Luontainen, sisäinen vimmani on kohti yhä suurempia abstraktioita, ellei peräti vallan nihilismiä. Tämän vuoksi kai minulle on aina vähän sellaista yli hilseen -kamaa kun magisteille ovat nämä jumalat, henget ym. olennot niin oleellisia. Näen helposti nämä hetkellisesti(?) personoituina voimina joiden todellisesta olemuksesta emme tiedä hölkäsen pölähtävää, tai oman minuuden tiedostamattomien osien kavalkadina.
Mutta jos nyt jätetään nuo henkoset ja jumalat rauhaan, niin mitä on se mikä meissä on meinä?
Mitä on se mille oma suosikkisanani on Itse? Mitä jää jäljelle jos vedetään viiva egon yli eli mitätöidään se? Puhdas, paljas tietoisuus joka ei uskottele mitään itsestään itselleen?
Löytyykö sitä sisintä sieltä koskaan? Löytyykö se siten että kappale kappaleelta talloo sitä peittäviä inhoja sittiäisiä nimeltä luonneviat alas? Vai löytyykö se kun unohtaa koko peittävän saastaläjän ja vaikkapa meditaation keinoin lennähtää suoraan tietoisuudentilaan jossa on vain olemassaolo ilman oletuksia? Vai onko siellä lainkaan mitään? Loppuuko inhimillinen olemassaolo siinä mielessä kuin me sen tunnemme heti kun aika, paikka ja ego lakkaavat sitomasta langanpäitä yhteen?
Jääkö jäljelle jotain mitä jotkut sanovat Jumalaksi, toiset kuka miksikin? Onko olemassa vain yksi Itse?
Entä onko olemassa jotain kaikille yhteisiä ainoita oikeita ajatuksia, tunteita ja kokemuksia? Voiko joku olla enemmän oikeassa kuin joku toinen? Siis ihan oikeasti? Minua vähän epäilyttää tämä että jos riisuisi Itsensä paljaaksi ja näkisi sen oman Itsensä voisi muka elää jotain ainoaa oikeaa elämää ainoine oikeine tekoineen etc.
a) Kuulostaa tylsältä. b) Kuulostaa jonkun omahyväisen tyypin keksinnöltä jolla hän perustelee sen miten juuri hänen valitsemansa tie ja tiellä kulkemisen tapa ovat ainoita oikeita. c) Tottakai haluaisin uskoa että on olemassa Ainoa Oikea mikä hyvänsä elämässä, mutta se mikä minussa on rehellisintä Itseäni kohtaan sanoo että on vain Sopivia Oikeita ja nekin hetkellisesti.
Mutta jos nyt jätetään nuo henkoset ja jumalat rauhaan, niin mitä on se mikä meissä on meinä?
Mitä on se mille oma suosikkisanani on Itse? Mitä jää jäljelle jos vedetään viiva egon yli eli mitätöidään se? Puhdas, paljas tietoisuus joka ei uskottele mitään itsestään itselleen?
Löytyykö sitä sisintä sieltä koskaan? Löytyykö se siten että kappale kappaleelta talloo sitä peittäviä inhoja sittiäisiä nimeltä luonneviat alas? Vai löytyykö se kun unohtaa koko peittävän saastaläjän ja vaikkapa meditaation keinoin lennähtää suoraan tietoisuudentilaan jossa on vain olemassaolo ilman oletuksia? Vai onko siellä lainkaan mitään? Loppuuko inhimillinen olemassaolo siinä mielessä kuin me sen tunnemme heti kun aika, paikka ja ego lakkaavat sitomasta langanpäitä yhteen?
Jääkö jäljelle jotain mitä jotkut sanovat Jumalaksi, toiset kuka miksikin? Onko olemassa vain yksi Itse?
