka hänen miehensä on saanut hänet melkein tappamaan itsensä. Laittoi myös kuvakaappauksia hänen ja hänen miehensä keskusteluista. Sanoi myös että minä olin ainoa, joka häntä kannatteli. Kysyin höneltä että onko hän sitten saanut apua, mutta ei kuulemma tunnu luontevalta avautua, että on kokenut saman miehensäkin kanssa, alkaa vain enemmän ahdistaa, jos puhuu. Sitten totesi että hän ei tiedä miksi tuli nämä kertomaan ja kuinka häntä jo kaduttaa että kertoi, eikä hän tiedä pystyykö palaamaan enään entiseen.

Kysyin sitten mitä hän haluaisi, haluaako että annan aikaa, vai mitä. Sanoi ettei hän itsekään tiedä, eikä vain pysty puhumaan omista tunteistaan. Puhutiin hetki muuta, kunnes hän lakkasi vastaamasta ja avaamasta viestejäni. Annoin taas muutaman päivän kulua, kunnes laitoin hänelle eilen että miten menee? En tiedä oletko kerennyt saamaan vielä ajatuksia kasaan yhtään, mutta ajattelin tulla silti kysymään, että haluaisitko aloittaa mun kanssa puhtaalta pöydältä?
Mä oon jonkin verran kerennyt miettimään asioita, tää on ainoa asia mikä mulla pyörinyt päässä. Anteeksi vielä.

Hänestä ei ole kuulunut mitään, enkä tiedä että mitä tehdä. Haluaisin olla hänen tukenaan, enkä jättää häntä yksin, mutta en tiedä haluaako hän sitä. Toisaalta hänen kertomuksensa kuulosti siltä että kaipaisi sitä, mutta sitten taas ei. Annanko vain olla ja jatkan elämääni? Olenko nyt yrittänyt tarpeeksi vai en? Miten edes selvitä erosta ystävän kanssa, joka sattuu vielä olemaan ainoa ystäväni. Ketään muita minulla ei ole (jos miestäni ja lapsiani ei tähän lasketa)