Entä onko olemassa jotain kaikille yhteisiä ainoita oikeita ajatuksia, tunteita ja kokemuksia? Voiko joku olla enemmän oikeassa kuin joku toinen? Siis ihan oikeasti? Minua vähän epäilyttää tämä että jos riisuisi Itsensä paljaaksi ja näkisi sen oman Itsensä voisi muka elää jotain ainoaa oikeaa elämää ainoine oikeine tekoineen etc.
a) Kuulostaa tylsältä. b) Kuulostaa jonkun omahyväisen tyypin keksinnöltä jolla hän perustelee sen miten juuri hänen valitsemansa tie ja tiellä kulkemisen tapa ovat ainoita oikeita. c) Tottakai haluaisin uskoa että on olemassa Ainoa Oikea mikä hyvänsä elämässä, mutta se mikä minussa on rehellisintä Itseäni kohtaan sanoo että on vain Sopivia Oikeita ja nekin hetkellisesti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minulla on omakohtainen kokemus, että Itse löytyy omasta itsestä, se on siellä, mutta se pitää muistaa, koska se on elämän/elämien myötä hautautunut kaiken moskan alle ja unohtunut. Olen lukenut tapauksista, joissa muistaminen on tapahtunut spontaanisti ykskaks, mutta itselläni prosessi oli pitkä, hidas ja hyvin työläs. Työskentelin määrätietoisesti löytääkseni sisimmän itseni. Kun sitten muistin, hetki oli järisyttävä, eikä mikään ole sen jälkeen ollut enää samaa kuin ennen. Olin kauan aikaa järkyttynyt, liikuttunut, shokissa---itkin raivosta, kun ajattelin niitä vuosikymmeniä jotka olin viettänyt muistamattoman ihmisen puolinaista, totuutta tuskaisesti etsivää elämää, ja helpotuksesta, kun kaikki olikin niin yksikertaista, niin kirkasta, niin selkeää.
>>Entä onko olemassa jotain kaikille yhteisiä ainoita oikeita ajatuksia, tunteita ja kokemuksia?>>
"Ainoita oikeita" kuulostaa vaaralliselta, ainakin tässä yhteydessä. Varmasti lauman jäsenet on helppo saada tuntemaan yhteisiä ainoita oikeita samankaltaisia kokemuksia, joihin tukeutuen sitten voi tuomita ja hävittää maan päältä naapurilauman jäsenet. Esimerkkejä löytyy historiasta, eikä tarvitse edes mennä kovin kauas.
>>Voiko joku olla enemmän oikeassa kuin joku toinen? Siis ihan oikeasti?>>
Oman totuutensa suhteen varmasti voi. Mutta ei muitten totuuden suhteen.
>>Minua vähän epäilyttää tämä että jos riisuisi Itsensä paljaaksi ja näkisi sen oman Itsensä voisi muka elää jotain ainoaa oikeaa elämää ainoine oikeine tekoineen etc.>>
Ainoita oikeita tekoja ei ole olemassakaan. Kaikella on puolensa ja puolensa. Löydettyään Itsensä saa ainakin mahdollisuuden elää oman itsensä totuuden mukaisesti, jos haluaa. Tuskinpa valaistuneita erottaa väkijoukosta. Parran pituuskaan ei taida olla nykyään kovin varma tuntomerkki.
Minusta vähän tuntuu että ainakin jonkinlainen yksilöllisyyden rippu saattaa olla olemassa vielä jossain lopullisen "heippa nyt mä meen" -valaistumisen jälkeenkin. Mitä pointtia Yhden olisi ollut jakautua myriadeiksi olennoiksi, jos ei Yhden tarkoitus olisi ollut saada mahdollisimman monia erilaisia variaatioita itselleen siitä millaista se nyt sitten on olla olemassa, tai ainakin kuvitella olevansa olemassa. (Uskon että alussa oli Yksi, ja sitten se hajosi. On se Jumala tai mikä hyvänsä, sillä ei oikeastaan ole niin väliä.)
Toisaalta se yksilöllisyys näillä raukoilla rajoilla syntyy yleensä puutteista, vioista ja skitsoista päissämme, joten tuntuu vaikealta uskoa että kun ihmisen tie on kuljettu kunkin osalta loppuun, jäljellä olisi jotain persoonallista.
Tai ehkäpä yksilöllisyys olisikin sitä että vaikka periaatteessa tietäisimme kaikki kaikesta kaiken ja osaisimme kaiken, niin joku kuitenkin painottaisi jotain yhtä puolta ja toinen toista. Todistuksessa olisi kaikilla kymppi joka aineesta, mutta toista sitten kiinnostaisi kielet ja toista matematiikka, nääs.
Vaan parranpaukutustahan tämä pähkäily tietysti on.
Yksilöllisyys, minä itse, on ainoa, mikä on jäljellä kun muistaa itsensä. Ajatus, että joskus on ollut olemassa Yksi, joka on jakautunut lukemattomiin osasiin, on kyllä kiehtova, mutta se on vain ajatus miljardien muiden, yhtä kiehtovien ajatusten joukossa. Maailmankaikkeus on siitä kumma värkki, että se tuottaa todisteita sille ajattelulle, jota alkaa tutkia ja johon uskoo, oli se ajatus minkälainen hyvänsä. Eikä kukaan pysty keksimään niin outoa, hurjaa tai mahtavaa ajatusta, etteikö miljoona muutakin olisi keksinyt saman (ja pystyttänyt sivuston nettiin).
Ajatus, että Itsen yksilöllisyys olisi pelkkä puutteitten ja vikojen kokoelma, on voinut kehittyä vain ukko luteeruksen saastuttamassa maaperässä. Sisin itse ei tunne puutteita eikä vikoja, ei myöskään hyviä puolia. Se vain on, täydellinen ja levollinen. Niin yksinkertaista se on. Ulkoinen yksilöllisyys, se mikä päälle näkyy ja kuuluu ja on kanssaihmistemme ilona/riesana on taas aivan eri juttu. Sitä säätelevät ulkopuoleta tulevat sosiaaliset paineet yhtä lailla kuin sisältä tulevat virikkeet.
>Maailmankaikkeus on siitä kumma värkki, että se tuottaa todisteita sille ajattelulle, jota alkaa tutkia ja johon uskoo, oli se ajatus minkälainen hyvänsä.
Etsi siinä sitten "totuutta". Minulle onkin pikkuhiljaa tullut jotenkin sellainen fiilis että ei taida olla mahdollista olla muuta kuin reippaasti ja reilusti subjektiivinen. Omasta päästä ne pirut perkeleet ja jumalat poikineen yleensä esiin tempoilevat, kumminkin... Voihan niihin toki uskoa, jos siitä jotain iloa saa irti revittyä. Projektiota silti kaikki tyynni.
Pirullista.
>> Vaan parranpaukutustahan tämä pähkäily tietysti on. >>
Pöh. Eihän sulla ole partaa! (kai)
Kun kuolemme, maallinen olemuksemme toki hajoaa...(sehan on todistettavissa)
Mielestani astraalikeho (tai henkikeho tms) jaa olemaan ja pystyy esim. liikkumaan ajatuksen voimalla nopeasti paikasti toiseen halutessaan. (tai jos joku ihminen ottaa yhteytta tahan "astraalikehoon" eli kuolleeseen henkiloon)
Uskon Jumalaan, ts. "ylihenkeen"...Suurimpaan luovaan voimaan, jonka alaisuuteen kaikki lopulta kuuluvat.
Toisaalta uskon siihen, etta Jumala on ME. Jokaisessa ihmisessa on sen verran "jumaluutta", etta han voi halutessaan tuoda ne piirteet esiin ja todellakin yrittaa tehda "maailmasta parempaa paikkaa"...
Tavallaan olemme yksiloita, tavallaan osa kokonaisuutta...
Minulle tulee tästä Yksi/moni-jutusta mieleen aina fraktaalikuvio, jossa sama teema toistuu yhä pienemmässä ja pienemmässä mittakaavassa. Minulle se "Jumala" on se koko hässäkkä, ja me ihmiset siellä kuvion kärjissä. Kenties jokainen ajatuksemme on vain tuon kuvion toistoa, niin että kärjet jatkuvat loputtomiin aina vain pieneten.
Tuolla fraktaaleita:
http://exoteric.roach.org/frax/
Hiisi vieköön etten ole äkännyt pällistellä taidettakaan pitkään aikaan. Aina vaan tätä tekstiä tänne runttaan enkä lepuuta ikinä silmiäni kauneudessa...